Raapaisu kiintymyssuhdeteoriasta

Menneinä vuosikymmeninä ja vuosisatoina on vallinnut monien perheiden sisällä kasvatususkomus, jonka mukaan lapsen karaiseminen ja omatoimistaminen ovat hyveitä, joita tulisi toteuttaa taaperoiästä lähtien. Hellimisen, tunteiden ilmaisun (varsinkin positiivisten) ja tarpeisiin vastaamisen ajateltiin ilmeisesti tekevän lapsen kehitykselle karhunpalveluksen.

Kenties tämä suomalaisuuteenkin kuuluva kasvatustyyli on lähtenyt siitä ajatuksesta, että maailma on julma paikka ja siellä on parempi hattaran sijaan pistää kova kovaa vastaan. Maailma todellakin on julma paikka ja joskus toden totta sattuu, jos väärän arvion perusteella laskee suojansa alas. Tunnekylmyyttä ja nöyristelyä korostavan kasvatuksen saanut pidättyväinen yksilö harvoin tekee tätä virhettä. Tämmöisen yksilön laittamisen kovaa maailmaa vastaan voisikin ajatella olevan ideaalia, mutta häntäkin paremmin kovasta maailmasta selviää vahvalla itsetunnolla varustettu yksilö, joka tietää että suojan voi huoletta laskea alas, koska haavoja kuuluukin saada ja niistä selviää leikiten, toisinaan jopa nauraen. He ovat ihmisiä, jotka ovat kokeneet turvallisen kiintymyssuhteen lapsuudessaan.

Brittiläisen psykiatrin ja psykoanalyytikon John Bowlbyn 1960-1970-luvuilla kehittämä kiintymyssuhdeteoria puhuu hellyyden ja lapsikeskeisyyden puolesta. Bowlbyn teorian syvin olemus lienee siinä ajatuksessa, että vauvan tai pienen lapsen ja hänen tärkeimmän huoltajansa (yleensä äidin) suhteen pitäisi olla läheisyyden, leikin ja huolenpidon harmoniaa.

Kiintymyssuhdeteoriassa kiintymyssuhteita on erilaisia ja ne voidaan jakaa eri ryhmiin:

1. Turvallinen kiintymyssuhde. Tämän ryhmän lapset voivat tuoda vuorovaikutukseen kaikki tunteensa ilman pelkoa sekä hakea lohtua huoltajansa sylistä. Huoltaja käyttäytyy johdonmukaisesti ja ennalta-arvattavasti.
2. Välttelevä kiintymyssuhde. Tämän ryhmän lapset estävät tunneilmaisuaan, eivätkä he asetu vastahankaan vanhempiaan kohtaan. Huoltajaan voi luottaa, mutta hän on tunnekylmä. (Tämä on myös ryhmä, johon kuuluvat monet "kiltit ja kuuliaiset" lapset.)
3. Ristiriitainen kiintymyssuhde. Tämän ryhmän lapset käyttäytyvät kuin uhmaikäiset. Huomiota haetaan toimilla, jotka aiheuttavat negatiivisia tunteita ja pakottavat huoltajan tulemaan lähelle. Huoltaja käyttäytyy epäjohdonmukaisesti, eikä lapsi ymmärrä aina, mitä seuraavaksi tapahtuu.
4. Organisoitumaton kiintymyssuhde. Tämän ryhmän lapsilla ilmenee vastakkaisten menettelytapojen, kuten lähestymis- ja välttämispyrkimysten nopeaa vaihtelua ja keskinäistä kamppailua, joka aiheuttaa mm. pakkoliikkeitä, kasvojen vääntelyä ja paikoilleen jähmettymistä. Lapselle lähin huoltaja ja turvasatama on samalla hänelle potentiaalinen vaaran aiheuttaja. Myös perheet, joissa isän ja äidin vuorovaikutustavat ovat todella kaukana toisistaan.

Kirjoitan kiintymyssuhdeteoriasta, koska luulen sen soveltuvan työkaluksi lastensuojelussa työskenteleville sosiaalityöntekijöille. En vähiten siksi, että kyseistä teoriaa suuressa arvossa pitää myös lastensuojelun parissa työtä tehnyt lastenpsykiatrian erikoislääkäri Jari Sinkkonen. Hän käy yksinkertaisen teorian yksityiskohtaisesti läpi kirjassaan Lapsen puolesta. Vaikka kiintymyssuhteita onkin useaa eri sorttia, ei mikään niistä kuitenkaan automaattisesti tarkoita, että lapsen terveys olisi uhattuna. Riskit mielenterveyden häiriöille kuitenkin kasvavat, varsinkin nelosryhmän lapsilla.

Sen lisäksi, että oppii tunnistamaan erilaisten kiintymyssuhteiden piirteitä, on myös tärkeää ymmärtää, että lapsen kiinnittyminen ja kiintymys huoltajaan ovat eri asioita. Kiintymys on lämmin tunne, jota on vaikea kuvailla sanoin. Kiinnittyminen taasen on vauvoihin ensimmäisestä elinpäivistä asti rakentunut sisäinen esiasetus, joka saa sen hakemaan huomiota ja turvaa lähellä olevilta aikuisilta. (Palatakseni alun karaistamisajatukseen, lapselle ei tarvitse opettaa että maailma on julma paikka, sillä hän tietää sen syntymästään lähtien ja tämän takia kiinnittyy aikuiseen.) Tämä hoiva voi olla puutteellista ja vauva/lapsi jopa joutua pahoinpidellyksi, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ole ja huononkin "turvan" on pakko kelvata.

Näitä ongelmallisia kiintymyssuhteita kuvatessaan Sinkkonen toteaa: "On harhaa kuvitella, että jokainen äiti ja isä mahdollisista puutteistaan huolimatta rakastaa lastaan ja että lapsi vastaa tähän rakkaudellaan." Jos ymmärtää, että "kiintymyssysteemin" merkitys on lapsen pyrkimyksessä suojautua ison maailman vaaroilta, huomaa, että huonot kortit saanut lapsi ei välttämättä edes kärsi kaltoinkohtelustaan. Varsinkin, kun käsitystä muunlaisesta "kiintymyssuhteesta", niin kuin lapsi asian aivoissaan ymmärtää, ei ole tarjolla. Jos ei ole koskaan kokenut lämmintä vuorovaikutusta, ei sellaista osaa kaivatakkaan.

Turvallinen kiintymyssuhde huoltajaan takaa sen, että lapsi uskaltaa tutkia ympäristöään. Tutkiminen loppuu, jos jokin vaara uhkaa ja täytyy juosta vanhemman syliin. Jos vaara tulee omasta perheestä, ei maailman tutkiminen pääse koskaan täyteen vauhtiinsa. Turvallinen, ennalta-arvattava huoltaja luo lapsen päähän sisäiset työskentelymallit, joissa sen ymmärtämä kotipesä on turvallinen ja ennakoitava. Aikaa ei menee sen murehtimiseen, että mitä kotipesässä tapahtuu seuraavaksi, vaan energian voi keskittää maailmassa seikkailemiseen.