Ta-ta-taa, blogaaja muuttaa

Jatkan blogaamista osoitteessa http://www.akikolu.name/. Tervetuloa!

Opiskelemisen opettelemista

Törmäsin Yle Areenassa ohjelmaan nimeltä "Vinkkejä opiskelutekniikkaan", jossa nimensä mukaisesti käsiteltiin neljässä osassa oppimisen taitoja eri kanteilta käsin. Yläkouluikäiset nuoret kertoivat ensin opiskeluihinsa liittyvistä ongelmista, joiden suhteen ohjelman vetäjä heitä sitten opasti. Katsoin jaksot kaksi ja neljä, koska ajattelin niistä olevan hyötyä itselleni.

Ohjelma oli mukavaa katseltavaa tänä aikana, jona digiloikan uskotaan olevan ratkaisu moniin oppilaiden oppimistaitoja ja koulumotivaatiota koskeviin haasteisiin. Ohjelma ei tarjonnut digitaalista laitetta parhaimmaksi konstiksi siirtää tietoa omaan päähän, vaan itsensä eristämistä kaikista viihdykkeistä ja ärsykkeistä oppikirjaa lukuunottamatta.

Ärsyketulvan kitkemisen lisäksi olen omalla kohdallani huomannut, kuinka tärkeää on tehdä selvä pesäero opiskelutyön ja itsensä viihdyttämisen välillä. Jos aivot ovat oppineet yhdistämään musiikin kuuntelemisen, tietokoneen käyttämisen, limsan juomisen ja sen sellaisen vapaa-aikaan, niin näin ei voi toimia keskittymistä vaativaa työtä tehdessä. Olosuhteiden on oltava riittävän erilaiset. Työskentelyn on oltava hieman epämukavaa tai muuten se ei enää erotu rentouttavasta vapaa-ajasta.

Sen sijaan, että epämukavuutta pyritään vähentämään tuomalla oppilaille lisää virikkeitä luokkiin, pitäisi panostaa rauhalliseen ja häiriöttömään opiskeluympäristöön. Parempi aines osaa tämän mahdollisuuden hyödyntää ja muiden pitäisi siihen oppia, sillä "erilaiset oppijat" -teorialla ei ole tieteellistä pohjaa. Olen myös itse 26-vuotias esimerkki siitä, kuinka vaikeaa itsensä on ollut sopeuttaa hiljaiseen, yhteen asiaan keskittyvään opiskeluun. Nyt, kun olen siihen tottunut, en voisi kuvitellakaan enää muunlaista vaihtoehtoa.

Näiden ajatusten pohjalta olen rakentanut sen tässä blogissa paljon mainostamani intuition, että mahdollisimman suuri osa opiskelutyöstä pitäisi tehdä kirjojen parissa. Internet ja tietotekniikka ovat hyviä välineitä itsensä viihdyttämiseen ja triviaalisten tiedonjyvästen poimintaan (uutisten seuraaminen, jostain tietystä nichestä lukeminen), mutta oikotietä kattavan tietokokonaisuuden omaamiseen tietystä aihepiiristä ei ole, vaan se vaatii monotonisen ja pitkän luku-urakan.

Oman opiskelu-urakkani alku siintää muutaman kuukauden päässä. En ole systemaattisesti opiskellut mitään asiaa moneen vuoteen ja silloinkin kun olen oppilaana ollut, niin olen aina tyytynyt vähään. Minulle ei ole koskaan aiemmin valjennut, miksi kattava opiskelu kannattaisi.

Viime keväänä sosiaalityön pääsykokeessa huomasin, kuinka vaikeaa tekstin tuottaminen kahden esseekysymyksen kohdalla minulle oli. Toisaalla ne kaverini, joita pidän oman ikäryhmäni ja tuttavapiirini älykkäimpinä ihmisinä, kertoivat etteivät selviä yliopiston kursseista ilman suurta vaivannäköä. Nämä tarinat mielessäni tiesin, että en selviäisi yliopistosta, ellen viimeistään nyt oppisi opiskelemaan.

Tietokoneella työskenteleminen on minulle toisinaan hidasta. Esimerkiksi tähän blogiin kirjoitellessa saatan yhtäkkiä pompata toiseen välilehteen lyhyeksi tai pidemmäksi hetkeksi. Saatan lukea leuanvedon biomekaniikasta samalla, kun vieressä pyörii video Youtubesta. Nykyään käytän tietokonetta uutisten ja satunnaisten keskustelujen lukemiseen, mutta en odota oppivani mitään. Kirjat ovat osoittautuneet paljon paremmaksi vaihtoehdoksi.

Internetin käyttö muuttumassa lapsellisemmaksi

Jotain hirveää ja väistämätöntä on tapahtunut. Internet-persoonani nimittäin paljastui oppilaille:

"Aki, me käytiin katsomassa sun Facebook-kuvia, heh heh.

Ja hieman naurettiin, heh heh."

Toisaalla oppilaat olivat saaneet selville, että minulla on oma Youtube-kanava. Osa heistä oli tiedosta ihmeissään ja sainkin kuulla kysymyksiä esimerkiksi siitä, että MIKSI minulla oikein on Youtube-kanava.

Keskustelun asettelu tuntui minusta oudolta. Oikeastihan minun pitäisi tässä olla se, joka ihmettelee. Ihmetellä sitä, että miksi te pienet lapset olette Youtubessa, Facebookissa, Instagramissa tai missään muussa vastaavassa nettipalvelussa. Nämä paikat ovat meidän nuorten aikuisten hengailupaikkoja. Tai ainakin olivat vielä joitain vuosia sitten.

Pikaruokalukemista

Törmäsin Redditissä keskusteluun, jossa sekä pitkään työskennelleet opettajat että varttuneemmat korkeakouluopiskelijatkin kertoivat omia huomioitaan ja spekulaatioitaan oppilasaineksen muuttumisessa. Osa keskustelusta siirtyi pohtimaan sitä, kuinka mm. oppilaiden keskittymiskyky ja ongelmanratkaisutaidot ovat huonontuneet ihan yliopistotasolla saakka.

Keskustelu oli täynnä kommentteja, jotka täydentävät niitä omia ajatuksiani, joita olen viime aikoina tuonut esille mm. kolmessa edellisessä kirjoituksessani. Nostan esille kolme poimintaa:

1. 

"I serve on our school's technology integration committee. We had this exact discussion recently.The biggest change we all noted, across all ages, was a lack of perseverance and a need for instant gratification.Even I find myself skipping articles or links or videos that don't load instantaneously. It's not just our students."

2. 

"I teach at a university. I have noticed that my students are very bad at/completely uninterested in digesting larger bodies of text and extracting information. They seem to think that education should all be delivered in bullet points."

3.

"Shitty millennial here. I think the age of technology and ready-available media has done us in. I mean, look at what we use to socialize, 140 character tweets, Facebook posts, and Reddit threads? Not a whole lot of bulk reading and dissecting information to be done here. Reddit is a great example: I find myself skimming the front page and if I click a link that loads into a large block of text, RARELY will I take the time to read it."

Koko keskustelu oli varsin mielenkiintoista luettavaa. Linkki tässä.

"Lyhenevä lapsuus", osa 2/2

Kuten kahdesta aikaisemmassa (ja muutamassa muussakin) kirjoituksessani koetin tehdä selväksi, on lapsen ja aikuisen välinen dynamiikka muuttunut koulussa ja mediassa, jälkimmäisessä varsinkin internetissä. Kriteerit aikuisuuden saavuttamiseen ovat madaltuneet. Kun kaikilla on pääsy samaan valmiiksi pureskeltuun tietoon ja viihteeseen, tarkoittaa se sitä, että lapsista tulee yhä varhaisemmin pikkuvanhoja ja aikuiset vastaavasti ovat yhä pidempään lapsellisia.

Vuosikymmeniä sitten lapsen omatoimisuus ja pikkuvanhuus, jonka lapsi oli kirjoista ja saamastaan kasvatuksesta ammentanut, oli ainakin jossain määrin positiivinen piirre. Tämän päivän lapsen pikkuvanha-status rakentuu monesti siitä, että hän osaa käyttää vilkkuvia laitteita paremmin kuin aikuiset.

Tätä kautta pikkuvanhaksi tituleerattu lapsi ei kuitenkaan uppoudu laajempien tietokokonaisuuksien pariin eikä kehitä itselleen lähdekritiikkiä, vaan opettaa itsensä pienestä pitäen vastaanottamaan montaa samanaikaista, havainnoitavissa olevaa ärsykettä. Asian havainnoiminen vaatii paljon vähemmän keskittysmiskykyä kuin sen ymmärtäminen Ne ärsykkeet, mitkä eivät sisällä piirroshahmoja, pelejä, väkivaltaa, pornoa tai muuta puhdasta viihdettä, vaan käytännöllistä tietoa, eivät kuitenkaan jää säilömuistiin, jos tiedon ymmärtämiseen ei keskity. Ei varsinkaan, jos kyseisestä aihepiiristä ei ole mielessä jo isompaa tietokokonaisuutta, johon uuden asian voi kiinnittää.

Digilaitteiden varaan rakentuneen lapsen pikkuvanhuus näkyy siinä, että hän on keskimääräistä levottomampi, keskittymiskyvyttömämpi ja taidottomampi suoriutumaan niistä tehtävistä, jotka eivät ole hänelle mielekkäitä. Samainen lapsi osaa käyttää digilaitteiden helppoja käyttöliittymiä ja tietää sanoja sekä on nähnyt asioita, joiden mainitseminen jättää ikätoverit ymmälleen. Tämän pohjalle rakentuu vallalla oleva uskonto, jonka mukaan tabletit ja tietokoneet pelastavat ne oppilaat, joille nykyinen peruskoulu "ei tarjoa mitään".

Neil Postmanin mukaan niiden vanhempien, jotka haluavat tarjota jälkikasvulleen edes jossain määrin väkivallasta, maailman kauhuista ja sosiaalipornosta vapaan lapsuuden, on käytävä alituiseen kamppailua vallalla olevaa kulttuuria vastaan. Jari Sinkkonen on todennut, että rakastamisen jälkeen vanhemman tärkein tehtävä on suodattaa ulkomaailmasta tulevia ärsykkeitä niin, että lapsi kestää niistä syntyvän kuormituksen.

Ratkaisu on sopivan ympäripyöreä - jokainen voi omaa tervettä järkeään käyttäen miettiä, mikä villitys on lapselle sopivaa ja mille häntä ei kannata altistaa. Sinkkonen kuitenkin toteaa seuraavaksi, että huomattava osa vanhemmista on jo epäonnistunut tässä tehtävässä. Samaan aikaan kun lapset vastaanottavat yhä enenevissä määrin (hyödyttömiä (oma lisäys)) ärsykkeitä eri lähteistä, epäröivät vanhemmat asettaa näiden lähteiden käytölle rajoja.

PS. Olen tällä hetkellä sairauslomalla ja kirjoitin tämän kirjoituksen alusta loppuun kolmiolääkkeiden vallassa. Jos hulluus tihkuu läpi, niin tuossa on syy.

"Lyhenevä lapsuus", osa 1/2

Vuonna 1982 julkaistussa kirjassaan Lyhenevä lapsuus yhteiskuntatieteilijä Neil Postman kritisoi helppokäyttöisiä elektronisia viestimiä siitä, että ne hälventävät lapsuuden ja aikuisuuden välillä kulkevaa rajaa ja uhkaavat hävittää koko lapsuuden käsitteen. Lapsista tulee pikkuvanhoja ja kaikkitietäviä yhä varhaisemmin eikä aikuisella ole enää yksinoikeutta sellaiseen tietopääomaan, johon nykyajan lapsi ei pääsisi käsiksi. Aikuisen auktoriteetti hälvenee eikä hänen ohjaukselleen ole enää yhtä paljon tarvetta.

Television katseleminen, jota Postman kirjassaan pääasiassa kritisoi, ei vaadi eikä kehitä minkäänlaisia taitoja. Televisiolle vastakohdaksi hän on asetellut kirjat ja lukutaidon, jotka opettavat lapsille hyödyllisiä, edellisessä kirjoituksessani mainittuja taitoja, kuten itsehillintää, paikoillaan pysymistä, abstraktia ajattelua ja lukemansa ymmärtämistä. Tietokonetta ja sen suomia mahdollisuuksia hän käsittelee positiivisessa valossa. 1980-luvulla piti osata lukea ja syöttää koodia, jos halusi päästä osalliseksi tietokoneen tarjoamiin virikkeisiin.

Kun lukee Postmanin ajatuksen tietokoneiden kehittävästä vaikutuksesta vuonna 2016, on helppoa päästää halpamainen naurahdus. Oli toki aikakausi, jonka aikana vain nörtit osasivat käyttää hyvin tietokoneita ja joitain muita elektronisia laitteita. Nyt, älypuhelimien ja tablettien aikakaudella, joita kaksivuotiaatkin osaavat käyttää, käyttöliittymät omaksuu vaivattomammin kuin minkään muun tähänastisen elektronisen laitteen kohdalla. Tämän lisäksi muutaman tv-kanavan sijaan viihdettä on tarjolla käytännöllisesti katsoen rajattomasti. Television ääressä voi sanoa että "ei täältä tuu mitään", mutta älypuhelimien applikaatiot ja internet viihdyttävät käyttäjäänsä eri tavoin loputtomiin.

Siinä missä ennen piti opetella tietokoneen, radion, television, videokameran, kameran ja vhs-nauhurin käyttöä ja puhelinmodeemilla nettisurffaamista (jos siis sai aikuiselta käyttöluvan), ovat nämä kaikki nyt saatavilla esim. älypuhelimesta muodossa tai toisessa. Tämä on äärimmäisen kätevää, mutta mikään ei enää erota lasta ja aikuista sen suhteen, mistä he hankkivat tietonsa tai viihteensä. Molemmat katsovat televisiota sekä käyttävät älypuhelimia ja tietokoneita samalla taitotasolla. Lasten ja aikuisten ajankuluttamistavat ovat samankaltaistuneet. He kuulevat, näkevät ja kokevat samankaltaisia uutisia ja viihteen muotoja.

Kun lapsi ja aikuinen osaavat käyttää samoja näyttöpäätelaitteita, jotka kaikki perustuvat havainnointiin eivätkä ymmärtämiseen, on molemmilla pääsy samanlaiseen tietoon. Toisin sanoen lapsella on pääsy aikuisen maailmaan. Niin 8-vuotias kuin 60-vuotiaskin voi katsoa pornoa ja väkivaltavideoita. Typografian eli tekstin kohdalla asian laita on toinen. Kirjoja lukiessaan lapsi voi muodostaa päässään itselleen turvalliset ja sopivat mielikuvat. Aikuisille suunnatuista kirjoista hän ei välttämättä ymmärrä mitään. Visuaalisen viestimen tarjoama tieto on aina kuva, ja se on konkreettisesti kaikille sama, joskus traumatisoiva ja mieltä turruttava. Jokainen tälläinen mieltä turruttava kuva, video tai uutinen aiheuttaa vähitellen sen, että lapsuuden maailman, johon kuuluu viattomuus, fantasiat ja salaisuudet, ja aikuisen maailman, johon kuuluu seksi, inhorealismi ja kyynisyys, välinen muuri murtuu.

Lyhenevä lapsuus ilmestyi yli 30 vuotta sitten. Sanasto ja käsitteet ovat vanhentuneet, mutta sen käsittelemä ilmiö on lievästi sanottuna edelleen voimissaan ja keskuudessamme. Neil Postman on harmillisesti jo poistunut keskuudestamme, mutta asiaa on käsitellyt nykyajan valossa ainakin Nicholas Carr teoksessaan Pinnalliset - mitä internet tekee aivoillemme. En ole kyseistä kirjaa vielä lukenut, mutta sen herättämiä ajatuksia tulen tänne varmaan aikanaan rustaamaan.

Kasvukivuttomampi lapsuus

Suomalaisessa yhteiskunnassa on jo pidempään jatkuneen mediarummutuksen perusteella kaksi kuumaa opetustrendiä, jotka kietoutuvat toisiensa ympärille: Oppilaan omatoiminen ohjautuminen häntä itseään kiinnostavien asioiden pariin sekä opetuksen digitalisoiminen. Molemmat trendit kuulostavat ensijärkeilyn perusteella hyviltä edistysaskeleilta koulutuksen kehityksen virrassa.

Media osaa kertoa myös totuudenmukaisesti, että peruskouluopetuksella ei ole kosketuspintaa nykyaikaisen lapsen maailmaan. Nämä samat oppilaat, jotka eivät koe koulua mielekkäänä, ovat kuitenkin HS:n uutisen psykologin mukaan taitavia digilaitteiden käyttäjiä:

Katariina Salmela-Aron mukaan tässä ryhmässä on paljon aktiivisia diginatiiveja, jotka kokevat, että koulu on vanhanaikainen eikä anna heille sitä, mitä he tarvitsisivat. ”Heidät saataisiin ehkä innostumaan uudelleen, jos koulu käyttäisi monipuolisemmin digitaalista opetusta.”

On selvää, että koululaisten toiveissa olisi käyttää enemmän digilaitteita. He varmasti myös olisivat, psykologin sanoja lainatakseni, "innoissaan", kun puhelimesta ja tabletista ei tarvitsisi olla erossa oppitunnin aikana. Eri asia on, onko se kaikkien oppilaiden etu. Todennäköisesti näiden "innostusta" opiskeluun kaipaavien oppilaiden pitäisi kokonaisuudessaan käyttää vähemmän digilaitteita, eikä suinkaan enemmän. Heidän visuaalinen havainnointikykynsä digilaitteiden parissa (monia samanaikaisia nopeasti vaihtuvia ärsykkeitä, joita ei pysähdytä ajattelemaan) on jo huippuluokkaa, mutta luetunymmärtämisen ja kirjoitustaidon (pysähdytään analysoimaan kirjamuodossa olevaa tietoa ja tuottamaan omaa tekstiä sen pohjalta) laita on toinen.

Toisin kuin Suomessa, "digitalisaation on oltava hyvä juttu" ei ole yleinen doktriini Yhdysvalloissa, vaan siellä aiheesta käydään keskustelua ja sen vaikutuksia on myöskin tutkittu (seuraava lainaus on tämän kirjoituksen tärkein kohta):

"Kolmas legenda on opiskelijoiden näkeminen itseohjautuvina oppijoina, joille tulee antaa sekä maksimaalinen kontrolli omasta opiskelustaan että oppimansa arvioinnista. Diginatiivit lapset tietävät itse parhaiten, miten käyttää teknologiaa oppimiseen, ja kehittävät itseohjautuvasti tarvittavat metakognitiiviset taidot. Opettajan tehtävä on kevyellä kädellä ohjata oppilaat käyttämään informaatiolähteitä, koska kaikki, mitä tulee tietää, löytyy Webistä.

Tutkimussarjat tällaisista oppijoista ovat kuitenkin alakuloista luettavaa. He eivät ole kriittisiä ongelmanratkaisijoita, vaan luottavat ensimmäiseen löytyvään tietoon. He ovat passiivisia informaation kuluttajia, eivät uuden tuottajia. He eivät osaa valikoida, arvioida ja prosessoida tietoa. Kyseiset valmiudet vaativat vahvan perusosaamisen, ja sen saavuttaminen vankan ohjauksen. Liian vähillä pohjatiedoilla tapahtuva minimaalisesti ohjattu oppiminen jää kuormittamaan työmuistia johtamatta muutoksiin pitkäkestoisessa muistissa, mitä oppiminen puolestaan edellyttää."

Suomalaisessa mediassa ei ole esiintynyt tai ei ole ainakaan näytetty soraääniä kumpaakaan trendiä vastaan. Tiedettä ja tutkimusta ei ole käytetty hyväksi, vaan pelkkä mutujärkeily on riittänyt asennoitumaan hyväksyvälle kannalle: Oppilaan yksilöllisen ohjautuvuuden ja koulun digitalisaation on oltava hyvä juttu. Sama mutujärkeilyilmiö on toistunut kaikenlaisen päivähoitokeskustelun kohdalla: Se, että lapset ovat päiväkodissa, on oltava hyvä juttu. Tiede ja tutkimus ovat sanoneet toisin, mutta sen ei ole annettu pilata hyvää mieltä.

En näe osallistamisen tarjoavan mitään uutta niille oppilaille, joiden kohdalla nykyinen käytäntökään ei toimi. He ovat oppilaita, jotka eivät osaa vaatia itseltään mitään. Se, että tämmöisen oppilaan on tähän mennessä pitänyt tehdä opettajan vaatimuksesta tismalleen samat asiat kuin hänen vertaisensa, voi olla viimeinen asia, joka on pitänyt hänet oppineisuudessa mukana. 

(Bonusihmettelynä myös semmoinen, että miten yksilöllistäminen ja itseohjautuvuus, eritoten opettajan ja oppilaan välinen tasavertaisempi vuorovaikutussuhde, tulee onnistumaan niiden lasten osalta, joilta tärkeät sosiaaliset taidot, kuten myötätunto, toisen huomioon ottaminen, kärsivällisyys ja kritiikin vastaanottaminen ovat olemattomat tai jopa uupuvat kokonaan?)

Itseohjautuvuudella ja digitalisaatiolla ajatellaan lasten etua, mutta toisin kuin ehkä haluttaisiin. Näillä trendeillä lasketaan sitä henkisen kapasiteetin määrää, minkä suomalainen lapsi tarvitsee pärjätäkseen suomalaisessa peruskoulussa. Oppilaiden ei enää tarvitse samoissa määrin opetella itsehillintää, epämukavuuden sietokykyä, pitkäjänteisyyttä ja paikoillaan olemisen taitoa kuin ennen. Tuloksena voi olla aikuinen, joka suoriutuu keskivertoa heikommin pääsykokeissa, työhaastattelussa, koulussa, työpaikalla ja niin edelleen.

Se, että Hesarin uutisen psykologi, poliittiset päättäjät ja monet muut haluavat innostaa oppilaita takaisin oppimisen pariin niiden laitteiden avulla, joita he käyttävät kotona kaikenlaisen viihdekulttuurin kuluttamiseen, tarkoittaa sitä että oppiminen halutaan viihteellistää. Kun on tottunut pienestä pitäen digilaitteiden ärsyketulvaan, on kirjan tekstikappaleen ääreen pysähtyminen ja sen läpikäyminen niin, että ymmärtää lukemansa, hyvin vaativa tehtävä. Minulle välittyy kuva siitä, että joko tahallisesti tai tahattomasti oppilaille halutaan antaa käyttöön enemmän tabletteja ja älypuhelimia, koska he assosioivat ne mukavan leisure timen kanssa, kun taas kirjat, lukeminen ja kirjoittaminen yhdistetään epämukavaan ponnisteluun.

Päätöksenteko ja järkeily ovat ilmeisesti oikeastikin juuri tätä luokkaa. Ratkaisuksi opetuksen kiinnostavuuteen esitetään lisää liikkuvaa kuvaa ja ääniä, että diginatiivin keskittymiskyvyttömät aivot saavat riittävästi ärsykkeitä eli tässä tapauksessa tietoa, jota prosessoida.  Kuten ylempänä linkatussa artikkelissa jo mainittiin, se, että liikkuuko mikään tieto työmuistista kestomuistiin ja muodostuuko siitä isompia kokonaisuuksia pienen triviaalisen nippelitietouden sijaan, onkin sitten eri asia.

Amerikkalaisen mediaekologi-kirjailija-yhteiskuntatieteilijä Neil Postmanin kirjan Huvitamme itsemme hengiltä mukaan ajastamme on tullut kiihtyneiden, muistinsa menettäneiden ihmisten aikakausi. Ihmisille on tyypillistä tietää kaikki viimeisestä 24 tunnista, mutta hyvin vähän viimeisestä 60 vuodesta. Osasyyksi tälle Postman asettaa visuaaliset viestimet, joiden rakenne suosii kuvia ja "now... this" -tyylisesti, pirstaleisesti vaihtuvaa informaatiotulvan virtaa. Jatkuvuuden ja kontekstin puuttuessa tietoa ei voi eheyttää mielekkääksi ja yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Se, mitä Postman ennusti 31 vuotta sitten, toteutuu tämän päivän tutkimuksissa. 

Sosiaalityön arvostelijat sosiaalisessa mediassa

Yksi hyvä keino selittää ajantuhlaus netissä parhain päin on jollakin tavalla valjastaa se omia opintoja, tutkimuksia ja työtä tukevaksi välineeksi. Kun osan ajasta käyttää jollakin tavalla hyödyllisesti ja kehittävästi, niin yletöntä surffaukseen kuluvaa aikaa on helpompi oikeuttaa, eikä tule paha mieli lorvailusta.

Omalla kohdallani tämä tarkoittaa sitä, että seuraan itseäni kiinnostavia blogeja, Facebookin sivuja ja ryhmiä sekä etsin Youtubesta ja Ylen Areenasta alan videoita ja kuunnelmia. Paras käyttötapa on kenties erinäiset verkkokirjakaupat, joista saa alan kirjallisuutta pilkkahintaan ja tästä onkin tullut yksi miellyttävä arjen huvi: tehdä taustatyötä ja löytää halvalla hyvä tietokirja.

Yksi Facebookin ryhmä, mihin olen liittynyt, on "Sosiaalihuollon ja lastensuojelun uhrit". Kuten nimestä voi päätellä, on kyseessä tukiryhmä lapsille ja vanhemmille, ketkä kokevat kokeneensa vääryyttä sosiaalihuollon tai lastensuojelun asiakkaina ollessaan. Vertaistuen lisäksi ryhmässä yleistäen morkataan sosiaalityöntekijöitä ja lastensuojelua monin erilaisin tavoin, mikä ei tietenkään ole lainkaan yllättävää.

Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta näiden vanhempien kirjoituksien painopiste näyttää olevan omien tunteiden ventiloinnissa sekä oman tunne-elämän tasapainottamisessa. Näiden vääryyttä kokeneiden aikuisten maailmassa he itse ovat keskiössä, eikä heidän lapsensa. Tämä havainto ei koske vain tätä ryhmää, vaan esiintyy myös samankaltaisissa tilanteissa olevien ihmisten blogeissa, videotaltioinneissa, yleisönosastokirjoituksissa ja niin edelleen.

Nämä vanhemmat eivät keskity siihen, miten heidän lapsensa, jolla on heikommat henkiset suojautumismekanismit, selviytyisi tilanteesta (lastensuojeluilmoitus, huostaanotto) mahdollisimman vähällä stressillä, traumalla ja pahalla mielellä, vaan aikuiset pyrkivät suojelemaan omaa tunne-elämäänsä ja egoansa. Vanhemmat sälyttävät heille tarkoitetun pahan mielen lapselleen. Havaintojeni mukaan jotkut vanhemmat kertovat alakouluikäisille lapsilleen, kuinka kaikki kunnan työtekijät sosiaalihuollosta ja koulusta lähtien jahtaavat ja panettelevat heidän perhettään. Asia, mitä lapsi ei voi  alkuunkaan ymmärtää, mutta minkä hän tulee riittävän altistuksen jälkeen ymmärtämään ja täysin väärin, kaadetaan hänen kontolleen.

Se, että omalle lapselle halutaan kertoa tämmöisiä asioita, joilla maalataan tahallaan maailmasta vielä kalseampi kuva kuin mitä se oikeasti on, palauttaa mieleeni Jari Sinkkosen lausahduksen siitä, kuinka osa vanhemmista ei oikeasti rakasta lapsiaan. Tai jos rakastavat, niin silloin rakkauden käsitettä pitää venyttää äärimmilleen.

Mainitsemassani FB-ryhmässä eräs jäsen kiteytti saman huomion tiimoilta seuraavasti:

"Juu, ei tää munkaan mielestä ole mikään tukiryhmä. Ahdistuneita, uupuneita ja toivottomia vanhempia lietsotaan lappamaan kaikki syy lastensuojelun niskaan. Ei kenenkään edun mukaista ole käydä tappelemaan lasun kanssa. Ei vaikka omasta mielestä ei olisi huostalle mitään syytä. Kyllä mä uskon, että on lastensuojelun uhreja. Sekä niin, että on puututtu turhan kärkkäästi tai sitten liian myöhään. Mutta silloinkin se uhri on lähinnä lapsi ja vanhempien olisi hyvä käyttää energia lapsen tukemiseen, oli tilanne mikä tahansa. Mun lapsi on mulle niin tärkeä, että jos se auttaa meidän tapaamisia ja muita niin minä istun niissä palavereissa tyynenä ja asiallisena pitäen koko ajan fokuksen lapsessani."

Myötäelämisen merkityksestä

Törmäsin kauan sitten lehtijuttuun, jonka ingressin sanatarkka versio on haihtunut mielestäni, mutta sanoma jäi oivaltavuudellaan mieleeni: "Joskus on empaattista tunnustaa toiselle, ettei kykene ymmärtämään, miltä hänestä tuntuu."

Niiden ihmisten, jotka seurallisuuttaan ovat useimmiten äänessä ja kenties kauhistelevat ja voivottelevat ääneen, kun toisilla menee huonosti, voisi ajatella olevan lahjakkuusalueellaan ihmisläheisen työn parissa, koska ovat sosiaalisia ja empaattisia. Tämä on järkeenkäypä ajatus niin kauan, kunnes pysähtyy miettimään, että mitä konkreettista hyötyä näistä piirteistä oikeastaan onkaan asiakkaita ajatellen.

Kansankielessä empatialla tarkoitetaan tunteellista reagointia toisten vastoinkäymisiin. Psykologiassa empatialla tarkoitetaan myös tietoista, rationaalista yritystä asettua toisen asemaan. Jos ammattilainen ei halua olla jatkuvasti järkyttämässä mielen tasapainoaan, on tämä jälkimmäinen empatian käytön laatu parempi vaihtoehto.

Tietoinen, rationaalinen yritys asettua toisen asemaan vaatii aivoilta laskentatehoa. Tarkkaa kuuntelua ja kaikkien mahdollisten episodien huomioon ottamista ja analysointia. Tämmöisen henkilön ei tarvitse olla sosiaalinen eikä edes empaattinen, vain sosiaalisesti taitava ja sensitiivinen (miehinen itsetuntoni ei salli vielä kirjoittaa sanaa "herkkä"). Toisen ihmisen tunne-elämän ja tarkoitusperien analysoinnissa on kuitenkin vaarana sortua ylimielisyyteen ja yksinkertaistamiseen. (Tästä aiheesta kirjoitin muuten tämän blogin ensimmäisessä kirjoituksessa.)

Toimin koulussa avustajana oppilaalle, jolla on liikunnallista elämää ja osittain muuta elämää rajoittava sairaus. Sydämestä käsin tämä sairaus on seurannut häntä koko hänen pienen elämänsä ajan. Tämä on kolmas kouluvuosi, jonka olen viettänyt hänen kanssaan. Joidenkin mielestä minun pitäisi ehkä jo vähitellen tietää, miltä hänestä tuntuu.

Oman sielunmaiseman tutkailu ja siellä esiintyvien tunteiden selittäminen oikeilla sanoilla on jo tarpeeksi hankalaa. Tältä pohjalta ajateltuna se, että ulkopuolelta tarkkaillaan ja tulkitaan toisen ihmisen tunnetiloja ja pyritään vieläpä omin sanoin kuvaamaan, miltä hänestä tuntuu, vaikuttaa liki mahdottomalta tehtävältä.

Joskus kuntosalitreenin tai pyörälenkin aikana, kun sydämeni lyö todella lujaa, on mielessäni käynyt, että tälle oppilaalle tämän kaltainen säännöllinen rasitus ei olisi mahdollista. Nähdäkseni tämä ei kuitenkaan ole myötäelämistä niin kauan kuin minulla on terve sydän, eikä hänelläkään ole käsitystä siitä, mitä minä sydämelläni teen.

Joskus olen miettinyt, että ei minun tarvinnut tietää lapsena, mikä on kardiologi. Minun ei tarvinnut miettiä sitä, että minkälaista on valmistua sydänoperaatioon. Olen aikuinen ja mielikuva sellaisesta operaatiosta omalla kohdalla on pelottava.

Jos alkaisin kuitenkin päivittelemään että "onhan tuon oltava rankkaa, kun ei kykene siihen ja siihen ja joutuu kokemaan tuota ja tuota blaablaa", niin olisin kukkua täynnä, koska en suurimman osan ajasta voi tietää, että minkä hän kokee häviöksi ja missä määrin. En voi tietää, kuinka paljon hän pyörittelee mielessään sairaalakäyntejään.

Olen joskus yrittänyt keskustella hänen kanssaan hänen sairaudestaan niin, että käsittelisin sitä tasaväkisenä painona muiden ongelmien kanssa ja jollain tavalla ymmärtäisin, mistä on kyse. Hyvin noloa. Ainoastaan hän itse ymmärtää oman tilansa ja jos hän siitä haluaa puhua, muilla on hyvin pitkälti kuuntelijan rooli. Minä voin keskustella hänen kanssaan asioista, joiden suhteen olemme suunnilleen tasavertaisia ja jotka me molemmat ymmärrämme.

Sivuston siivousta

Aikakirjoihin merkittäköön, että poistin jonkin verran kirjoituksiani tästä blogista. Syitä on kaksi: Olen päättänyt, että haluan kirjoittaa spesifisesti lapsiin ja nuoriin  liittyvistä asioista, joka jo sinänsä on todella laaja aihealue. Toinen syy on se, että haluan blogin näyttäytyvän lukijalle jossain määrin ehjänä kokonaisuutena, ikään kuin kirjana, jossa kappaleet eivät kuitenkaan välttämättä liity toisiinsa.

Saan varmasti paljon paremman tietokokonaisuuden aikaiseksi, kun en anna kiinnostuksen poukkoilla sinne tänne, vaan omistaudun yhdelle aiheelle. Aikaa jää myös muuhunkin, kun en ole pykäämässä kirjoitusta kaikista minua kiinnostavista asioista.

Lista poistetuista kirjoituksista alla:

15.1.2016 Jälleen hajauttamisen hankaluudesta ja keskittämisen käytännöllisyydestä

12.1.2016 Suurin riskitekijä osakemarkkinoilla

10.1.2016 Eläkesäästämisestä

7.1.2016 Akateemiset työttömät

16.12.2015 Mietteitä punttilajien harjoitteluun asennoitumisesta

27.11.2015 Lyhyt meta-avautuminen ongelmien ratkonnan luonteesta

27.11.2015 Murhenäytelmillä politikointi

22.11.2015 Opintolaina meillä ja Amerikassa (amerikkalaisen unelman painajaismainen osa)

9.11.2015 Zen ja jaarittelun välttelemisen taito

20.11.2015 Osakesijoitusten keskittämisestä

2.11.2015 Osakesäästämisestä ja sijoittamisesta harrastuksena

30.10.2015 Miesten ja naisten palkkaeroista

21.10.2015 Vaihtoehtoisista medioista

28.9.2015 Äänestäjien johdattelua

25.9.2015 Suomessa voi kasvattaa omenoita ympärivuotisesti

23.8.2015 "Rosa Meriläinen: Tässä perheessä saa kiroilla"

Kielletty rakkaus

Televisiossa alkoi viihdeohjelma, jonka keskeisenä teemana on esitellä hyvin erilaisten ihmisten hyvin erilaisissa tilanteissa syntyneitä parisuhteita. Ensimmäisessä jaksossa oli esittelyssä pariskunta, jonka rakkaustarina alkoi naisen ollessa lapsi, vasta 14-vuotias, ja miehen jo 35-vuotias.

Koska nämä henkilöt ovat nyt aikuisia ja edelleen yhdessä, oli ensimmäinen ajatukseni se että 14-vuotiaan mielestä kyseessä on ollut jotain uskomattoman kaunista ja ainutlaatuista, eikä hän vielä aikuisikäisenäkään ole nähnyt, kuinka vääristyneessä ja hyväksikäyttämiselle alttiissa suhteessa hän on ollut ja on edelleen. Hieman hullunkurista on ajatella, että mies kelpuuttaa elämänkumppanikseen henkilön, joka ei millään tavalla ole tasavertainen elämänkokemuksien tai persoonallisuuden kehityksen suhteen.

Molempien henkilöiden uskonnollisuus ja mm. se seikka, että äiti tai joku kaveri toimi aina esiliinana heidän treffeillään, toi kuitenkin minulle uskon siitä, että henkinen taso oli ja on molemmilla sama ja suhde siltä kannalta puhdas ja viaton. Kyseessä on siis kummallinen ja äärimmäisen poikkeava tapaus, jossa 14-vuotiaalla tytöllä oli lottovoiton verran onnea matkassa. Mies, jota hän lemmentuskissaan lähestyi, oli harras kristitty ja lisäksi hänen äitinsä kyttäsi, kenties positiivisesti, koko ajan sitä, mitä hänen tyttärensä touhusi.

Näiden ihmisten parisuhdetta enemmän minua kiinnostaa kuitenkin se seikka, että media viihteellistää yhä arveluttavampia ja moraalittomampia ilmiöitä, joista ei pitäisi olla mitään keskusteltavaa. Lapsen mielestä voi olla hyvä idea lähteä kenen tahansa hänelle positiivista huomiota näyttävän aikuisen matkaan jo ilman sitäkin, että yksi onnellisen lopun saanut poikkeustapaus saa validaation parhaaseen illan tv-ohjelmien katseluaikaan.

Ei häpeää

Iltalehti uutisoi nuoresta naisseurueesta, joka oli ilkkunut pientä lasta rumaksi niin, että lapsi itse ja tämän vanhemmat olivat haukkumisen kuulleet.

Nuoret nauravat mille nauravat, mutta kuriositeettina pidän psyykkisten mekanismien, kuten häpeän ja myötätunnon täydellistä puutetta. Sitä, että nuoret haukkuivat pientä lasta ääneen ja tämän vanhempien edessä, eivätkä myöskään välittäneet, miltä lapsesta saattaisi tuntua.

Se, että ottaa kassajonossa lapsen ulkonäön esille, kertoo kyseisen henkilön arvomaailmasta jo paljon. Se, että tämä henkilö ei välitä, että vanhemmat ja lapsi vieläpä kuulevat tämän pahansuovan puheen, on hälyttävää. Miksi nämä nuoret luulivat, että on normaalia arvostella lapsen ulkonäköä tämän perheen edessä?

Oman erikoismaininnan ansaitsee äiti, joka ventiloi vihansa sosiaaliseen mediaan. Ymmärrän kyllä tilanteen hankaluuden. Lapselle kerrottiin, että arvostelijat eivät puhuneet hänestä, joten olisi ollut epäjohdonmukaista tämän jälkeen nostaa äläkkä paikan päällä.

Mieleeni tulee taannoinen tapaus nuoresta naisesta, joka selvisi vanhuksen kuolemantuottamuksesta pienillä sakoilla ja riemuitsi tästä Facebookin status-päivityksessään, pilkaten samalla tappaneensa ihmisen ihmisarvoa. Päivitys levisi nopeasti ja nainen teilattiin verbaalisesti.

Molempien tapauksien ihmiset eivät ilmeisesti olleet tottuneet tuntemaan häpeän tunteita, mistä johtuen he luulivat voivansa tehdä mitä vain, missä vain. Häpeä on mielenkiintoinen komponentti ja sen puutetta on arvosteltu kasvattajien ja yhteiskuntatieteilijöiden toimesta. Raflaavasti sen on sanottu johtavan kulttuuriseen ja moraaliseen rappioon. Mikään ei ole enää privaattia, vaan kaikesta voi "keskustella" alasti, huutaen tai alasti huutaen. Kuten Marja Hintikka Show'ssa.

Suomalaisen sosiaalipolitiikan järjettömyys

Suomalaisessa sosiaalihuollossa on melkoisesti reikiä ja varsinkin lastensuojelu on ylikuormittunut. Työntekijöitä on liian vähän työmäärään nähden, heidän vaihtuvuuteensa on suuri ja osa on epäpäteviä. Optimisti voisi luulla, että näissä olosuhteissa ainakin poliittisilla päätöksillä pyrittäisiin takaamaan mahdollisimman suuri pysyvä pätevien työntekijöiden blokki alalle. Lasten ja nuorten edun toteutumista on kuitenkin vaikea havaita.

Suomessa ainoa mahdollinen tapa toimia muodollisesti pätevänä sosiaalityöntekijänä on suorittaa sosiaalityön korkeakoulututkinto yliopistossa. Tämän 300 opintopisteen suuruisen tutkinnon sisällön saa opiskeltua suurin piirtein viidessä vuodessa.

Suomessa voi myös opiskella sosiaalityöhön suuntaavia opintoja AMK:ssa, jolloin valmistuu sosionomiksi. Maisteritason tutkinnon saa yliopistossa kertasuorituksena, mutta AMK:ssa samantasoisen tutkinnon saa vasta kolmen eri vaiheen jälkeen.

Ensin täytyy suorittaa suuntaavat opinnot, joista saa 210 op. Tähän menee aikaa 3 - 3,5 vuotta. Tämän jälkeen pitää kerätä sosiaalialan työkokemusta vähintään kolme vuotta, jonka jälkeen on kelpoinen suorittamaan sosionomin ylemmän AMK-tutkinnon. Tämä antaa viimeiset 90 op ja vie aikaa 1,5 - 2 vuotta. Tässä vaiheessa aikaa on mennyt n. kahdeksan vuotta.

Tämän kahdeksan vuoden jälkeen et edelleenkään ole laillisesti pätevä sosiaalityöntekijä Suomessa. Muualla Euroopassa kyllä, siitä lisää alempana. Tämä ei käy esimerkiksi Talentialle, joka mainostaa itseään sosiaalialan korkeakoulutettujen liittona.

Voisi heittää valistuneen arvauksen, että näistä kahdesta käytännöstä valitessa jälkimmäinen polku toisi keskimäärin kokeneemman, kouliintuneemman ja motivoituneemman työntekijän. Tälle työntekijälle on muodostunut jo oikea käsitys siitä, mitä hänen työnsä on. Hän on opintojensa jälkeisen kolmen vuoden työrupeaman jälkeen edelleen tuumannut, että sosiaalityö on häntä varten ja hän haluaa olla siinä mahdollisimman hyvä, joten hän on suorittanut vielä ylemmän AMK-tutkinnon. Hän ei todennäköisesti enää leipäänny. Riski tähän on suurempi lukion jälkeen yliopistoon menneellä nuorukaisella, joka huomaa ehkä liian myöhään, että työ ei olekaan häntä varten.

Seuraavaksi vielä neljä hajanaista huomiota turhasta politikoinnista:

1. Koulukuraattorit ovat petoja toisiaan kohtaan

Keskustelin tämän aiheen tiimoilta koulumme koulukuraattorin kanssa. Hän kertoi, että koulukuraattorien oma liitto ei ota jäsenikseen niitä koulukuraattoreita, joilla ei ole sosiaalityön maisteritason tutkintoa yliopistosta.

2. Talentia hanaa vastaan

"Ristimäki ei mitenkään perustele Talentian kantaa, miksi samantasoinen sosiaalialan ylempi korkeakoulututkinto ei tuota pätevyyttä sosiaalityöntekijän tehtävään. Selitykseksi ei riitä kymmenvuotinen kelpo-lain valmistelu. Laki tuli voimaan 2005, ja samana vuonna 2005 tuli voimaan laki, jonka mukaan meillä on kaksi väylää suorittaa ylempi korkeakoulututkinto. Toisen väylän kautta valmistuneita ei ammattialan kelpo-laissa ole nyt lainkaan. 

Miksi Talentia vastustaa kelpo-lain päivittämistä? – kyse ei ole kelpoisuuksien madaltaminen, vaan vuodesta 2005 alkaen olemassa olevan tosiasian vieminen lainsäädäntöön. " Lähde

3. Sijaiseksi kelpaa enää vain sosiaalityön yliopisto-opiskelija

Maaliskuun alussa tuli voimaan lakimuutos, jonka mukaan vain sosiaalityötä yliopistossa opiskeleva ihminen on pätevä sijaiseksi. Aiemmin arvioitiin sijaisen yleisiä edellytyksiä opintojensa perusteella. Ei riitä, vaikka olisi tehnyt sosiaalialan töitä jo vuosia ja suorittaisit jo ylempää AMK-tutkintoa.

4. Suomalainen tutkinto kelpaa muualla, mutta ei Suomessa 

Sirkka Rousu kirjoittaa, kuinka muiden Euroopan maiden sosiaalityön tutkinnot käyvät Suomessa ja päinvastoin. Suomalainen tutkinto ei kuitenkaan kelpaa Suomessa:

"Muussa maassa suoritetulla tutkinnolla kuitenkin mahdollisuus hakea laillistamista  - suomalaisella tutkinnolla ei!

Kuten lakiesityksen taustoituksesta ilmenee monissa Euroopan maissa sosiaalityöntekijän tutkinto sijoittuu EQF 6 -tasolle ja on bachelor -tutkinto kuten sosionomien (AMK) tutkinnot Suomessa. Näin suomalaisen sosionomi (AMK) tai sosionomi (ylempi AMK) -tutkintonimikkeen haltija voi hakeutua johonkin muuhun EU- tai ETA -valtioon sosiaalityöntekijäksi. Samoin vastaavalla ulkomailla suoritetulla tutkinnolla kuin mitä ovat suomalaisten sosionomien (AMK) suorittamat tutkinnot, voi hakea Suomesta laillistamista sosiaalityöntekijän ammattiin.

Miksi Suomessa suoritetulla sosiaalityöhön suuntautuneella ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneella ei ole mahdollisuutta toimia sosiaalityötekijänä? "

Auktoriteetista ja aggressiivisuudesta

Koulussa olen törmännyt oppilaisiin, joille vuorovaikutussääntö, joka tunnetaan käsitteenä "aikuisen auktoriteettiasema", on jossain määrin vieras ilmiö. Aikuisen sanomiseen ei uskota, vaikka sen pyrkisi esittämään ohjaavasti, rakentavasti tai pelivaraa jättäen.

Suurimmalle osalle lapsista on selvää, että kun aikuinen sanoo jotain koulussa, täytyy häntä totella. Heidän kanssaan, joille tämä ei ole selvää, syntyy hämmentävä tilanne. Tälläiselle lapselle tulee paha mieli, koska hän on mielestään  kokenut vääryyttä tilanteessa, jossa enemmistölle on päivänselvää, miksi aikuinen kielsi. Aikuistakin turhauttaa.

Jos lapsen elämän ensimmäiset ja tärkeimmät vuorovaikutussuhteet aikuisten, eli oman äidin ja isän kanssa, muistuttavat liiaksi kaveruutta ta välinpitämättömyyttä, jää rajojen asettajan rooli epäselväksi. Tätä voi selittää parhain päin monin eri tavoin, kuten "meidän lapsi on niin vahvatahtoinen/selviytyjäluonteinen/omatoiminen" ja niin edelleen. 

Ja niinhän hän temperamenttinsa puolesta voikin olla. Temperamentin päälle rakentuu kuitenkin persoonallisuus, jolla lapsi oppii hillitsemään temperamenttiaan. Jos aikuinen ei tue, rajoita ja kohtuullista lapsen toimia, kun temperamentti ottaa vallan, jäävät lapsen persoonan sosiaaliset taidot vaillinaisiksi. Aikuisen totteleminen tietyssä ikävaiheessa kuuluu mielestäni näihin sosiaalisiin taitoihin.

"Vahvatahtoisesta ja selviytyjäluonteisesta lapsesta" tulee sosiaalinen, joskin sosiaalisilta taidoiltaan heikko aikuinen, joka keskustelee aggression, ei rakentavuuden kautta, eikä hänestä pidä aidosti juuri kukaan. Vakavimmissa tapauksissa puhutaan narsismista. (Btw, olen juuri lukenut kirjan narsismia koskien ja näen nyt narsisteja kaikkialla, myös itsessäni.)

Pitkän aikajanan näkemykseni on, että on ihan sama, pyrkivätkö koulut opetussuunnitelmassaan osallistamaan ja yksilöllistämään oppilaita, koska vaihtoehto, jossa oppilaat istuvat hiljaa pulpetin ääressä yhtä aikuista kuunnellen, tulee vain vaikeutumaan ajan saatossa. Vapaasti lainaten kasvatussosiologian professori Hannu Simolaa: "Ei auktoriteettiopetus enää toimi, koska oppilaat kiipeilevät verhotankoja pitkin." Idealistisesti ajatellen auktoriteettiopetus tulisi toimimaan, mutta se vaatisi entistä parempaa ammattitaitoa ja työhön soveltuvampaa persoonallisuutta kaikilta opettajilta. Oikeassa maailmassa en näe tämän tapahtuvan.

Nykyinen päivähoitomalli kehittää lapsen aggressioita, ei sosiaalisia taitoja (tiede vastaan asenteet)

Tiede näyttää toisinaan toteen jotain epämieluisaa yhteiskunnastamme, mitä yleinen asenneilmapiiri ei salli näytettävän. Tällöin toteen näytetty asia vaietaan kuoliaaksi tai siihen otetaan kantaa moralisoinnin tai poliittisen korrektiuden kautta. Näin on käynyt myös päivähoidon kohdalla. Vastoin yleistä uskomusta isoissa ryhmissä päivästä toiseen oleminen ei kehitäkään lapsen sosiaalisia taitoja, vaan päinvastaisesti ennustaa hänen kasvavan oppilaaksi ja nuoreksi, jolle aggressioiden kautta toimiminen on ominaista.

Tämäkään blogikirjoitus ei tule juurikaan sisältämään originelleja ajatuksia minulta, vaan jatkan aiempien ajatuksieni pönkittämistä koskien kodin ulkopuolisen varhaiskasvatuksen myyttistä laadukkuutta, josta olen aikaisemmin kirjoittanut täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä.

Lukuisat tutkimukset ovat osoittaneet kiistattomasti, että kodin ulkopuolinen hoito isoissa päivähoitoryhmissä on alle 3-vuotiaan, joissakin tapauksissa alle 4,5-vuotiaan lapsen kehitykselle haitallista. Isot ryhmäkoot koetaan ongelmallisina.

Samasta aiheesta kerrotaan osaltaan myös tässä vanhassa 45 minuuttia -tv-ohjelman jaksossa. Tämän kirjoituksen ja noiden videoiden välillä ei ole juurikaan muuta eroa kuin se, että videoilla puhuvilta ihmisiltä olen itse ammentanut tietoni.

Osa 1

Osa 2

Tästä eteenpäin lainaan vahvasti amerikkalaisia tutkimuksia, joista luin ensisijaisesti psykologian professori Kirsti Keltikangas-Järvisen kirjasta Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot. Tämän kirjoituksen lopussa on muutama suora sitaatti, jotka ovat hänen ajatuksiaan suoraan kirjasta. Suosittelen lukemaan ainakin ne.

Lähetin hänelle myös sähköpostia saadakseni selvitystä minua askarruttaneeseen asiaan, johon hän vastasi. Vautsi!

Pienen lapsen kehitys kodin ulkopuolisessa hoidossa

Suomessa päivähoidon suomalla varhaiskasvatuksella uskotaan olevan siinä määrin eheyttävä vaikutus lapsiin, että julkisuudessa harva on kyseenalaistanut tätä väitettä. Amerikassa "päivähoito on vain hyvä asia lapselle" oli uskonkappale jo 1970-luvulla.

Samalla vuosikymmenellä heräsi ensimmäisen kerran pohdinta sen suhteen, miten päivittäinen hoito kodin ulkopuolella vaikutti lapsen sosioemotionaaliseen kehitykseen. Tutkimustulokset ravistelivat yleistä uskomusta päivähoidon eheyttävästä vaikutuksesta:

- Ensimmäiset kokoomat tutkimustuloksista vuosilta 1978 ja 1983 osoittivat kodin ulkopuolisen hoidon määrän ja lapsen myöhemmän sosiaalisen sopeutumisen välillä lievän negatiivisen yhteyden

- Jay Belskyn viisi julkaisua käsittänyt tutkimussarja osoitti alle vuoden ikäisen lapsen siirtymisen päiväkotiin aiheuttavan lisääntynyttä aggressiivisuutta ja tottelemattomuutta kolmen ja kahdeksan vuoden iässä mitattuna

- Tämä tutkimustulos herätti runsaasti keskustelua, koska tiede osoitti toteen jotain, mikä ei käynyt yhteen yleisen asenneilmapiirin kanssa. Tutkimustulokset tarkistettiin moneen kertaan virheen löytämisen toivossa. Päiväkodinhan piti edistää lasten sosiaalisia taitoja, mutta tiede osoitti, että kävisikin päinvastoin. Tämä ei ollut poliittisesti korrektia, koska vihdoinkin oli löydetty ratkaisu saada molemmat vanhemmat työelämään ja eroon lapsista jo hyvin varhaisessa vaiheessa ilman syyllisyyden tunteita.

- 1980-1990 -luvuilla Amerikassa julkaistiin useita tutkimuksia ja tutkimussarjoja, jotka näyttivät, että ensimmäisen ja toisen ikävuoden aikana aloitettu päivähoito ennusti 3-4 vuoden iässä häiriöitä käyttäytymissä. Kouluiässä levottomuus, aggressiivisuus, levottomuus ja keskittymiskyvyttömyys lisääntyivät, kuten myös taipumus koulukiusaamiseen.

-Amerikkalaisten tutkimuksien tulokset pitivät paikkansa, vaikka muita vaikuttajia karsittiin. Äidin koulutustausta, perheen olosuhteet, kasvatuskäytännöt ja elämäntilanteet eivät vaikuttaneet lopulliseen tulokseen. Päiväkoti toimi itsenäisenä aggression lisääjänä.

- Myönteiset puolet sen suhteen, että pienen lapsen vei päivähoitoon, jäivät tutkimusten valossa vähäisiksi, vaikka niitä yritettiin etsiä hyvin innokkaasti. Varhain kokopäivähoidon aloittaneet alle 2-vuotiaat lapset tottelivat paremmin kotona määräyksiä kuin kotona olleet. Kirjoittaja (Keltikangas-Järvinen) kuitenkin huomauttaa, ettei "ole yksiselitteistä, onko määräysten totteleminen kehityspsykologisesti liian varhaisessa iässä pelkästään myönteinen asia."

Ehkäisevä lastensuojelu ja päivähoito

Varhaiskasvatusmyytin lisäksi nämä tutkimukset tuntuivat kumoavan olettamuksen siitä, että ehkäisevä lastensuojelu päivähoidon ja koulun kautta toimisi lapsen kehityksen kannalta suotuisasti:

- Korkeariskisten perheiden lapset olivat osana virallista interventio-ohjelmaa, jossa lapset laitettiin varhain päivähoitoon. Ajatus tällä ehkäisevällä lastensuojelulla oli se, että päivähoidolla voitaisiin tasoittaa lapsen kokemaa kodin huonoja olosuhteita ja vanhemmuutta ja myös estää hänelle syntyviä kehityshäiriöitä.

- Kävi kuitenkin ilmi, että huonoista olosuhteista tulleet lapset, jotka siirtyivät päiväkotiin ensimmäisen ikävuotensa aikana, olivat esikouluikään mennessä taipuvaisempia aggressioon kuin samanlaisten riskiperheiden lapset, jotka siirtyivät päivähoitoon vasta myöhemmin, n. kahden vuoden iässä tai sen jälkeen. Interventio toi itse asiassa päinvastaisia tuloksia, sillä nämä varhain päivähoitoon viedyt riskilapset oireilivat enemmän kuin ne riskilapset, jotka elivät kiintymyssuhdekautensa kotona.

- Kyse oli tarkoin suunnitelluista interventio-ohjelmista, eli ne oli suunniteltu nimenomaan vähäosaisempien lapsien tarpeisiin vastaamiseen. Voidaan puhua siis oikeasti laadukkaasta varhaiskasvatuksesta. Tästä huolimatta lapset jäivät vaille riittävää läheisyyttä ja kiintymystä, ja heidän tilanne oli verrattavissa kotona kasvaneisiin riskiperheiden lapsiin.

Päivähoidon kokonaistuntimäärä ratkaiseva tekijä ensimmäisten kolmen ikävuoden aikana

1990-luvulla laaja amerikkalaisten tutkijoiden joukko osoitti, että lapset, joiden kokopäiväinen päivähoito oli alkanut ensimmäisen ikävuoden aikana ja jatkunut kouluikään saakka, olivat myöhemmin kouluiässä aggressiivisempia ja sietivät heikosti turhautumista ja vastoinkäymisiä.

- Tämän jälkeen tutkimukset osoittivat, että nämä kouluiän oireet olivat poissa, jos kokopäiväinen päivähoito alkoi vasta kolmannen ikävuoden jälkeen.

- Tutkimuksien välillä havaittiin lineaarisuus sosiaalisten taitojen ja päivähoidon aloitusiän välillä: Varhain aloitettu päivähoito ennusti huonoja sosiaalisia taitoja ja parhaimmat sosiaaliset taidot oli niillä, joika oli hoidettu kotona kolmevuotiaiksi saakka. Päivähoidon tuntimäärän aiheuttamat riskit hävisivät kolmannen ikävuoden jälkeen.

Suomalaiset tutkimukset

- Suomalaisia tutkimuksia aiheesta ei pieniä selvityksiä lukuunottamatta ole

- Amerikkalainen yhteiskuntamalli on erilainen kuin Suomessa. Äidit palaavat usein töihin lapsen ollessa alle vuoden ikäinen. Näin on ollut mahdollista tutkia hoitoonsiirtymisiän vaikutuksia.

- Suomalaisen yhteiskuntamallin ansiosta meillä ei ole riittävästi alle vuoden ikäisenä päivähoitoon siirtyneitä lapsia, jotta voitaisiin toteuttaa laadukasta seurantatutkimusta.

NICHD (National Institute of Child Health and Human Development Study of Early Child Care)

- Lapsen kehitystä kaikinpuolin tutkiva organisaatio, joka toimii kymmenessä eri osavaltiossa, 27 yliopistosta ja tutkimuskeskuksesta käsin

- Järjesti laajimman tunnetuimman tutkimuksen koskien päivähoidossa olevien lasten kehitystä, koska haluttiin saada lopullisesti selville, että ovatko pitkät päivät kodin ulkopuolisessa hoidossa todellakin lapsen aggressiivisuuden ja levottomuuden aiheuttaja myöhemmällä iällä

- Pohjaotos organisaation erinäisille tutkimuksille oli tuolloin 10 000 perhettä, joista ennalta valikoimatta tuhatta perhettä seurattiin päivähoitotutkimuksen saralla. Lasten seuraaminen aloitettiin syntymähetkestä, joten olosuhteet ennen päivähoitoa olivat tiedossa. Arvioita pyydettiin lasten vanhemmilta ja opettajilta.

NICHD:n tutkimuksen tuloksia

- Lapset, joilla oli kertynyt keskimääräistä enemmän hoitotunteja viikossa neljään ja puoleen ikävuoteen mennessä, kokivat enemmän konflikteja kavereidensa seurassa ja heidän oli vaikeampi hillitä käyttäytymistään. Opettajien raportit koskivat tottelemattomuutta, levottomuutta ja hyökkäävää käytöstä kavereita kohtaan.

- Nämä tutkimustulokset pitivät pintansa, vaikka kodin olosuhteet ja päivähoidon laatu otettiin huomioon

- Tämä tutkimus myös viimeistään osoitti sen, että päivähoidon tuntimäärä oli tärkein yksittäinen vaikuttaja. Mitä enemmän lapsella oli hoitotunteja ennen neljää ja puolta ikävuotta, sitä enemmän hän tarvitsi kouluiässä erityistukea mm. levottomuuden ja hyökkäävän käytöksen takia.

- Päiväkotihoidon laadulla ei ollut merkitystä. Liian varhainen siirtyminen laadukkaaseen päiväkotiin oli haitallisempaa kuin keskinkertaiseen päiväkotiin meneminen kolmen ensimmäisen ikävuoden kehitysvaiheiden jälkeen.

Hoidon tyypillä on myös merkitystä

- Mitä isommassa päivähoitoryhmässä lapsi vietti päivänsä, sitä enemmän sosiaalisia ongelmia esiintyi

- Yksilöllinen hoito tai pienten lasten ryhmä osoittautui tutkimustulosten valossa paremmaksi ratkaisuksi

- Päivähoidon tuntimäärä ei lisännyt myöhempiä käytösongelmia, jos ryhmä oli suuruudeltaan vain muutaman lapsen luokkaa ja hoitaja pysyi samana (esim. perhepäivähoito)

Muutama suora sitaatti kirjailijalta

- "Tämä tutkimustulos on esimerkki ristiriidasta ja yleisen ajattelun ja tutkimuksen osoittaman tosiasian välillä. Yleisesti ajatellaan, että varhaiskasvatus tasoittaisi lasten välisiä eroja, koska sellainen ajatus on kaunis ja lopputulos toivottava."

- "Usko kodin ulkopuolisen hoidon varhaiseen sosiaalistavaan vaikutukseen on Suomessakin niin voimakas, että on vaikea uskoa minkäänlaisen tutkimustuloksen pystyvän sitä kaatamaan. Usko varhaisen päivähoidon sosiaalistavaan vaikutukseen on muuttunut dogmiksi, joka kuitenkin on ristiriidassa tosiasioiden kanssa." 

- "Harvemmin herää mitään keskustelua siitä, millaisia sosiaalisia taitoja usein aika kaoottinen ja täysin ennakoimaton alle 3-vuotiaiden lapsiryhmä opettaa, ja missä aikuinen sellaisia taitoja tarvitsee. Tosi-tv:n eloonjäämisseikkailuissa ja pudotuspeleissä kyllä, mutta ei jäsentyneessä aikuisen ihmisen työelämässä."

- "Kyse on siis jostain lasten erityislaatuun ja omaehtoiseen kehitykseen liittyvästä, jota ei voi ulkoisilla olosuhteilla loputtomiin säädellä. Lapsen kehityksessä on sisäänrakennettua lainalaisuutta, jota aikuinen ei voi parhaillakaan kasvatusohjelmilla säädellä." 

Jos minä olisin lastentarhaopettaja...

Olen nyt ammatiltani lähihoitaja. Näillä näkymin jossain vaiheessa tulevaisuudessa tulen olemaan ammatiltani sosiaalityöntekijä. Jos tuo työ tulisi käymään jossain vaiheessa liian raskaaksi tai ei vastaisi odotuksiani, vaihtaisin tämänhetkisen tuntemuksen perusteella lastentarhaopettajan virkaan.

Päiväkotityö olisi terapeuttisesti mukavaa ja mieltä eheyttävää. Vähemmän syvyyteen tuijottamista ja enemmän "vain lasten kanssa leikkimistä". Jos olisin päiväkodin johtaja tai ainakin ryhmäni lastentarhaopettaja, lähtisin vaivihkaa tekemään seuraavanlaisia muutoksia, joilla luulisin parantavani lasten olosuhteita.

Minun ryhmässäni ei olisi hirveästi ennalta ohjattua toimintaa, vaan tärkeimpinä panostuksen kohteina olisivat rauhallisuus ja lasten huomioonottaminen. Mikään näistä ei onnistu tarkan minuutti- tai tuntiaikataulun kanssa, johon kuuluu siirtymiä ja "pakollista kaikille" -ohjelmanumeroita. Koska sirkusnumerot sekä näihin liittyvät ryhmänohjaukset vähenisivät, jäisi enemmän aikaa aidolle läsnäololle lasten kanssa. Heidät oppisi tuntemaan paremmin ja tietäisi, minkälaisissa oloissa he viihtyisivät parhaiten.

Lapset yrittäisivät itse ensisijaisesti muodostaa omat leikkinsä, jossa aikuinen sitten tukisi heitä niin hyvin kuin pystyy. Aikuinen tarvittaessa järjestää esim. leikkijöille oman nurkkauksensa tai auttaa heitä etsimään lisää kavereita leikin rooleihin.

Tämä olisi lapsilähtöisyyttä, joka kuitenkin toteutuisi aikuisjohteisesti. Aikuisten tavoitteena olisi saada jokainen lapsi löytämään itselleen mielekäs leikkipiiri, jossa pitkäjänteiset ja suunnitellutkin leikit onnistuisivat. Päivän pitäisi päällisin puolin näyttää harmoniselta, ei armeijan ohjatuilta aamutoimilta.

Psykologin näkemys näkymättömistä lapsista

Olen paraikaa lukemassa psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvisen kirjaa Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot. Kuten on jo muutaman kerran aiemminkin käynyt, kirjoitin aihepiiristä, jonka jälkeen törmäsin asiantuntijan näkemykseen samaisesta aiheesta. Tässä tapauksessa minä puhuin "näkymättömistä lapsista", joka oli psykologin termein "matalan sosiaalisuuden omaavat lapset".

Lainaan Keltikangas-Järvisen kirjasta tekstinpätkän koskien sitä, miten ujo ja vähäisellä sosiaalisuuden tarpeella varustettu lapsi jää päivähoidossa ja koulussa herkästi sekä aikuisten että muiden lasten jalkoihin:

"Nämä lapset tarvitsisivat erityisesti sitä palautetta, jota sosiaalinen lapsi saa, ja jota hän ei edes niin suuressa määrin tarvitse. Sitä palautetta matalan sosiaalisuuden omaava lapsi ei kuitenkaan saa.

Sen sijaan, että aikuiset lähestyisivät lasta tämän yksilöllisen temperamentin edellyttämällä tavalla, he menettävät nopeasti mielenkiintonsa lapseen, joka ei ota kontaktia, ei vastaa kysymyksiin, ei ymmärrä riittävästi arvostaa sitä, että aikuinen osoittaa hänelle huomiotaan. Pahimmassa tapauksessa lapsi ei edes osaa käyttäytyä kunnolla, vaan työntää päänsä piiloon äidin kainaloon. Aikuiset eivät odota muutamaa hetkeä, että lapsen varautuneisuus menisi ohi, eivät näe vaivaa, että tekisivät itensä lapsen silmissä mielenkiintoisiksi, eivätkä osoita lapselle, että oikeasti olisivat tästä kiinnostuneita.

Kuin pisteenä i:n päälle he usein vielä ääneen toteavat lapsen käytöksestä jotain negatiivista kuten "veikö kissa kielen". Se ei varmaankaan rakenna lapselle positiivista minäkuvaa eikä anna hänelle keinoja selvitä uusista sosiaalisista tilanteista, tuskin antaa edes aihetta odottaa niitä.

Lapsi, jonka sosiaalisuus on matala, ei alun perinkään ole kovin kiinnostunut uusista ihmisistä, vaan hänelle riittävät vanhat tutut. Jokainen uusi kontakti vakuuttaa hänelle, että hän on oikeassa. Ei ihmisistä kannatakkaan olla kovin kiinnostunut, koska sosiaaliset kontaktit eivät tuota mielihyvää, vaan mieluummin epäonnistumisen ja huonouden tunteita. Hän myös saattaa olla kiinnostunut muista, mutta ei tiedä, miten sen osoittaa. Jos aikainen hänen yrityksenä on tuhoon tuomittu eikä aikuinen osaa tulla avuksi, ei hän itsestään huomaa, mitkä ovat ne keinot, joilla aikuisen saa kiinnostumaan."

Väittäisin olevani jo melko hyvä työskentelemään lasten parissa. Silti olen toisinaan hukassa matalan sosiaalisuuden omaavien lasten kanssa. Vaatii tietoista vaivannäköä ja ponnistelua saada heidän kanssaan aikaiseksi samanlainen hyvä ilmapiiri kuin seurallisten lasten kanssa.

Keltikangas-Järvisen kirjassa kerrotaan myös, että 40 % lapsista omaa välttelevän kiintymyssuhteen. Heidän kanssaan pitää siis nähdä vaihtelevissa määrin vaivaa, että pääsee lapsen varautuneisuuden ohitse. Jos 40 % päiväkotiryhmästä on sosiaalisuuden spektrin matalammasta päästä, niin  on selvää, että aikuisilta ei riitä aikaa ja osaamista aitoon arjen jakamiseen ja asioiden ihmettelyyn jokaisen tämmöisen lapsen kanssa. Tämä lisää siihen minun mielestäni järjettömään ajattelutapaan, että julkisten palveluiden tarjoama varhaiskasvatus olisi jotenkin poikkeuksellisen laadukasta. Resurssit eivät riitä kattamaan kaikkien ihanasti ja vähemmän ihanasti erilaisten lasten tarpeita.

Kirjoittamattomuus, fokuksen keskittäminen ja tietokoneen räjähtäminen

Acerin pöytäkone, tuo uskollinen sotaratsuni, päästi viimeiset voimasavut pihalle kotelostaan eilen, sillä se ei lukuisista yrityksistä huolimatta enää suostunut käynnistymään. Televisiota en omista, joten sain kokea cityihmiselle pelottavan askeesin radion kuuntelemisen muodossa. Tietokoneen häviäminen väliaikaisesti kotitaloudesta aiheuttaa aina samanlaisen ilmiön: Luovuus ja tuloksien tekeminen tähdellisten asioiden parissa nousevat täysin uudelle tasolle. Tämän takia pyrinkin yleensä työskentelemään jossain muualla kuin kotonani.

Työpaikan, joka minun tapauksessa on peruskoulu, tarjoama atmosfääri iltaisin ja aamuisin tapahtuvaan lukemiseen ja työskentelyyn on verraton. Tätä en ymmärtänyt oppilaana ollessani kovin kehuttavasti. Toisaalta erona nykytilanteeseen on se, että nyt häiriötekijät ovat minimissä, kun melkein koko koulu on aina tyhjänä täällä opiskellessani. Ilmastointi humisee ja rakenteet natisevat, kun taas päiväsaikaan on ymmärrettävästi kovin hektistä.

Olen viime viikkoina lukenut joka päivä pari tuntia yhteiskuntatieteellisiä, erityisesti sosiaalihuoltoon liittyviä julkaisuja (tietokirjat, historiikit, blogit, mielipidekirjoitukset, uutisoinnit). Tämä on ollut hyvin mielekästä ja kirjoittamiselle ei ole jäänyt aikaa. Koska täysipäiväinen opiskelijaelämä lähestyy uhkaavasti, niin luulen, että hyvän lukurutiinin löytäminen on prioriteettina korkeammalla. Lisäksi tiedän, että hitaana ajattelijana asioiden opettelu tulee sujumaan minulta paljon helpommin, kun olen jo valmiiksi rakentanut pääni sisälle osan siitä maailmasta, mitä tulen tarkemmin opiskelemaan.

Bill Gates ja Warren Buffett mainitsevat molemmat omistautumisen tärkeimmäksi tekijäksi menestymiselle. Se, mitä tämä menestyminen pitää sisällään, on jokaisen itse päätettävissä, koska kaikki tuppaavat tyytymään eritasoisiin tuloksiin. Sanoma kuitenkin on selvä, keskittyminen ja omistautuminen tuovat parhaimman lopputuleman.

Yhteiskunta ja sen muodostavien ihmisten tuottamat ilmiöt ovat olleet minulle mielenkiintoinen aihepiiri jo monen vuoden ajan. Kuitenkin se tapa, millä olen syventynyt tämän jättimäisen asiakokonaisuuden opiskeluun tämän talven aikana, on antanut ihan uudenlaisen merkityksellisyyden tunteen.

Osa lapsista oppii odottamaan elämältä liikoja

Kaikki vanhemmat haluavat, että oma lapsi suoriutuisi aikuisuudestaan hyvin ja olisi elämänlaatuunsa tyytyväinen. Kaava tyytyväisyyteen on yksinkertaistettuna se, että mistä asioista osaa kokea tyytyväisyyttä ja minkä mittakaavan asioista kokee stressiä.

Vanhempien mallilla ja käyttäytymisellä on vaikutus siihen, kuinka jälkeläinen tulee aikoinaan suhtautumaan oman elämänsä olosuhteisiin ja vastoinkäymisiin ja kuinka paljon hän on itse valmis näitä olosuhteita  parantamaan.  Jos lapsuuteen on kuulunut, että perheen arjen harmonisuus on saanut särön pienistäkin kolhuista ja mistään asioista ei ole pyritty näkemään hyviä tai hyödyllisiä puolia, on hyvin luontevaa, että nämä huonot toimintamallit seuraavat mukana myös aikuisuuteen.

Se, että mikä aikuisen toiminta vaikuttaa lapseen ja millä tavalla, ei ole kuitenkaan niin selvää. Alkoholistin lapsi voi rakentaa itselleen uran näyttämisen halusta ja vaalia omassa perheessään kodin rauhallisuutta ja tapahtumien ennalta-arvattavuutta, koska asiat täytyy vain yksinkertaisesti tehdä päinvastoin kuin lapsena koki vanhempien tekevän. Toisaalla keskiluokkaiset MTV-kulttuurin vanavedessä elelevät, glitteriä ja suorittamista korostavat vanhemmat saattavat siirtää näitä pintapuolisille arvoille rakentuvia "hyvän elämän" kriteerejä lapsilleen, jotka oppivat, että onnellisuus tulee kuluttamisesta ja muiden pois tieltä runnomisesta.

Lapsi, jota ei kasvateta näkemään vaivaa, kokemaan pettymyksiä ja huomioimaan toisia, ei voi keskimäärin odottaa saavuttavan yhtä paljon elämässään kuin muiden. Aikuistuttuaan nämä ihmiset odottavat elämältä elämyksiä ja esteettömyyttä, mutta unohtavat, että elämyksiin ei välttämättä pääse käsiksi ilman suunnitelmallisuutta ja vaivannäköä. Heidän kohdallaan este, joka muille olisi mitätön, voi näyttäytyä ylivoimaisena ja synnyttää valituksen virran ja luovuttamisen.

Vuosikymmenten vieriessä talous on kasvanut, tuotevalikoima kasvanut ja kehittynyt, mutta harva keksintö on tuonut mitään uutta rakennuspalikkaa sille pohjalle, jolle kestävä tyytyväisyys elämään rakennetaan. Yhdysvaltalaisen yhteiskuntatieteilijä Neil Postmanin mukaan elämme dystopiassa, eli kuljemme kohti epämieluisaa tulevaisuuden yhteiskuntaa. Tämä yhteiskunta ei hänen mielestään kuitenkaan ole dystopiaa kuvaavista peleistä ja leffoista tuttu harmaa diktatuuri, jossa yksilöä sorretaan ja kurjistetaan pampuin ja kurituskopein, vaan sieluton sateenkaaren ja päivänpaisteen kyllästämä ärsyke- ja viihdykeparatiisi.

Psykologi Keijo Tahkokallion kertoo kirjassaan Mitä tehdä levottomille lapsille kahdesta filosofisesta kasvatusteesistä, joista ensimmäisen mukaan tärkeää on kohtuullistaa lapsen haluamiset. Jos lapsi saa aina kaiken haluamansa, ei hän koskaan opi käsittelemään pettymyksiä, elämästä syntyy väärä käsitys ja hänestä kasvaa epämiellyttävä aikuinen. Vaikka lastenkasvatus ei olisikaan kiinnostuksen kohde, niin nämä alla olevat sitaatit ovat silti äärimmäisen hyvää luettavaa:

"Aikakauttamme leimaa illuusio lähes rajattomista mahdollisuuksista. Näkyvillemme on ripustettu valtava määrä lupauksia hyvästä olosta, ilosta ja onnellisuudesta." 

"Kaikkialla länsimaissa lisääntyvä masennus liittyy juuri tähän ilmiöön. Haluava puolemme on ärsytetty aktiiviseksi ja toivomuslistamme elämälle ovat paisuneet liian suuriksi."

 "Elämysteollisuuden aiheuttama pulma on juuri tässä. Superärsykkeet voittavat aidot ja luonnolliset asiat. Houkutus pettää emmekä tulekaan onnellisiksi, vaan jäämme riippumaan mielihyvän koukkuun." 

"Mielihyvän perässä juostessaan ihmiset nipistävät unestaan, tekevät liian pitkää päivää ja vastapainoksi huvittelevat liian raskaasti. Liiallinen stressi johtaa uupumukseen ja unelmien romahtamisesta seuraava pettymys korjaa loput."

"Kohtuullisuudella on huono kaiku, aivan kuin kohtuus latistaisi kokemuksen. Asiaa syvällisesti tarkastellen voidaan kuitenkin havaita, että halujen tyydyttämisen suhteen juuri kohtuullisuus mahdollistaa huippukokemuksen, ainakin jos etsimme onnellisuutta, emmekä tyydy vain hetken nautintoon."  

Yhdysvaltalaisen sosiologi Daniel Bellin mukaan henkinen hyvinvointi tulee työnteosta ja sen vastapainona toimivasta levosta. Nyky-yhteiskunnassa tylsistyminen on mahdotonta, eikä mitään kestävää ja palkitsevaa tarvitse kenenkään tehdä tai luoda, koska helposti kulutettavaa kulttuuria on tarjolla TV:n, sanomalehden ja radion lisäksi nykyään lukuisilla muillakin alustoilla. Pintapuolinen ajanviete vie ajatukset pois tähdellisimmiltä asioilta. Olen kuullut punttimaailmassa sanonnan "ole tyytyväinen, mutta älä koskaan tyydy". Punttimaailman ulkopuolella moni on tyytynyt omaan tilanteeseensa, mutta ei ole siihen tyytyväinen.

Tämän kirjoituksen otsikon ja kenties sanomankin saattaa ymmärtää virheellisesti niin, että lapsia pitäisi suitsia omissa suunnitelmissaan eikä heitä pitäisi kannustaa liikoja. Ei suinkaan. Tarkoitukseni on sanoa, että osa ihmisistä oppii odottamaan elämältä asioita ja elämyksiä, joihin he eivät todellisuudessa pääse osalliseksi koskaan, koska eivät ole lapsena kokeneet pettymyksiä, oppineet näkemään vaivaa ja omaksuneet kohtuullisuutta. Heistä tulee usein onnettomia aikuisia vailla näköaloja ja he pakenevat pintapuolisen viihteen, kuten reality-ohjelmien pariin. Näitä ohjelmia katsoessa on mahdollista tuntea itsensä vaikkapa älykkääksi sosiaalineuvokseksi, kun sarjan hahmoille nauraessaan voi samalla kritisoida, kuinka "he elävät tyhmyyden illuusiossa", vaikka juurikin näitä tyhmyreitä kritisoivat ihmiset ovat itse kyseisten tv-sarjojen pääkohderyhmä.

Näkymättömät lapset

Kokemuksieni mukaan lapsiryhmistä nousee esiin muutamia erilaisia tyyppejä tai eri ominaisuuksien yhdistelmiä, jotka pääsevät keskimääräistä enemmän osalliseksi aikuisten huomiosta sekä hänen kanssaan käytävästä vuorovaikutuksesta.

1. Impulsiiviset hermokimput, joiden läsnäolon noteeraavat valium-tiputuksessa olevat letargiapotilaatkin.
2. Herttaiset, ulospäin suuntautuneet ilosilmät, jotka ovat tottuneet vaatimaan aikuisen huomiota ja joiden kanssa on yleensä miellyttävää vuorovaikuttaa.
3. Koheltajat, joille moni asia tuottaa ongelmia, joten he tarvitsevat jatkuvasti aikuisen läsnäoloa.

Näiden ryhmien ulkopuolelle jäävät mm. arat lapset, sisäänpäin kääntyneet lapset, välttelevät lapset - ylipäätänsä sellaisia piirteitä omaavat lapset, joiden huomaa olevan lähes aina omissa oloissaan. He tuovat minulle mieleen Muumilaakson tarinoiden jakson "Näkymätön lapsi". Ninni-tyttö muuttui näkymättömäksi, koska ei kestänyt tätinsä jatkuvaa ivailua. Täysin näkyväksi Ninni muuttui vasta työnnettyään Muumipapan mereen.

Näkymättömät lapset ovat yleensä normaalin kapasiteetin omaavia lapsia, eivätkä esimerkiksi koulussa suoritettavat tehtävät ja velvollisuudet tuota heille ongelmia. Toisaalta missään heidän kyvyssään ja taidossaan ei ole (vielä) sellaista poikkeuksellista lahjakkuutta, että se täytyisi ryhmässä noteerata. Näkymättömät lapset menevät niin lähelle oppikirjaesimerkkiä näennäisen kiltistä ja vaivattomasta lapsesta kuin todellisessa maailmassa on vain mahdollista päästä.

Tyypillistä näille lapsille voi olla myös se, että aikuisen huomiota ei edes osata kaivata. Ikään kuin lapsen pitäisi ensin olla sataprosenttisen varma siitä, ettei ole aikuiselle vaivaksi ja että asia, minkä hänelle haluaisi kertoa, ei vahingossakaan kuulosta "tyhmältä". Toisaalla voi olla lapsia, jotka haluaisivat kertoa aikuiselle mitä tahansa, mutta kukaan ei ole kuuntelemassa.

Huomioimisen tasa-arvo ei ole toteutettavissa, mutta pyörittelen tätä asiaa mielessäni silloin tällöin. Arat ja välttelevät lapset eivät osaa vaatia itselleen huomiota, joten heidät pitäisi aina itse muistaa huomioida, etteivät he vahingossakaan tuntisi itseään muita huonommiksi. Näin itse olen asian mieltänyt.

Biologian sanelemia persoonallisuuden piirteitä ei ole inhimillistä muokata ja lapsen omassa kodissa tehtyjä muutoksia on vaikea saada muualla tekemättömäksi. Optimisti minussa ajattelee, että lapselle, varsinkin näkymättömälle lapselle osoitettu pieni, omasta mielestä jopa mitätön teko voi olla hänelle iso ja merkittävä asia. Se, mikä milloin missäkin oli merkittävää ja kenelle, tuskin koskaan tekijälle henkilökohtaisesti selviää, mutta kenties juurikin sen takia pienien tekojen tekemiseen ei pitäisi koskaan kyllästyä. 

Lisäys koskien vanhempien päivähoito-oikeutta

Hämmästelin blogissani aiemmin sitä, kuinka monet joutoaikaa omaavat vanhemmat haluavat jostain kumman syystä olla vapaaehtoisesti erossa lapsestaan. Kirjoitukseni oli melko pessimistinen ja kirvoittunut omasta päänsisäisestä uskonnostani, jonka ainoan käskyn mukaan ihmisiltä ei kannata yleensä hirveästi odottaa liikoja. Keskustelin aiheesta aiemmin tällä viikolla erään kaverini kanssa. Hän jakoi ihmetykseni, mutta toi myös esille toisen näkökulman, jota en itse ollut hoksannut.

On olemassa kasvatustaitojensa suhteen hyvin epävarmoja vanhempia, jotka kuitenkin pistävät itsensä likoon halutessaan lastensa parasta. Epävarmuuden lisäksi he saattavat olla tietämättömiä, joten turvallisimmaksi vaihtoehdoksi voi jäädä se, että tekee kuten naapuri, naapurusto tai 100 000 (kuvaannollinen luku) muuta suomalaista, joka tässä tapauksessa on lapsen sullominen viikottain yli 20 tunniksi päiväkotiin ilman perusteellista syytä. He uskovat aidosti päivähoidon olevan paras vaihtoehto lapsen kehitykselle. Kuten usein tuppaa käymään, tämäkin näkökulma kuulostaa jälkikäteen ajateltuna niin päivänselvältä!

Tietämätön saattaa luulla munatessaankin tekevänsä oikein, koska hän ei pysty tiedonpuutteen vuoksi vertaamaan valintojensa seurauksia muiden vaihtoehtojen ulostulemiin. Jos tämän tietämättömyyden yhdistää huonoon itsetuntoon ja jos molemmat piirteet koskettavat vieläpä isoa määrää vanhempia, on paljon helpompaa mennä joukon mukana kuin alkaa kyseenalaistamaan virallista opinkappaletta (=päivähoitoa on pakko saada). Tunneälykäs ihminen ei välttämättä osaa pukea sanoiksi sitä, mikä opinkappaleessa tuntuu olevan vialla.

Mitä tulee tietämiseen tai tietämättömyyteen kasvatuksen suhteen, kuulostaa täysin järkeenkäyvältä, että lapsen voisi kasvattaa elämänkoulun opeilla. Näin tekevät monet ammattikasvattajatkin, osa varmasti kiitettävästikin. Se, millä todennäköisyydellä moinen onnistuu, riippunee lapsen ominaisuuksista, ympäristöstä ja kasvattajan luonteenpiirteistä - eli hyvin monesta eri tekijästä. Koulun ja päiväkodin työntekijät joutuvat tekemisiin elämänsä aikana niin monen erilaisen lapsen kanssa, että mahdollisimman laaja kasvatustietämys tekee kohtaamisista mielekkäämpää ainakin lapsien kannalta, jonka pitäisi jo yksistään olla riittävä peruste oman tietämyksen kasvattamiselle.

Mitä enemmän olen itse ollut tekemisissä lasten kanssa, lukenut tietokirjallisuutta koskien esim. suomalaisten lapsuutta ja suomalaisia kasvatuskäytäntöjä (or lack thereof) viimeisten 100 - 150 vuoden ajalta ja tutustunut tilastotietoon koskien lasten kasvavaa henkistä pahoinvointia, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut siitä, että helppolukuinen kirjatieto (voi olla muukin formaatti) kasvatustieteestä ja psykologiasta ja tämän tiedon soveltaminen tulisi tarpeen monelle kasvattajalle niin kotona kuin muuallakin. Tämä johtuu siitä, että ilman uusia näkökulmia ja avarampaa katsantokantaa ei ole mitään keinoa analysoida, ovatko omat kasvatusmetodit hyviä valintoja vai kenties sukupolvelta toiselle siirtyviä riskitekijöitä ja ristejä, jotka saattavat aiheuttaa syrjäytymistä, mielenterveyden häiriöitä tai yleistä tyytymättömyyttä elämään. Kun uskoo tekevänsä oikein, ei huomaa tekevänsä väärin.

Raapaisu kiintymyssuhdeteoriasta

Menneinä vuosikymmeninä ja vuosisatoina on vallinnut monien perheiden sisällä kasvatususkomus, jonka mukaan lapsen karaiseminen ja omatoimistaminen ovat hyveitä, joita tulisi toteuttaa taaperoiästä lähtien. Hellimisen, tunteiden ilmaisun (varsinkin positiivisten) ja tarpeisiin vastaamisen ajateltiin ilmeisesti tekevän lapsen kehitykselle karhunpalveluksen.

Kenties tämä suomalaisuuteenkin kuuluva kasvatustyyli on lähtenyt siitä ajatuksesta, että maailma on julma paikka ja siellä on parempi hattaran sijaan pistää kova kovaa vastaan. Maailma todellakin on julma paikka ja joskus toden totta sattuu, jos väärän arvion perusteella laskee suojansa alas. Tunnekylmyyttä ja nöyristelyä korostavan kasvatuksen saanut pidättyväinen yksilö harvoin tekee tätä virhettä. Tämmöisen yksilön laittamisen kovaa maailmaa vastaan voisikin ajatella olevan ideaalia, mutta häntäkin paremmin kovasta maailmasta selviää vahvalla itsetunnolla varustettu yksilö, joka tietää että suojan voi huoletta laskea alas, koska haavoja kuuluukin saada ja niistä selviää leikiten, toisinaan jopa nauraen. He ovat ihmisiä, jotka ovat kokeneet turvallisen kiintymyssuhteen lapsuudessaan.

Brittiläisen psykiatrin ja psykoanalyytikon John Bowlbyn 1960-1970-luvuilla kehittämä kiintymyssuhdeteoria puhuu hellyyden ja lapsikeskeisyyden puolesta. Bowlbyn teorian syvin olemus lienee siinä ajatuksessa, että vauvan tai pienen lapsen ja hänen tärkeimmän huoltajansa (yleensä äidin) suhteen pitäisi olla läheisyyden, leikin ja huolenpidon harmoniaa.

Kiintymyssuhdeteoriassa kiintymyssuhteita on erilaisia ja ne voidaan jakaa eri ryhmiin:

1. Turvallinen kiintymyssuhde. Tämän ryhmän lapset voivat tuoda vuorovaikutukseen kaikki tunteensa ilman pelkoa sekä hakea lohtua huoltajansa sylistä. Huoltaja käyttäytyy johdonmukaisesti ja ennalta-arvattavasti.
2. Välttelevä kiintymyssuhde. Tämän ryhmän lapset estävät tunneilmaisuaan, eivätkä he asetu vastahankaan vanhempiaan kohtaan. Huoltajaan voi luottaa, mutta hän on tunnekylmä. (Tämä on myös ryhmä, johon kuuluvat monet "kiltit ja kuuliaiset" lapset.)
3. Ristiriitainen kiintymyssuhde. Tämän ryhmän lapset käyttäytyvät kuin uhmaikäiset. Huomiota haetaan toimilla, jotka aiheuttavat negatiivisia tunteita ja pakottavat huoltajan tulemaan lähelle. Huoltaja käyttäytyy epäjohdonmukaisesti, eikä lapsi ymmärrä aina, mitä seuraavaksi tapahtuu.
4. Organisoitumaton kiintymyssuhde. Tämän ryhmän lapsilla ilmenee vastakkaisten menettelytapojen, kuten lähestymis- ja välttämispyrkimysten nopeaa vaihtelua ja keskinäistä kamppailua, joka aiheuttaa mm. pakkoliikkeitä, kasvojen vääntelyä ja paikoilleen jähmettymistä. Lapselle lähin huoltaja ja turvasatama on samalla hänelle potentiaalinen vaaran aiheuttaja. Myös perheet, joissa isän ja äidin vuorovaikutustavat ovat todella kaukana toisistaan.

Kirjoitan kiintymyssuhdeteoriasta, koska luulen sen soveltuvan työkaluksi lastensuojelussa työskenteleville sosiaalityöntekijöille. En vähiten siksi, että kyseistä teoriaa suuressa arvossa pitää myös lastensuojelun parissa työtä tehnyt lastenpsykiatrian erikoislääkäri Jari Sinkkonen. Hän käy yksinkertaisen teorian yksityiskohtaisesti läpi kirjassaan Lapsen puolesta. Vaikka kiintymyssuhteita onkin useaa eri sorttia, ei mikään niistä kuitenkaan automaattisesti tarkoita, että lapsen terveys olisi uhattuna. Riskit mielenterveyden häiriöille kuitenkin kasvavat, varsinkin nelosryhmän lapsilla.

Sen lisäksi, että oppii tunnistamaan erilaisten kiintymyssuhteiden piirteitä, on myös tärkeää ymmärtää, että lapsen kiinnittyminen ja kiintymys huoltajaan ovat eri asioita. Kiintymys on lämmin tunne, jota on vaikea kuvailla sanoin. Kiinnittyminen taasen on vauvoihin ensimmäisestä elinpäivistä asti rakentunut sisäinen esiasetus, joka saa sen hakemaan huomiota ja turvaa lähellä olevilta aikuisilta. (Palatakseni alun karaistamisajatukseen, lapselle ei tarvitse opettaa että maailma on julma paikka, sillä hän tietää sen syntymästään lähtien ja tämän takia kiinnittyy aikuiseen.) Tämä hoiva voi olla puutteellista ja vauva/lapsi jopa joutua pahoinpidellyksi, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ole ja huononkin "turvan" on pakko kelvata.

Näitä ongelmallisia kiintymyssuhteita kuvatessaan Sinkkonen toteaa: "On harhaa kuvitella, että jokainen äiti ja isä mahdollisista puutteistaan huolimatta rakastaa lastaan ja että lapsi vastaa tähän rakkaudellaan." Jos ymmärtää, että "kiintymyssysteemin" merkitys on lapsen pyrkimyksessä suojautua ison maailman vaaroilta, huomaa, että huonot kortit saanut lapsi ei välttämättä edes kärsi kaltoinkohtelustaan. Varsinkin, kun käsitystä muunlaisesta "kiintymyssuhteesta", niin kuin lapsi asian aivoissaan ymmärtää, ei ole tarjolla. Jos ei ole koskaan kokenut lämmintä vuorovaikutusta, ei sellaista osaa kaivatakkaan.

Turvallinen kiintymyssuhde huoltajaan takaa sen, että lapsi uskaltaa tutkia ympäristöään. Tutkiminen loppuu, jos jokin vaara uhkaa ja täytyy juosta vanhemman syliin. Jos vaara tulee omasta perheestä, ei maailman tutkiminen pääse koskaan täyteen vauhtiinsa. Turvallinen, ennalta-arvattava huoltaja luo lapsen päähän sisäiset työskentelymallit, joissa sen ymmärtämä kotipesä on turvallinen ja ennakoitava. Aikaa ei menee sen murehtimiseen, että mitä kotipesässä tapahtuu seuraavaksi, vaan energian voi keskittää maailmassa seikkailemiseen.

"Haavoittuvainen, mutta voittamaton"

Olen huomannut joissakin kirjoituksissani kiertäväni saman ihmettelyn aiheen ympärillä, joka yksinkertaistaen kuuluu seuraavasti: "Miksi jotkut pärjäävät, mutta toiset eivät?" Inhimillisiä syitä ja skenaarioita on erilaisin vivahtein lukemattomia, joten kysymykseen on vaikea vastata. Varsinkin, jos haluaa ottaa vastauksessa huomioon yleisinhimillisyyden ja poliittisen korrektiuden. Josko tämä kirjoitus nyt päättäisi asian tiimoilta jahkailun.

Aikuisikäisten ihmisten kokemat vaikeudet elonpolulla ovat ainutlaatuisia eikä niitä voi verrata toisiinsa, mutta kun otetaan yksilöiden käytössä olevat henkilökohtaiset vaikutusmahdollisuudet huomioon, on objektiivisestikin katsoen selvää, että lasten kokemat vaikeudet ovat aina tukalampia. Lastensuojelussa sosiaalityötä tehneet ihmiset ovat sanoneet, että heidän näkemänsä perusteella voisi todeta lapsen selviävän mistä tahansa. Osa ihmisistä siis kykenee jo lapsuusiässä löytämään tehokkaat suhtautumiskeinot rankkoihin olosuhteisiinsa, vaikka he jäivät jälkeen muista heti lähtöviivalla, kun taas osalle elämässä roikkuminen tuottaa vaikeuksia vielä aikuisiässäkin, vaikka viimeisestä kriisistä olisi aikaa vuosikymmeniä. Jos tässä olisi kyseessä yksi ja sama ihminen, niin vuosikymmenien kokemukset näyttäisivät vain heikentävän häntä, eikä suinkaan vahvistavan, joka menee vastoin yleistä uskomusta ("Se mikä ei tapa, vahvistaa.").

Huono-osaisuuteen ajautuminen Suomen kaltaisessa tasaväkisten mahdollisuuksien valtiossa on kutkuttava aihepiiri. Lapsella ei ole valinnanvaraa, vaan hän on aina muiden tahtoon alisteinen, mutta aikuinen ihminen on niiden olosuhteiden tulos, johon hän on itse itsensä ajanut elämänsä aikana. Itse pidän avaintekijänä itsensä ajamista oikeanlaisten ihmisten pariin. 

Kaltoinkohdeltu ja laiminlyöty lapsi voi selvitä kohtelustaan. Apuna tällä lapsella voi olla erinäisiä voimavaroja, kuten

• mielikuvitus, 
• ystävät, 
• muut aikuiset,
• oikeanlaiset luonteenpiirteet, kuten periksiantamattomuus,
• omat "piilopaikat", kuten luonto,
• tunteiden purkaminen turvallisesti,
• sekä jossain kouluaineessa tai harrastuksessa hyvin suoriutuminen.

Tämä samainen lapsi saattaa aikuisiässä olla täynnä katkeruutta ja vihaa, ollen näin yhtä kuin onneton menneisyytensä, mutta hänkin voi selvitä kohtalostaan. Apuna tällä aikuisella voi olla erinäisiä voimavaroja, kuten

• suhteellisuudentajun omaaminen eli omien kärsimystensä asettaminen oikeaan mittakaavaan, 
• näyttämisen halu ja ylpeyden tunteminen siitä, että on kaikesta huolimatta selviytynyt vertaistensa joukkoon ja kenties mennyt heistä ohikin,
• sen huomaaminen, että joitakin lapsuuteen kuuluvia iloja voi kokea ensimmäistä kertaa ollessaan yhdessä lasten kanssa,
• sen tiedostaminen, että tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta omaan tulevaisuuteen on kaikki vaikutusmahdollisuudet
• sekä (itse)ironian, mustan huumorin ja tragikomiikan arvostaminen.

(Kirjoituksen otsikko napattu psykiatrian erikoislääkäri Ben Furmanin kirjasta Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.)

Vältin puhelun, osa 716

[Yhdeksänvuotiaat oppilaat puhuvat tupakoimisesta. Haluan ehdottomasti sanoa sekaan oman uniikin ja odottamattoman mielipiteeni.]

Aki: "Tupakka on aivan äärimmäisen pahaa, epäterveellistä ja blablalbla."

Oppilas 9 v.: "Ai, poltaksie tupakkaa?"

Aki: "En koskaan, mutta olen maistanut."

Oppilas 9 v.: "Minkä ikäsenä maistoit?"

[Damn, walked straight into it. Full damage-control needed. I better not promote any underage mischief. [Kyllä, ajattelen toisinaan englanniksi.]]

Aki: "Kahdeksantoistavuotiaana."

Oppilas 9 v.: "Niin, kun ei sen nuorempana saa polttaa. Jotkut kyllä polttaa jo kuusitoistavuotiaana."

Aki: "Mm-m, se on huono valinta."