Opiskelemisen opettelemista

Törmäsin Yle Areenassa ohjelmaan nimeltä "Vinkkejä opiskelutekniikkaan", jossa nimensä mukaisesti käsiteltiin neljässä osassa oppimisen taitoja eri kanteilta käsin. Yläkouluikäiset nuoret kertoivat ensin opiskeluihinsa liittyvistä ongelmista, joiden suhteen ohjelman vetäjä heitä sitten opasti. Katsoin jaksot kaksi ja neljä, koska ajattelin niistä olevan hyötyä itselleni.

Ohjelma oli mukavaa katseltavaa tänä aikana, jona digiloikan uskotaan olevan ratkaisu moniin oppilaiden oppimistaitoja ja koulumotivaatiota koskeviin haasteisiin. Ohjelma ei tarjonnut digitaalista laitetta parhaimmaksi konstiksi siirtää tietoa omaan päähän, vaan itsensä eristämistä kaikista viihdykkeistä ja ärsykkeistä oppikirjaa lukuunottamatta.

Ärsyketulvan kitkemisen lisäksi olen omalla kohdallani huomannut, kuinka tärkeää on tehdä selvä pesäero opiskelutyön ja itsensä viihdyttämisen välillä. Jos aivot ovat oppineet yhdistämään musiikin kuuntelemisen, tietokoneen käyttämisen, limsan juomisen ja sen sellaisen vapaa-aikaan, niin näin ei voi toimia keskittymistä vaativaa työtä tehdessä. Olosuhteiden on oltava riittävän erilaiset. Työskentelyn on oltava hieman epämukavaa tai muuten se ei enää erotu rentouttavasta vapaa-ajasta.

Sen sijaan, että epämukavuutta pyritään vähentämään tuomalla oppilaille lisää virikkeitä luokkiin, pitäisi panostaa rauhalliseen ja häiriöttömään opiskeluympäristöön. Parempi aines osaa tämän mahdollisuuden hyödyntää ja muiden pitäisi siihen oppia, sillä "erilaiset oppijat" -teorialla ei ole tieteellistä pohjaa. Olen myös itse 26-vuotias esimerkki siitä, kuinka vaikeaa itsensä on ollut sopeuttaa hiljaiseen, yhteen asiaan keskittyvään opiskeluun. Nyt, kun olen siihen tottunut, en voisi kuvitellakaan enää muunlaista vaihtoehtoa.

Näiden ajatusten pohjalta olen rakentanut sen tässä blogissa paljon mainostamani intuition, että mahdollisimman suuri osa opiskelutyöstä pitäisi tehdä kirjojen parissa. Internet ja tietotekniikka ovat hyviä välineitä itsensä viihdyttämiseen ja triviaalisten tiedonjyvästen poimintaan (uutisten seuraaminen, jostain tietystä nichestä lukeminen), mutta oikotietä kattavan tietokokonaisuuden omaamiseen tietystä aihepiiristä ei ole, vaan se vaatii monotonisen ja pitkän luku-urakan.

Oman opiskelu-urakkani alku siintää muutaman kuukauden päässä. En ole systemaattisesti opiskellut mitään asiaa moneen vuoteen ja silloinkin kun olen oppilaana ollut, niin olen aina tyytynyt vähään. Minulle ei ole koskaan aiemmin valjennut, miksi kattava opiskelu kannattaisi.

Viime keväänä sosiaalityön pääsykokeessa huomasin, kuinka vaikeaa tekstin tuottaminen kahden esseekysymyksen kohdalla minulle oli. Toisaalla ne kaverini, joita pidän oman ikäryhmäni ja tuttavapiirini älykkäimpinä ihmisinä, kertoivat etteivät selviä yliopiston kursseista ilman suurta vaivannäköä. Nämä tarinat mielessäni tiesin, että en selviäisi yliopistosta, ellen viimeistään nyt oppisi opiskelemaan.

Tietokoneella työskenteleminen on minulle toisinaan hidasta. Esimerkiksi tähän blogiin kirjoitellessa saatan yhtäkkiä pompata toiseen välilehteen lyhyeksi tai pidemmäksi hetkeksi. Saatan lukea leuanvedon biomekaniikasta samalla, kun vieressä pyörii video Youtubesta. Nykyään käytän tietokonetta uutisten ja satunnaisten keskustelujen lukemiseen, mutta en odota oppivani mitään. Kirjat ovat osoittautuneet paljon paremmaksi vaihtoehdoksi.

Internetin käyttö muuttumassa lapsellisemmaksi

Jotain hirveää ja väistämätöntä on tapahtunut. Internet-persoonani nimittäin paljastui oppilaille:

"Aki, me käytiin katsomassa sun Facebook-kuvia, heh heh.

Ja hieman naurettiin, heh heh."

Toisaalla oppilaat olivat saaneet selville, että minulla on oma Youtube-kanava. Osa heistä oli tiedosta ihmeissään ja sainkin kuulla kysymyksiä esimerkiksi siitä, että MIKSI minulla oikein on Youtube-kanava.

Keskustelun asettelu tuntui minusta oudolta. Oikeastihan minun pitäisi tässä olla se, joka ihmettelee. Ihmetellä sitä, että miksi te pienet lapset olette Youtubessa, Facebookissa, Instagramissa tai missään muussa vastaavassa nettipalvelussa. Nämä paikat ovat meidän nuorten aikuisten hengailupaikkoja. Tai ainakin olivat vielä joitain vuosia sitten.

Pikaruokalukemista

Törmäsin Redditissä keskusteluun, jossa sekä pitkään työskennelleet opettajat että varttuneemmat korkeakouluopiskelijatkin kertoivat omia huomioitaan ja spekulaatioitaan oppilasaineksen muuttumisessa. Osa keskustelusta siirtyi pohtimaan sitä, kuinka mm. oppilaiden keskittymiskyky ja ongelmanratkaisutaidot ovat huonontuneet ihan yliopistotasolla saakka.

Keskustelu oli täynnä kommentteja, jotka täydentävät niitä omia ajatuksiani, joita olen viime aikoina tuonut esille mm. kolmessa edellisessä kirjoituksessani. Nostan esille kolme poimintaa:

1. 

"I serve on our school's technology integration committee. We had this exact discussion recently.The biggest change we all noted, across all ages, was a lack of perseverance and a need for instant gratification.Even I find myself skipping articles or links or videos that don't load instantaneously. It's not just our students."

2. 

"I teach at a university. I have noticed that my students are very bad at/completely uninterested in digesting larger bodies of text and extracting information. They seem to think that education should all be delivered in bullet points."

3.

"Shitty millennial here. I think the age of technology and ready-available media has done us in. I mean, look at what we use to socialize, 140 character tweets, Facebook posts, and Reddit threads? Not a whole lot of bulk reading and dissecting information to be done here. Reddit is a great example: I find myself skimming the front page and if I click a link that loads into a large block of text, RARELY will I take the time to read it."

Koko keskustelu oli varsin mielenkiintoista luettavaa. Linkki tässä.

"Lyhenevä lapsuus", osa 2/2

Kuten kahdesta aikaisemmassa (ja muutamassa muussakin) kirjoituksessani koetin tehdä selväksi, on lapsen ja aikuisen välinen dynamiikka muuttunut koulussa ja mediassa, jälkimmäisessä varsinkin internetissä. Kriteerit aikuisuuden saavuttamiseen ovat madaltuneet. Kun kaikilla on pääsy samaan valmiiksi pureskeltuun tietoon ja viihteeseen, tarkoittaa se sitä, että lapsista tulee yhä varhaisemmin pikkuvanhoja ja aikuiset vastaavasti ovat yhä pidempään lapsellisia.

Vuosikymmeniä sitten lapsen omatoimisuus ja pikkuvanhuus, jonka lapsi oli kirjoista ja saamastaan kasvatuksesta ammentanut, oli ainakin jossain määrin positiivinen piirre. Tämän päivän lapsen pikkuvanha-status rakentuu monesti siitä, että hän osaa käyttää vilkkuvia laitteita paremmin kuin aikuiset.

Tätä kautta pikkuvanhaksi tituleerattu lapsi ei kuitenkaan uppoudu laajempien tietokokonaisuuksien pariin eikä kehitä itselleen lähdekritiikkiä, vaan opettaa itsensä pienestä pitäen vastaanottamaan montaa samanaikaista, havainnoitavissa olevaa ärsykettä. Asian havainnoiminen vaatii paljon vähemmän keskittysmiskykyä kuin sen ymmärtäminen Ne ärsykkeet, mitkä eivät sisällä piirroshahmoja, pelejä, väkivaltaa, pornoa tai muuta puhdasta viihdettä, vaan käytännöllistä tietoa, eivät kuitenkaan jää säilömuistiin, jos tiedon ymmärtämiseen ei keskity. Ei varsinkaan, jos kyseisestä aihepiiristä ei ole mielessä jo isompaa tietokokonaisuutta, johon uuden asian voi kiinnittää.

Digilaitteiden varaan rakentuneen lapsen pikkuvanhuus näkyy siinä, että hän on keskimääräistä levottomampi, keskittymiskyvyttömämpi ja taidottomampi suoriutumaan niistä tehtävistä, jotka eivät ole hänelle mielekkäitä. Samainen lapsi osaa käyttää digilaitteiden helppoja käyttöliittymiä ja tietää sanoja sekä on nähnyt asioita, joiden mainitseminen jättää ikätoverit ymmälleen. Tämän pohjalle rakentuu vallalla oleva uskonto, jonka mukaan tabletit ja tietokoneet pelastavat ne oppilaat, joille nykyinen peruskoulu "ei tarjoa mitään".

Neil Postmanin mukaan niiden vanhempien, jotka haluavat tarjota jälkikasvulleen edes jossain määrin väkivallasta, maailman kauhuista ja sosiaalipornosta vapaan lapsuuden, on käytävä alituiseen kamppailua vallalla olevaa kulttuuria vastaan. Jari Sinkkonen on todennut, että rakastamisen jälkeen vanhemman tärkein tehtävä on suodattaa ulkomaailmasta tulevia ärsykkeitä niin, että lapsi kestää niistä syntyvän kuormituksen.

Ratkaisu on sopivan ympäripyöreä - jokainen voi omaa tervettä järkeään käyttäen miettiä, mikä villitys on lapselle sopivaa ja mille häntä ei kannata altistaa. Sinkkonen kuitenkin toteaa seuraavaksi, että huomattava osa vanhemmista on jo epäonnistunut tässä tehtävässä. Samaan aikaan kun lapset vastaanottavat yhä enenevissä määrin (hyödyttömiä (oma lisäys)) ärsykkeitä eri lähteistä, epäröivät vanhemmat asettaa näiden lähteiden käytölle rajoja.

PS. Olen tällä hetkellä sairauslomalla ja kirjoitin tämän kirjoituksen alusta loppuun kolmiolääkkeiden vallassa. Jos hulluus tihkuu läpi, niin tuossa on syy.

"Lyhenevä lapsuus", osa 1/2

Vuonna 1982 julkaistussa kirjassaan Lyhenevä lapsuus yhteiskuntatieteilijä Neil Postman kritisoi helppokäyttöisiä elektronisia viestimiä siitä, että ne hälventävät lapsuuden ja aikuisuuden välillä kulkevaa rajaa ja uhkaavat hävittää koko lapsuuden käsitteen. Lapsista tulee pikkuvanhoja ja kaikkitietäviä yhä varhaisemmin eikä aikuisella ole enää yksinoikeutta sellaiseen tietopääomaan, johon nykyajan lapsi ei pääsisi käsiksi. Aikuisen auktoriteetti hälvenee eikä hänen ohjaukselleen ole enää yhtä paljon tarvetta.

Television katseleminen, jota Postman kirjassaan pääasiassa kritisoi, ei vaadi eikä kehitä minkäänlaisia taitoja. Televisiolle vastakohdaksi hän on asetellut kirjat ja lukutaidon, jotka opettavat lapsille hyödyllisiä, edellisessä kirjoituksessani mainittuja taitoja, kuten itsehillintää, paikoillaan pysymistä, abstraktia ajattelua ja lukemansa ymmärtämistä. Tietokonetta ja sen suomia mahdollisuuksia hän käsittelee positiivisessa valossa. 1980-luvulla piti osata lukea ja syöttää koodia, jos halusi päästä osalliseksi tietokoneen tarjoamiin virikkeisiin.

Kun lukee Postmanin ajatuksen tietokoneiden kehittävästä vaikutuksesta vuonna 2016, on helppoa päästää halpamainen naurahdus. Oli toki aikakausi, jonka aikana vain nörtit osasivat käyttää hyvin tietokoneita ja joitain muita elektronisia laitteita. Nyt, älypuhelimien ja tablettien aikakaudella, joita kaksivuotiaatkin osaavat käyttää, käyttöliittymät omaksuu vaivattomammin kuin minkään muun tähänastisen elektronisen laitteen kohdalla. Tämän lisäksi muutaman tv-kanavan sijaan viihdettä on tarjolla käytännöllisesti katsoen rajattomasti. Television ääressä voi sanoa että "ei täältä tuu mitään", mutta älypuhelimien applikaatiot ja internet viihdyttävät käyttäjäänsä eri tavoin loputtomiin.

Siinä missä ennen piti opetella tietokoneen, radion, television, videokameran, kameran ja vhs-nauhurin käyttöä ja puhelinmodeemilla nettisurffaamista (jos siis sai aikuiselta käyttöluvan), ovat nämä kaikki nyt saatavilla esim. älypuhelimesta muodossa tai toisessa. Tämä on äärimmäisen kätevää, mutta mikään ei enää erota lasta ja aikuista sen suhteen, mistä he hankkivat tietonsa tai viihteensä. Molemmat katsovat televisiota sekä käyttävät älypuhelimia ja tietokoneita samalla taitotasolla. Lasten ja aikuisten ajankuluttamistavat ovat samankaltaistuneet. He kuulevat, näkevät ja kokevat samankaltaisia uutisia ja viihteen muotoja.

Kun lapsi ja aikuinen osaavat käyttää samoja näyttöpäätelaitteita, jotka kaikki perustuvat havainnointiin eivätkä ymmärtämiseen, on molemmilla pääsy samanlaiseen tietoon. Toisin sanoen lapsella on pääsy aikuisen maailmaan. Niin 8-vuotias kuin 60-vuotiaskin voi katsoa pornoa ja väkivaltavideoita. Typografian eli tekstin kohdalla asian laita on toinen. Kirjoja lukiessaan lapsi voi muodostaa päässään itselleen turvalliset ja sopivat mielikuvat. Aikuisille suunnatuista kirjoista hän ei välttämättä ymmärrä mitään. Visuaalisen viestimen tarjoama tieto on aina kuva, ja se on konkreettisesti kaikille sama, joskus traumatisoiva ja mieltä turruttava. Jokainen tälläinen mieltä turruttava kuva, video tai uutinen aiheuttaa vähitellen sen, että lapsuuden maailman, johon kuuluu viattomuus, fantasiat ja salaisuudet, ja aikuisen maailman, johon kuuluu seksi, inhorealismi ja kyynisyys, välinen muuri murtuu.

Lyhenevä lapsuus ilmestyi yli 30 vuotta sitten. Sanasto ja käsitteet ovat vanhentuneet, mutta sen käsittelemä ilmiö on lievästi sanottuna edelleen voimissaan ja keskuudessamme. Neil Postman on harmillisesti jo poistunut keskuudestamme, mutta asiaa on käsitellyt nykyajan valossa ainakin Nicholas Carr teoksessaan Pinnalliset - mitä internet tekee aivoillemme. En ole kyseistä kirjaa vielä lukenut, mutta sen herättämiä ajatuksia tulen tänne varmaan aikanaan rustaamaan.

Kasvukivuttomampi lapsuus

Suomalaisessa yhteiskunnassa on jo pidempään jatkuneen mediarummutuksen perusteella kaksi kuumaa opetustrendiä, jotka kietoutuvat toisiensa ympärille: Oppilaan omatoiminen ohjautuminen häntä itseään kiinnostavien asioiden pariin sekä opetuksen digitalisoiminen. Molemmat trendit kuulostavat ensijärkeilyn perusteella hyviltä edistysaskeleilta koulutuksen kehityksen virrassa.

Media osaa kertoa myös totuudenmukaisesti, että peruskouluopetuksella ei ole kosketuspintaa nykyaikaisen lapsen maailmaan. Nämä samat oppilaat, jotka eivät koe koulua mielekkäänä, ovat kuitenkin HS:n uutisen psykologin mukaan taitavia digilaitteiden käyttäjiä:

Katariina Salmela-Aron mukaan tässä ryhmässä on paljon aktiivisia diginatiiveja, jotka kokevat, että koulu on vanhanaikainen eikä anna heille sitä, mitä he tarvitsisivat. ”Heidät saataisiin ehkä innostumaan uudelleen, jos koulu käyttäisi monipuolisemmin digitaalista opetusta.”

On selvää, että koululaisten toiveissa olisi käyttää enemmän digilaitteita. He varmasti myös olisivat, psykologin sanoja lainatakseni, "innoissaan", kun puhelimesta ja tabletista ei tarvitsisi olla erossa oppitunnin aikana. Eri asia on, onko se kaikkien oppilaiden etu. Todennäköisesti näiden "innostusta" opiskeluun kaipaavien oppilaiden pitäisi kokonaisuudessaan käyttää vähemmän digilaitteita, eikä suinkaan enemmän. Heidän visuaalinen havainnointikykynsä digilaitteiden parissa (monia samanaikaisia nopeasti vaihtuvia ärsykkeitä, joita ei pysähdytä ajattelemaan) on jo huippuluokkaa, mutta luetunymmärtämisen ja kirjoitustaidon (pysähdytään analysoimaan kirjamuodossa olevaa tietoa ja tuottamaan omaa tekstiä sen pohjalta) laita on toinen.

Toisin kuin Suomessa, "digitalisaation on oltava hyvä juttu" ei ole yleinen doktriini Yhdysvalloissa, vaan siellä aiheesta käydään keskustelua ja sen vaikutuksia on myöskin tutkittu (seuraava lainaus on tämän kirjoituksen tärkein kohta):

"Kolmas legenda on opiskelijoiden näkeminen itseohjautuvina oppijoina, joille tulee antaa sekä maksimaalinen kontrolli omasta opiskelustaan että oppimansa arvioinnista. Diginatiivit lapset tietävät itse parhaiten, miten käyttää teknologiaa oppimiseen, ja kehittävät itseohjautuvasti tarvittavat metakognitiiviset taidot. Opettajan tehtävä on kevyellä kädellä ohjata oppilaat käyttämään informaatiolähteitä, koska kaikki, mitä tulee tietää, löytyy Webistä.

Tutkimussarjat tällaisista oppijoista ovat kuitenkin alakuloista luettavaa. He eivät ole kriittisiä ongelmanratkaisijoita, vaan luottavat ensimmäiseen löytyvään tietoon. He ovat passiivisia informaation kuluttajia, eivät uuden tuottajia. He eivät osaa valikoida, arvioida ja prosessoida tietoa. Kyseiset valmiudet vaativat vahvan perusosaamisen, ja sen saavuttaminen vankan ohjauksen. Liian vähillä pohjatiedoilla tapahtuva minimaalisesti ohjattu oppiminen jää kuormittamaan työmuistia johtamatta muutoksiin pitkäkestoisessa muistissa, mitä oppiminen puolestaan edellyttää."

Suomalaisessa mediassa ei ole esiintynyt tai ei ole ainakaan näytetty soraääniä kumpaakaan trendiä vastaan. Tiedettä ja tutkimusta ei ole käytetty hyväksi, vaan pelkkä mutujärkeily on riittänyt asennoitumaan hyväksyvälle kannalle: Oppilaan yksilöllisen ohjautuvuuden ja koulun digitalisaation on oltava hyvä juttu. Sama mutujärkeilyilmiö on toistunut kaikenlaisen päivähoitokeskustelun kohdalla: Se, että lapset ovat päiväkodissa, on oltava hyvä juttu. Tiede ja tutkimus ovat sanoneet toisin, mutta sen ei ole annettu pilata hyvää mieltä.

En näe osallistamisen tarjoavan mitään uutta niille oppilaille, joiden kohdalla nykyinen käytäntökään ei toimi. He ovat oppilaita, jotka eivät osaa vaatia itseltään mitään. Se, että tämmöisen oppilaan on tähän mennessä pitänyt tehdä opettajan vaatimuksesta tismalleen samat asiat kuin hänen vertaisensa, voi olla viimeinen asia, joka on pitänyt hänet oppineisuudessa mukana. 

(Bonusihmettelynä myös semmoinen, että miten yksilöllistäminen ja itseohjautuvuus, eritoten opettajan ja oppilaan välinen tasavertaisempi vuorovaikutussuhde, tulee onnistumaan niiden lasten osalta, joilta tärkeät sosiaaliset taidot, kuten myötätunto, toisen huomioon ottaminen, kärsivällisyys ja kritiikin vastaanottaminen ovat olemattomat tai jopa uupuvat kokonaan?)

Itseohjautuvuudella ja digitalisaatiolla ajatellaan lasten etua, mutta toisin kuin ehkä haluttaisiin. Näillä trendeillä lasketaan sitä henkisen kapasiteetin määrää, minkä suomalainen lapsi tarvitsee pärjätäkseen suomalaisessa peruskoulussa. Oppilaiden ei enää tarvitse samoissa määrin opetella itsehillintää, epämukavuuden sietokykyä, pitkäjänteisyyttä ja paikoillaan olemisen taitoa kuin ennen. Tuloksena voi olla aikuinen, joka suoriutuu keskivertoa heikommin pääsykokeissa, työhaastattelussa, koulussa, työpaikalla ja niin edelleen.

Se, että Hesarin uutisen psykologi, poliittiset päättäjät ja monet muut haluavat innostaa oppilaita takaisin oppimisen pariin niiden laitteiden avulla, joita he käyttävät kotona kaikenlaisen viihdekulttuurin kuluttamiseen, tarkoittaa sitä että oppiminen halutaan viihteellistää. Kun on tottunut pienestä pitäen digilaitteiden ärsyketulvaan, on kirjan tekstikappaleen ääreen pysähtyminen ja sen läpikäyminen niin, että ymmärtää lukemansa, hyvin vaativa tehtävä. Minulle välittyy kuva siitä, että joko tahallisesti tai tahattomasti oppilaille halutaan antaa käyttöön enemmän tabletteja ja älypuhelimia, koska he assosioivat ne mukavan leisure timen kanssa, kun taas kirjat, lukeminen ja kirjoittaminen yhdistetään epämukavaan ponnisteluun.

Päätöksenteko ja järkeily ovat ilmeisesti oikeastikin juuri tätä luokkaa. Ratkaisuksi opetuksen kiinnostavuuteen esitetään lisää liikkuvaa kuvaa ja ääniä, että diginatiivin keskittymiskyvyttömät aivot saavat riittävästi ärsykkeitä eli tässä tapauksessa tietoa, jota prosessoida.  Kuten ylempänä linkatussa artikkelissa jo mainittiin, se, että liikkuuko mikään tieto työmuistista kestomuistiin ja muodostuuko siitä isompia kokonaisuuksia pienen triviaalisen nippelitietouden sijaan, onkin sitten eri asia.

Amerikkalaisen mediaekologi-kirjailija-yhteiskuntatieteilijä Neil Postmanin kirjan Huvitamme itsemme hengiltä mukaan ajastamme on tullut kiihtyneiden, muistinsa menettäneiden ihmisten aikakausi. Ihmisille on tyypillistä tietää kaikki viimeisestä 24 tunnista, mutta hyvin vähän viimeisestä 60 vuodesta. Osasyyksi tälle Postman asettaa visuaaliset viestimet, joiden rakenne suosii kuvia ja "now... this" -tyylisesti, pirstaleisesti vaihtuvaa informaatiotulvan virtaa. Jatkuvuuden ja kontekstin puuttuessa tietoa ei voi eheyttää mielekkääksi ja yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Se, mitä Postman ennusti 31 vuotta sitten, toteutuu tämän päivän tutkimuksissa.