Osa lapsista oppii odottamaan elämältä liikoja

Kaikki vanhemmat haluavat, että oma lapsi suoriutuisi aikuisuudestaan hyvin ja olisi elämänlaatuunsa tyytyväinen. Kaava tyytyväisyyteen on yksinkertaistettuna se, että mistä asioista osaa kokea tyytyväisyyttä ja minkä mittakaavan asioista kokee stressiä.

Vanhempien mallilla ja käyttäytymisellä on vaikutus siihen, kuinka jälkeläinen tulee aikoinaan suhtautumaan oman elämänsä olosuhteisiin ja vastoinkäymisiin ja kuinka paljon hän on itse valmis näitä olosuhteita  parantamaan.  Jos lapsuuteen on kuulunut, että perheen arjen harmonisuus on saanut särön pienistäkin kolhuista ja mistään asioista ei ole pyritty näkemään hyviä tai hyödyllisiä puolia, on hyvin luontevaa, että nämä huonot toimintamallit seuraavat mukana myös aikuisuuteen.

Se, että mikä aikuisen toiminta vaikuttaa lapseen ja millä tavalla, ei ole kuitenkaan niin selvää. Alkoholistin lapsi voi rakentaa itselleen uran näyttämisen halusta ja vaalia omassa perheessään kodin rauhallisuutta ja tapahtumien ennalta-arvattavuutta, koska asiat täytyy vain yksinkertaisesti tehdä päinvastoin kuin lapsena koki vanhempien tekevän. Toisaalla keskiluokkaiset MTV-kulttuurin vanavedessä elelevät, glitteriä ja suorittamista korostavat vanhemmat saattavat siirtää näitä pintapuolisille arvoille rakentuvia "hyvän elämän" kriteerejä lapsilleen, jotka oppivat, että onnellisuus tulee kuluttamisesta ja muiden pois tieltä runnomisesta.

Lapsi, jota ei kasvateta näkemään vaivaa, kokemaan pettymyksiä ja huomioimaan toisia, ei voi keskimäärin odottaa saavuttavan yhtä paljon elämässään kuin muiden. Aikuistuttuaan nämä ihmiset odottavat elämältä elämyksiä ja esteettömyyttä, mutta unohtavat, että elämyksiin ei välttämättä pääse käsiksi ilman suunnitelmallisuutta ja vaivannäköä. Heidän kohdallaan este, joka muille olisi mitätön, voi näyttäytyä ylivoimaisena ja synnyttää valituksen virran ja luovuttamisen.

Vuosikymmenten vieriessä talous on kasvanut, tuotevalikoima kasvanut ja kehittynyt, mutta harva keksintö on tuonut mitään uutta rakennuspalikkaa sille pohjalle, jolle kestävä tyytyväisyys elämään rakennetaan. Yhdysvaltalaisen yhteiskuntatieteilijä Neil Postmanin mukaan elämme dystopiassa, eli kuljemme kohti epämieluisaa tulevaisuuden yhteiskuntaa. Tämä yhteiskunta ei hänen mielestään kuitenkaan ole dystopiaa kuvaavista peleistä ja leffoista tuttu harmaa diktatuuri, jossa yksilöä sorretaan ja kurjistetaan pampuin ja kurituskopein, vaan sieluton sateenkaaren ja päivänpaisteen kyllästämä ärsyke- ja viihdykeparatiisi.

Psykologi Keijo Tahkokallion kertoo kirjassaan Mitä tehdä levottomille lapsille kahdesta filosofisesta kasvatusteesistä, joista ensimmäisen mukaan tärkeää on kohtuullistaa lapsen haluamiset. Jos lapsi saa aina kaiken haluamansa, ei hän koskaan opi käsittelemään pettymyksiä, elämästä syntyy väärä käsitys ja hänestä kasvaa epämiellyttävä aikuinen. Vaikka lastenkasvatus ei olisikaan kiinnostuksen kohde, niin nämä alla olevat sitaatit ovat silti äärimmäisen hyvää luettavaa:

"Aikakauttamme leimaa illuusio lähes rajattomista mahdollisuuksista. Näkyvillemme on ripustettu valtava määrä lupauksia hyvästä olosta, ilosta ja onnellisuudesta." 

"Kaikkialla länsimaissa lisääntyvä masennus liittyy juuri tähän ilmiöön. Haluava puolemme on ärsytetty aktiiviseksi ja toivomuslistamme elämälle ovat paisuneet liian suuriksi."

 "Elämysteollisuuden aiheuttama pulma on juuri tässä. Superärsykkeet voittavat aidot ja luonnolliset asiat. Houkutus pettää emmekä tulekaan onnellisiksi, vaan jäämme riippumaan mielihyvän koukkuun." 

"Mielihyvän perässä juostessaan ihmiset nipistävät unestaan, tekevät liian pitkää päivää ja vastapainoksi huvittelevat liian raskaasti. Liiallinen stressi johtaa uupumukseen ja unelmien romahtamisesta seuraava pettymys korjaa loput."

"Kohtuullisuudella on huono kaiku, aivan kuin kohtuus latistaisi kokemuksen. Asiaa syvällisesti tarkastellen voidaan kuitenkin havaita, että halujen tyydyttämisen suhteen juuri kohtuullisuus mahdollistaa huippukokemuksen, ainakin jos etsimme onnellisuutta, emmekä tyydy vain hetken nautintoon."  

Yhdysvaltalaisen sosiologi Daniel Bellin mukaan henkinen hyvinvointi tulee työnteosta ja sen vastapainona toimivasta levosta. Nyky-yhteiskunnassa tylsistyminen on mahdotonta, eikä mitään kestävää ja palkitsevaa tarvitse kenenkään tehdä tai luoda, koska helposti kulutettavaa kulttuuria on tarjolla TV:n, sanomalehden ja radion lisäksi nykyään lukuisilla muillakin alustoilla. Pintapuolinen ajanviete vie ajatukset pois tähdellisimmiltä asioilta. Olen kuullut punttimaailmassa sanonnan "ole tyytyväinen, mutta älä koskaan tyydy". Punttimaailman ulkopuolella moni on tyytynyt omaan tilanteeseensa, mutta ei ole siihen tyytyväinen.

Tämän kirjoituksen otsikon ja kenties sanomankin saattaa ymmärtää virheellisesti niin, että lapsia pitäisi suitsia omissa suunnitelmissaan eikä heitä pitäisi kannustaa liikoja. Ei suinkaan. Tarkoitukseni on sanoa, että osa ihmisistä oppii odottamaan elämältä asioita ja elämyksiä, joihin he eivät todellisuudessa pääse osalliseksi koskaan, koska eivät ole lapsena kokeneet pettymyksiä, oppineet näkemään vaivaa ja omaksuneet kohtuullisuutta. Heistä tulee usein onnettomia aikuisia vailla näköaloja ja he pakenevat pintapuolisen viihteen, kuten reality-ohjelmien pariin. Näitä ohjelmia katsoessa on mahdollista tuntea itsensä vaikkapa älykkääksi sosiaalineuvokseksi, kun sarjan hahmoille nauraessaan voi samalla kritisoida, kuinka "he elävät tyhmyyden illuusiossa", vaikka juurikin näitä tyhmyreitä kritisoivat ihmiset ovat itse kyseisten tv-sarjojen pääkohderyhmä.

Näkymättömät lapset

Kokemuksieni mukaan lapsiryhmistä nousee esiin muutamia erilaisia tyyppejä tai eri ominaisuuksien yhdistelmiä, jotka pääsevät keskimääräistä enemmän osalliseksi aikuisten huomiosta sekä hänen kanssaan käytävästä vuorovaikutuksesta.

1. Impulsiiviset hermokimput, joiden läsnäolon noteeraavat valium-tiputuksessa olevat letargiapotilaatkin.
2. Herttaiset, ulospäin suuntautuneet ilosilmät, jotka ovat tottuneet vaatimaan aikuisen huomiota ja joiden kanssa on yleensä miellyttävää vuorovaikuttaa.
3. Koheltajat, joille moni asia tuottaa ongelmia, joten he tarvitsevat jatkuvasti aikuisen läsnäoloa.

Näiden ryhmien ulkopuolelle jäävät mm. arat lapset, sisäänpäin kääntyneet lapset, välttelevät lapset - ylipäätänsä sellaisia piirteitä omaavat lapset, joiden huomaa olevan lähes aina omissa oloissaan. He tuovat minulle mieleen Muumilaakson tarinoiden jakson "Näkymätön lapsi". Ninni-tyttö muuttui näkymättömäksi, koska ei kestänyt tätinsä jatkuvaa ivailua. Täysin näkyväksi Ninni muuttui vasta työnnettyään Muumipapan mereen.

Näkymättömät lapset ovat yleensä normaalin kapasiteetin omaavia lapsia, eivätkä esimerkiksi koulussa suoritettavat tehtävät ja velvollisuudet tuota heille ongelmia. Toisaalta missään heidän kyvyssään ja taidossaan ei ole (vielä) sellaista poikkeuksellista lahjakkuutta, että se täytyisi ryhmässä noteerata. Näkymättömät lapset menevät niin lähelle oppikirjaesimerkkiä näennäisen kiltistä ja vaivattomasta lapsesta kuin todellisessa maailmassa on vain mahdollista päästä.

Tyypillistä näille lapsille voi olla myös se, että aikuisen huomiota ei edes osata kaivata. Ikään kuin lapsen pitäisi ensin olla sataprosenttisen varma siitä, ettei ole aikuiselle vaivaksi ja että asia, minkä hänelle haluaisi kertoa, ei vahingossakaan kuulosta "tyhmältä". Toisaalla voi olla lapsia, jotka haluaisivat kertoa aikuiselle mitä tahansa, mutta kukaan ei ole kuuntelemassa.

Huomioimisen tasa-arvo ei ole toteutettavissa, mutta pyörittelen tätä asiaa mielessäni silloin tällöin. Arat ja välttelevät lapset eivät osaa vaatia itselleen huomiota, joten heidät pitäisi aina itse muistaa huomioida, etteivät he vahingossakaan tuntisi itseään muita huonommiksi. Näin itse olen asian mieltänyt.

Biologian sanelemia persoonallisuuden piirteitä ei ole inhimillistä muokata ja lapsen omassa kodissa tehtyjä muutoksia on vaikea saada muualla tekemättömäksi. Optimisti minussa ajattelee, että lapselle, varsinkin näkymättömälle lapselle osoitettu pieni, omasta mielestä jopa mitätön teko voi olla hänelle iso ja merkittävä asia. Se, mikä milloin missäkin oli merkittävää ja kenelle, tuskin koskaan tekijälle henkilökohtaisesti selviää, mutta kenties juurikin sen takia pienien tekojen tekemiseen ei pitäisi koskaan kyllästyä. 

Lisäys koskien vanhempien päivähoito-oikeutta

Hämmästelin blogissani aiemmin sitä, kuinka monet joutoaikaa omaavat vanhemmat haluavat jostain kumman syystä olla vapaaehtoisesti erossa lapsestaan. Kirjoitukseni oli melko pessimistinen ja kirvoittunut omasta päänsisäisestä uskonnostani, jonka ainoan käskyn mukaan ihmisiltä ei kannata yleensä hirveästi odottaa liikoja. Keskustelin aiheesta aiemmin tällä viikolla erään kaverini kanssa. Hän jakoi ihmetykseni, mutta toi myös esille toisen näkökulman, jota en itse ollut hoksannut.

On olemassa kasvatustaitojensa suhteen hyvin epävarmoja vanhempia, jotka kuitenkin pistävät itsensä likoon halutessaan lastensa parasta. Epävarmuuden lisäksi he saattavat olla tietämättömiä, joten turvallisimmaksi vaihtoehdoksi voi jäädä se, että tekee kuten naapuri, naapurusto tai 100 000 (kuvaannollinen luku) muuta suomalaista, joka tässä tapauksessa on lapsen sullominen viikottain yli 20 tunniksi päiväkotiin ilman perusteellista syytä. He uskovat aidosti päivähoidon olevan paras vaihtoehto lapsen kehitykselle. Kuten usein tuppaa käymään, tämäkin näkökulma kuulostaa jälkikäteen ajateltuna niin päivänselvältä!

Tietämätön saattaa luulla munatessaankin tekevänsä oikein, koska hän ei pysty tiedonpuutteen vuoksi vertaamaan valintojensa seurauksia muiden vaihtoehtojen ulostulemiin. Jos tämän tietämättömyyden yhdistää huonoon itsetuntoon ja jos molemmat piirteet koskettavat vieläpä isoa määrää vanhempia, on paljon helpompaa mennä joukon mukana kuin alkaa kyseenalaistamaan virallista opinkappaletta (=päivähoitoa on pakko saada). Tunneälykäs ihminen ei välttämättä osaa pukea sanoiksi sitä, mikä opinkappaleessa tuntuu olevan vialla.

Mitä tulee tietämiseen tai tietämättömyyteen kasvatuksen suhteen, kuulostaa täysin järkeenkäyvältä, että lapsen voisi kasvattaa elämänkoulun opeilla. Näin tekevät monet ammattikasvattajatkin, osa varmasti kiitettävästikin. Se, millä todennäköisyydellä moinen onnistuu, riippunee lapsen ominaisuuksista, ympäristöstä ja kasvattajan luonteenpiirteistä - eli hyvin monesta eri tekijästä. Koulun ja päiväkodin työntekijät joutuvat tekemisiin elämänsä aikana niin monen erilaisen lapsen kanssa, että mahdollisimman laaja kasvatustietämys tekee kohtaamisista mielekkäämpää ainakin lapsien kannalta, jonka pitäisi jo yksistään olla riittävä peruste oman tietämyksen kasvattamiselle.

Mitä enemmän olen itse ollut tekemisissä lasten kanssa, lukenut tietokirjallisuutta koskien esim. suomalaisten lapsuutta ja suomalaisia kasvatuskäytäntöjä (or lack thereof) viimeisten 100 - 150 vuoden ajalta ja tutustunut tilastotietoon koskien lasten kasvavaa henkistä pahoinvointia, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut siitä, että helppolukuinen kirjatieto (voi olla muukin formaatti) kasvatustieteestä ja psykologiasta ja tämän tiedon soveltaminen tulisi tarpeen monelle kasvattajalle niin kotona kuin muuallakin. Tämä johtuu siitä, että ilman uusia näkökulmia ja avarampaa katsantokantaa ei ole mitään keinoa analysoida, ovatko omat kasvatusmetodit hyviä valintoja vai kenties sukupolvelta toiselle siirtyviä riskitekijöitä ja ristejä, jotka saattavat aiheuttaa syrjäytymistä, mielenterveyden häiriöitä tai yleistä tyytymättömyyttä elämään. Kun uskoo tekevänsä oikein, ei huomaa tekevänsä väärin.

Raapaisu kiintymyssuhdeteoriasta

Menneinä vuosikymmeninä ja vuosisatoina on vallinnut monien perheiden sisällä kasvatususkomus, jonka mukaan lapsen karaiseminen ja omatoimistaminen ovat hyveitä, joita tulisi toteuttaa taaperoiästä lähtien. Hellimisen, tunteiden ilmaisun (varsinkin positiivisten) ja tarpeisiin vastaamisen ajateltiin ilmeisesti tekevän lapsen kehitykselle karhunpalveluksen.

Kenties tämä suomalaisuuteenkin kuuluva kasvatustyyli on lähtenyt siitä ajatuksesta, että maailma on julma paikka ja siellä on parempi hattaran sijaan pistää kova kovaa vastaan. Maailma todellakin on julma paikka ja joskus toden totta sattuu, jos väärän arvion perusteella laskee suojansa alas. Tunnekylmyyttä ja nöyristelyä korostavan kasvatuksen saanut pidättyväinen yksilö harvoin tekee tätä virhettä. Tämmöisen yksilön laittamisen kovaa maailmaa vastaan voisikin ajatella olevan ideaalia, mutta häntäkin paremmin kovasta maailmasta selviää vahvalla itsetunnolla varustettu yksilö, joka tietää että suojan voi huoletta laskea alas, koska haavoja kuuluukin saada ja niistä selviää leikiten, toisinaan jopa nauraen. He ovat ihmisiä, jotka ovat kokeneet turvallisen kiintymyssuhteen lapsuudessaan.

Brittiläisen psykiatrin ja psykoanalyytikon John Bowlbyn 1960-1970-luvuilla kehittämä kiintymyssuhdeteoria puhuu hellyyden ja lapsikeskeisyyden puolesta. Bowlbyn teorian syvin olemus lienee siinä ajatuksessa, että vauvan tai pienen lapsen ja hänen tärkeimmän huoltajansa (yleensä äidin) suhteen pitäisi olla läheisyyden, leikin ja huolenpidon harmoniaa.

Kiintymyssuhdeteoriassa kiintymyssuhteita on erilaisia ja ne voidaan jakaa eri ryhmiin:

1. Turvallinen kiintymyssuhde. Tämän ryhmän lapset voivat tuoda vuorovaikutukseen kaikki tunteensa ilman pelkoa sekä hakea lohtua huoltajansa sylistä. Huoltaja käyttäytyy johdonmukaisesti ja ennalta-arvattavasti.
2. Välttelevä kiintymyssuhde. Tämän ryhmän lapset estävät tunneilmaisuaan, eivätkä he asetu vastahankaan vanhempiaan kohtaan. Huoltajaan voi luottaa, mutta hän on tunnekylmä. (Tämä on myös ryhmä, johon kuuluvat monet "kiltit ja kuuliaiset" lapset.)
3. Ristiriitainen kiintymyssuhde. Tämän ryhmän lapset käyttäytyvät kuin uhmaikäiset. Huomiota haetaan toimilla, jotka aiheuttavat negatiivisia tunteita ja pakottavat huoltajan tulemaan lähelle. Huoltaja käyttäytyy epäjohdonmukaisesti, eikä lapsi ymmärrä aina, mitä seuraavaksi tapahtuu.
4. Organisoitumaton kiintymyssuhde. Tämän ryhmän lapsilla ilmenee vastakkaisten menettelytapojen, kuten lähestymis- ja välttämispyrkimysten nopeaa vaihtelua ja keskinäistä kamppailua, joka aiheuttaa mm. pakkoliikkeitä, kasvojen vääntelyä ja paikoilleen jähmettymistä. Lapselle lähin huoltaja ja turvasatama on samalla hänelle potentiaalinen vaaran aiheuttaja. Myös perheet, joissa isän ja äidin vuorovaikutustavat ovat todella kaukana toisistaan.

Kirjoitan kiintymyssuhdeteoriasta, koska luulen sen soveltuvan työkaluksi lastensuojelussa työskenteleville sosiaalityöntekijöille. En vähiten siksi, että kyseistä teoriaa suuressa arvossa pitää myös lastensuojelun parissa työtä tehnyt lastenpsykiatrian erikoislääkäri Jari Sinkkonen. Hän käy yksinkertaisen teorian yksityiskohtaisesti läpi kirjassaan Lapsen puolesta. Vaikka kiintymyssuhteita onkin useaa eri sorttia, ei mikään niistä kuitenkaan automaattisesti tarkoita, että lapsen terveys olisi uhattuna. Riskit mielenterveyden häiriöille kuitenkin kasvavat, varsinkin nelosryhmän lapsilla.

Sen lisäksi, että oppii tunnistamaan erilaisten kiintymyssuhteiden piirteitä, on myös tärkeää ymmärtää, että lapsen kiinnittyminen ja kiintymys huoltajaan ovat eri asioita. Kiintymys on lämmin tunne, jota on vaikea kuvailla sanoin. Kiinnittyminen taasen on vauvoihin ensimmäisestä elinpäivistä asti rakentunut sisäinen esiasetus, joka saa sen hakemaan huomiota ja turvaa lähellä olevilta aikuisilta. (Palatakseni alun karaistamisajatukseen, lapselle ei tarvitse opettaa että maailma on julma paikka, sillä hän tietää sen syntymästään lähtien ja tämän takia kiinnittyy aikuiseen.) Tämä hoiva voi olla puutteellista ja vauva/lapsi jopa joutua pahoinpidellyksi, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ole ja huononkin "turvan" on pakko kelvata.

Näitä ongelmallisia kiintymyssuhteita kuvatessaan Sinkkonen toteaa: "On harhaa kuvitella, että jokainen äiti ja isä mahdollisista puutteistaan huolimatta rakastaa lastaan ja että lapsi vastaa tähän rakkaudellaan." Jos ymmärtää, että "kiintymyssysteemin" merkitys on lapsen pyrkimyksessä suojautua ison maailman vaaroilta, huomaa, että huonot kortit saanut lapsi ei välttämättä edes kärsi kaltoinkohtelustaan. Varsinkin, kun käsitystä muunlaisesta "kiintymyssuhteesta", niin kuin lapsi asian aivoissaan ymmärtää, ei ole tarjolla. Jos ei ole koskaan kokenut lämmintä vuorovaikutusta, ei sellaista osaa kaivatakkaan.

Turvallinen kiintymyssuhde huoltajaan takaa sen, että lapsi uskaltaa tutkia ympäristöään. Tutkiminen loppuu, jos jokin vaara uhkaa ja täytyy juosta vanhemman syliin. Jos vaara tulee omasta perheestä, ei maailman tutkiminen pääse koskaan täyteen vauhtiinsa. Turvallinen, ennalta-arvattava huoltaja luo lapsen päähän sisäiset työskentelymallit, joissa sen ymmärtämä kotipesä on turvallinen ja ennakoitava. Aikaa ei menee sen murehtimiseen, että mitä kotipesässä tapahtuu seuraavaksi, vaan energian voi keskittää maailmassa seikkailemiseen.

"Haavoittuvainen, mutta voittamaton"

Olen huomannut joissakin kirjoituksissani kiertäväni saman ihmettelyn aiheen ympärillä, joka yksinkertaistaen kuuluu seuraavasti: "Miksi jotkut pärjäävät, mutta toiset eivät?" Inhimillisiä syitä ja skenaarioita on erilaisin vivahtein lukemattomia, joten kysymykseen on vaikea vastata. Varsinkin, jos haluaa ottaa vastauksessa huomioon yleisinhimillisyyden ja poliittisen korrektiuden. Josko tämä kirjoitus nyt päättäisi asian tiimoilta jahkailun.

Aikuisikäisten ihmisten kokemat vaikeudet elonpolulla ovat ainutlaatuisia eikä niitä voi verrata toisiinsa, mutta kun otetaan yksilöiden käytössä olevat henkilökohtaiset vaikutusmahdollisuudet huomioon, on objektiivisestikin katsoen selvää, että lasten kokemat vaikeudet ovat aina tukalampia. Lastensuojelussa sosiaalityötä tehneet ihmiset ovat sanoneet, että heidän näkemänsä perusteella voisi todeta lapsen selviävän mistä tahansa. Osa ihmisistä siis kykenee jo lapsuusiässä löytämään tehokkaat suhtautumiskeinot rankkoihin olosuhteisiinsa, vaikka he jäivät jälkeen muista heti lähtöviivalla, kun taas osalle elämässä roikkuminen tuottaa vaikeuksia vielä aikuisiässäkin, vaikka viimeisestä kriisistä olisi aikaa vuosikymmeniä. Jos tässä olisi kyseessä yksi ja sama ihminen, niin vuosikymmenien kokemukset näyttäisivät vain heikentävän häntä, eikä suinkaan vahvistavan, joka menee vastoin yleistä uskomusta ("Se mikä ei tapa, vahvistaa.").

Huono-osaisuuteen ajautuminen Suomen kaltaisessa tasaväkisten mahdollisuuksien valtiossa on kutkuttava aihepiiri. Lapsella ei ole valinnanvaraa, vaan hän on aina muiden tahtoon alisteinen, mutta aikuinen ihminen on niiden olosuhteiden tulos, johon hän on itse itsensä ajanut elämänsä aikana. Itse pidän avaintekijänä itsensä ajamista oikeanlaisten ihmisten pariin. 

Kaltoinkohdeltu ja laiminlyöty lapsi voi selvitä kohtelustaan. Apuna tällä lapsella voi olla erinäisiä voimavaroja, kuten

• mielikuvitus, 
• ystävät, 
• muut aikuiset,
• oikeanlaiset luonteenpiirteet, kuten periksiantamattomuus,
• omat "piilopaikat", kuten luonto,
• tunteiden purkaminen turvallisesti,
• sekä jossain kouluaineessa tai harrastuksessa hyvin suoriutuminen.

Tämä samainen lapsi saattaa aikuisiässä olla täynnä katkeruutta ja vihaa, ollen näin yhtä kuin onneton menneisyytensä, mutta hänkin voi selvitä kohtalostaan. Apuna tällä aikuisella voi olla erinäisiä voimavaroja, kuten

• suhteellisuudentajun omaaminen eli omien kärsimystensä asettaminen oikeaan mittakaavaan, 
• näyttämisen halu ja ylpeyden tunteminen siitä, että on kaikesta huolimatta selviytynyt vertaistensa joukkoon ja kenties mennyt heistä ohikin,
• sen huomaaminen, että joitakin lapsuuteen kuuluvia iloja voi kokea ensimmäistä kertaa ollessaan yhdessä lasten kanssa,
• sen tiedostaminen, että tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta omaan tulevaisuuteen on kaikki vaikutusmahdollisuudet
• sekä (itse)ironian, mustan huumorin ja tragikomiikan arvostaminen.

(Kirjoituksen otsikko napattu psykiatrian erikoislääkäri Ben Furmanin kirjasta Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.)

Vältin puhelun, osa 716

[Yhdeksänvuotiaat oppilaat puhuvat tupakoimisesta. Haluan ehdottomasti sanoa sekaan oman uniikin ja odottamattoman mielipiteeni.]

Aki: "Tupakka on aivan äärimmäisen pahaa, epäterveellistä ja blablalbla."

Oppilas 9 v.: "Ai, poltaksie tupakkaa?"

Aki: "En koskaan, mutta olen maistanut."

Oppilas 9 v.: "Minkä ikäsenä maistoit?"

[Damn, walked straight into it. Full damage-control needed. I better not promote any underage mischief. [Kyllä, ajattelen toisinaan englanniksi.]]

Aki: "Kahdeksantoistavuotiaana."

Oppilas 9 v.: "Niin, kun ei sen nuorempana saa polttaa. Jotkut kyllä polttaa jo kuusitoistavuotiaana."

Aki: "Mm-m, se on huono valinta."