Nuorten ja vähän muidenkin kulutustottumuksista

Viime viikon Jälkipörssissä pohdittiin, miksi maksuhäiriöisiä suomalaisia on jo yli 370 000 kappaletta. Iso osa tästä määrästä on nuoria aikuisia, alle 30-vuotiaita. Keskustelijat mainitsivat tärkeäksi vaikuttimeksi nuorten ihmisten saaman kodin taloustaitojen mallin, mutta painottivat myös koulun vastuuta "aktiivisen talouskasvun strategiassa". Taloustaito pitäisi olla mukana matematiikassa ja historiassa. Kenties myös yhteiskuntaopissa ja kotitaloudessa.

Nuoria miehiä ja naisia ei kuitenkaan kiinnosta ottaa näistä asioista onkeensa, jos olosuhteet sille eivät ole suotuisat. Asiantuntijaihmisten ja vanhempien valistusoppi häviää aina, jos köyden toisesta päästä on vetämässä nuoren oman kaveripiirin toisen suuntainen konsensus. Sama koskee talousvalistusta. Itse olin säästeliäs lapsi, olin parhaimpien joukossa yläasteen yhteiskuntaopin tietokilpailussa ja osallistuin talouspainotteiselle valinnaiskurssille, jossa mm. kasasimme omat malliosakesalkut ja saimme pyörittää koulumme kahviota, mutta tämä ei estänyt minua käyttämästä kaikkia rahojani kevytmoottoripyörään ja sen polttoainetankin täytenä pitämiseen. Esimerkkejä voisi kyhätä lukuisia ja kaikissa on se perusrakenne, että saadakseen osallisuuden tiettyyn sosiaaliseen piiriin, täytyy siihen joskus käyttää erisuuruisia summia rahaa. Teini-ikäiselle tämä on erityisen tärkeää.

Erkki Sinkko ottaa kantaa asian tiimoilta Kauppalehdessä. Harmi vain, että juuri kukaan tuon ikäinen nuori ei vielä ymmärrä Sinkon viisautta onkeensa. 

"Sinkko suosittelee valitsemaan 3-5 laatuyhtiötä, ja sijoittamaan rippi- tai ylioppilaslahjarahoja tai muita säästöjä yhtiöiden osakkeisiin, esimerkiksi tuhat euroa kuhunkin yhtiöön."

Kovinkaan monella noin parikymppisellä ihmisellä ei ole mielessä vaikkapa osakesalkun kasaaminen tai asunto-osakkeen ostaminen. Miksi olisikaan, tärkeää on elämän eläminen, kun on vihdoinkin aikuinen. Näitäkään asioita ei kuitenkaan pidä nähdä toisiaan poissulkevina. Jo edellä mainittu kohtuullisen rahan käytön ja kulutuksen painottaminen kasvatuksessa olisivat hyvä alku.

Kohtuullisuus on kuitenkin häviämässä ja päinvastaista ajatusmaailmaa, konsumerismia, on hyvin moni omaksumassa, sen kertoo jo maksuhäiriöidenkin määrä ja niiden lieveilmiöt (linkki 1, linkki 2). Vaikka oman rahan hankkimiseen ei haluaisi nähdä tippaakaan vaivaa, antavat korkeakorkoiset kulutusluotot, pikavipit ja rahoitusyhtiöiden tarjoukset oikotien kivoihin asioihin ja korkeampaan ulkopuoliseen elintasoon. Näistä kivoista asioista ja lume-elintasosta täytyy usein hintalapun hinnan lisäksi maksaa myös korkeaa korkoa, joka tuo ekstraloven talouteen joka kuukausi. Hairahtuneimmat ottavat syömävelkaa ja maksavat vanhoja lainoja uudella lainalla.

Pohjois-Amerikassa käytetään termiä "asset-rich, cash-poor". Vapaasti suomennettuna se tarkoittaa sitä, että ihminen voi omistaa vaikuttavan määrän omaisuutta - talon, auton, harrastusvälineet, kotiteatterin yms. - mutta hänen kuukausittainen tulovirtansa tyrehtyy siihen, kun hänen täytyy maksaa lainalyhennyksiä ja korkoa kaikesta omaisuudestaan, jota hän ei ole ostanut omalla rahallaan. Tähän voidaan lisätä myös omaisuuslajista riippuen vakuutukset, huollot, varaosat, polttoainekulut, laskut erinäisistä palveluista yms.

Kädestä suuhun elämisen ja roopeankkakitsailun väliin sijoittuva näkemys, jossa oma talous halutaan turvata, tuntuu olevan hyvin monelle vieras ajatus. Yksittäisiä taloustietäjien ulostuloja lukuunottamatta juuri mikään taho yhteiskunnassamme ei kannusta säästämiseen tai taloudelliseen oppineisuuteen.

Kuten Erkki Sinkko jo ylempänä sanoi, moni suomalainen mieltää esimerkiksi sijoittamisen pelaamiseksi ja tuomittavaksi toiminnaksi. Samaan aikaan rahoitusyhtiön autolla ajaminen taikka luottokortilla ja osamaksulla halvan viihde-elektroniikan ostaminen ovat kuitenkin hyväksyttäviä asioita, joita esitellä ja joista voi puhua. Enkä nyt tuomitse tätä esittämistä, sillä on perhanan kiva omistaa kampe, jolle oikeasti on tarvetta tai joka tuo pidempiaikaista, kestävää ilon tunnetta elämään. Kummeksun vain kaksinaismoralismia.

Jos kivoja asioita ostamalla luullaan oman persoonallisuuden saavan lisää särmää ja halutaan saada lisää mielihyvää elämässä, niin sille tielle ei ole loppua. En näe kovinkaan monen ajattelevan että "ok, nyt minulla on tarpeeksi kivoja asioita, tämä riittää."

Konsumerismiajatteluun kannustaa tavallaan myös se suomalainen ilmapiiri, josta Pörssisäätiön toimitusjohtaja Sari Lounasmeri kertoo:

”Se vaatii ajatusmuutosta. Meidän pitäisi Suomessa pitää vaurastumista hyvänä asiana. Kuulostaa naurettavalta, mutta Suomessa vaurastumiseen ja siihen liittyvään riskinottoon liitetään kaksi asiaa: se, että epäonnistuu ja rahat menevät tai sitten se, että onnistuu ja kaikki ovat kateellisia”, Lounasmeri sanoo. ”Suomessa pelätään vahingoniloa ja se pelko ei ehkä ole aivan aiheeton.”

Voi siis päästä vähemmällä, kun ostaa mieltä kiihottavia kulutustuotteita, kuin että vaikkapa yrittää haalia itselleen pääomatuloja. Tämäkin varmasti riippuu siitä, minkälaisilla ihmisillä itsensä on ympäröinyt. Talouselämä uutisoi, että 28-35-vuotiaista yli kolmasosaa pääomatulojen hankkiminen ei kiinnosta:

"Huolestuttavaa on kuitenkin se, että kolmanneksi yleisin este sijoittaiselle on se, ettei sijoittaminen yksinkertaisesti kiinnosta. Näin vastasi useampi kuin joka neljäs. Erityisesti nuorten keskuudessa kiinnostuksen puute on hälyttävän yleistä. Peräti 38 prosenttia 25-35-vuotiaista vastasi, ettei sijoittaminen kiinnosta, ja se olikin toiseksi yleisin este nuorilla."

Valtaosa 370 000 maksuhäiriöisestä suomalaisesta kuuluu konsumerismiheimoon, mutta hekin ovat vain yksi lahko. He, jotka elävät kädestä suuhun ja saattavat menettää vuodessa jopa tuhansia euroja pelkkien korkojen maksamiseen, kuuluvat myös samaan heimoon. Vaikka he eivät ostaisi korolla mitään, niin kauppojen hyllyt ovat silti täynnä kivoja asioita, joihin suurin osa meistä saa palkkansa menemään tarvittaessa vaikka joka kuukausi. Puhumattakaan heistä, joilla ei ole välttämättä palkkatuloa lainkaan, mutta haluaisivat päästä käsiksi samanlaisiin luksuriteetteihin kuin varakkaammat ikätoverinsa.

Ilman tietoista ajattelua ja mielenlujuutta aivojemme virtapiirit valitsevat aina kivan asian, joka tuottaa välittömintä mielihyvää. Ihan sama sille, kuinka kestävällä pohjalla sen ostaminen oikeasti on. Tämä on turvallinen ja tuttu tapa elää. Niin turvallinen ja tuttu, että aivojemme kaikkein vanhin osakin siitä pitää.

Taloudenpidossakin kohtuullisuus on hyve. Ei tarvitse elää askeettisesti kuin kaarnansyöjämunkki bolivialaisessa luostarissa, mutta uskoisin hänenkin onnellisuutensa olevan kestävämmällä pohjalla kuin luottotietonsa menettäneen ihmisen. Filosofisena pohdintana loppuun: Kestävälle pohjalle rakennettu onnellisuus ja mielihyvä vaikuttavat tulevan arvostamisen ja merkityksellisyyden tunteen antamisen ja saamisen kautta, ei niinkään erinäisten hintojen maksamisesta. Eli jos haluaisi tulla entistä onnellisemmaksi, pitäisi miettiä, miten saisi kasvatettua tätä arvostamisen määrää ja merkityksellisyyden tunnetta, eikä niinkään sitä, riittävätkö rahat miljoonannen kivan asian ostamiseen.

Extra

 

Pohjois-Amerikassa hätärahaston eli emergency fundin kerääminen ja ylläpitäminen on jokaisen kotitalouden perusedellytys, koska sosiaalisessa turvaverkossa on paljon isommat reiät kuin meillä täällä hyvinvointivaltiossa. Jos työpaikka katoaa alta tai sattuu äkillinen työntekoa estävä onnettomuus, voi vakuutuksien ja vakuuksien puuttuessa todellakin jäädä oman onnensa nojaan. Suomessa ja muissa Pohjoismaissa pitää yrittämällä yrittää, että joutuu kadulle syrjäytyen täysin. Meillä ei ole oikeaa pakottavaa syytä pitää taloudestamme huolta.

Redditin henkilökohtaiseen taloudenpitoon räätälöidyt foorumit ja niiden kävijämäärät antavat jonkinlaista osviittaa siitä, miten ihmiset vierastavat palkasta palkkaan elämistä, kun etäännytään eurooppalaisista sosiaaliturvaa myöntävistä valtioista.

https://www.reddit.com/r/Omatalous/ (Suomi, n. 250 tilaajaa)

https://www.reddit.com/r/eupersonalfinance/ (EU-alue, n. 2000 tilaajaa)

https://www.reddit.com/r/personalfinance/ (Enimmäkseen Pohjois-Amerikka, n. 4 100 000 tilaajaa)

"Saatavilla ja lämmin", osa 3/3

Viikonloppujen tapaan myös pidemmät lomat, kuten nyt meneillään oleva syysloma, ovat mainiota aikaa kuntosalilla treenaamiseen. Aamulla saa rauhassa herätä, syödä kunnolla, puuhailla jotain ja ruoan laskeuduttua sekä vireystilan noustua voi lähteä jumppaamaan.

Käyn yleensä treenaamassa koulumme salilla, kuten kävin tänäänkin. Opettajainhuoneessa törmäsin koulukuraattoriimme, jonka kanssa jäin juttelemaan muutamaksi toviksi. Olen pitänyt koulukuraattorin työtä yhtenä tulevana ammattivaihtoehtonani, joten hänen näkemyksiään oli tietenkin mielenkiintoista kuunnella. Monien muiden asioiden lomassa hän kertoi, kuinka koulun sosiaalityöntekijän psykososiaalinen ote ja opettajien pedagoginen ote lapsiin silloin tällöin risteävät keskenään.

Minä en ole sosiaalityöntekijä, eikä minulla ole tämänkaltaista kokemusta, mutta pikemminkin hieman sitä muistuttava näkemys. Henkilökohtaisesti pidän tuota ensimmäistä otetta tärkeämpänä. Se on koodisto, minkä mukaan toimiminen tuo minulle eniten täyttymystä ja merkitystä työtä tehdessäni. Huomattuani tämän olen myös tajunnut, mikä munaus osaltani olisi ollut aikoinaan lähteä OKL:ään. "Ehkä se oli kohtalo", muutama ihminen totesi aikoinaan, kun ansiokkaasti unohdin mennä oikeana päivänä pääsykokeisiin. Nykyään näyttää siltä, että näin se taisi tosiaan olla.

Olen jo moneen otteeseen kirjoittanut siitä, kuinka tärkeänä pidän vilpitöntä myötäelämistä ja vuorovaikutusta lasten kanssa toimiessa, olkoon ammatillinen polku mikä hyvänsä. Professori Airi Hautamäen käyttämä ammattitaidollinen termi "saatavilla ja lämmin" kuvaa tätä hyvin.

"Saatavilla ja lämmin", osa 2/3

Olen ollut kuulemassa, kuinka joidenkin koulunsa aloittavien lasten kohdalla on toivottu, että koulun henkilöstö saisi rakennettua erityisen yhteyden kyseiseen lapseen taikka että kemiat kohtaisivat suotuisasti. Tätä on toivottu sen takia, että lapsen kulku opinpolulla sujuisi soljuvammin. Kuulin tämän kauan sitten, paljon vähäisemmällä tietomäärällä kuin nyt. Tämä "yhteyden rakentaminen" ja sen varaan laskeminen, että kemiat kohtaisivat, kuulosti jo silloin mädältä idealta, mutta laitoin tuntemukseni pessimismini piikkiin. On ollut ikävä huomata, kuinka usein pessimistisellä näkemyksellä on tuonkin jälkeen osunut oikeaan.

Joidenkin vanhempien odotukset yleisopetusluokkien vastaavuudesta heidän lastensa tarpeisiin ovat suoraan harhamaailmasta. Nykyinen suuntaus, jossa vanhemmat voivat ilman syyllisyyden tunteita ulkoistaa omaa vastuutaan yhä enenevissä määrin opettajille, asiantuntijoille ja poliisille, on epärehellisyyden huipentuma.

Vanhempien tehtävä on tarjota lapsilleen eväät, joilla he voivat vastata yleisopetusluokan haasteisiin mahdollisimman vähäisellä ylimääräisellä stressillä, sekä turvallinen koti, jossa väsynyt oppilas saa rauhassa palautua siitä stressimäärästä, mikä sitten väistämättä loppujen lopuksi syntyy. Opettajan ja avustajan tehtävä on tukea, ohjata ja ymmärtää jokaista oppilasta, mutta aika ei riitä siihen, että jokaisen haasteellisen ja levottoman lapsen kanssa itsetarkoituksellisesti aletaan rakentamaan mystistä "yhteyttä" tai oikeanlaista henkistä kemiaa.

Harvassa ovat ne käytännön keinot, joilla yleisopetusluokassa voidaan alkaa joltain oppilaalta hyväksymään sellaista haasteellista käytöstä, joka on automaattisesti muilta kielletty.  Pessimistinen näkemykseni on, että opetus hidastuu entisestään, aikuinen tuntee itsensä sylkykupiksi sekä menettelynsä kestämättömäksi ja muut oppilaat kokevat eriarvoisen kohtelun epäreiluna.

Kuten otsikkovalinnastani ja muutamista edellisistä kirjoituksistani voi päätellä, pidän psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin aspektia työssäni tärkeänä asiana. Sama tärkeys kuitenkin koskee myös sitä, että voi rehellisesti tarkastella asioiden kehittymistä käytännöllisyyden kannalta. Käytännöllisesti katsoen vanhemmat eivät voi laskea sen varaan, että oman lapsen vierelle löytyisi koulussa perheen ulkopuolinen aikuinen, joka osaa antaa oikeanlaista psyykkistä ja sosiaalista tukea. Koulun ja sen yleisopetusluokkien aikuisten ei voi odottaa laittavan tällä saralla lapsia kuntoon.

Opettaja ei ymmärrä

Googletin tietoa toista blogikirjoitusta varten, kun sain idean tehdä pienen testin. Mitä Google tarjoaa minulle, kun haen kolmelta eri keskustelupalstalta (Kaksplus, Vauva, Suomi24) hakutuloksia hakusanoilla "opettaja ei ymmärrä"?

kaksplus.fi

vauva.fi

suomi24.fi

Tuloksia tuli tietenkin tuhansia ja kymmeniä tuhansia, joista osa ei liity aiheeseen, mutta algoritmi lajittelee hakutulokset suurin piirtein relevanttiuden mukaan. Relevanttius, tässä tapauksessa ihmisten valitus internetissä opettajien kykenemättömyydestä vastata heidän lastensa erilaisiin tarpeisiin, säilyy kuitenkin selatessa hakutulossivun ensimmäisiä kymmeniä sivuja.

Kokeilin tuloksia ylitiukalla rajauksella. Google näyttää vain ne keskustelut, joissa on käytetty tarkalleen ilmaisua "opettaja ei ymmärrä".

kaksplus.fi

vauva.fi

suomi24.fi

Tällä löysin 46 hakutulosta. Google ilmoittaa, että hakutuloksia olisi enemmänkin, mutta ei jostain syystä näytä niitä. Nämä 46 hakutulosta kattaa siis vain kolme eri keskustelupalstaa, ja vain ne keskustelut, joissa on käytetty tismalleen jossain lauseessa sanajärjestystä "opettaja ei ymmärrä". Ulkopuolelle jäävät siis kaikki samanaiheiset keskustelut, joissa näitä sanoja ei ole käytetty tässä järjestyksessä.

Kolmella suomalaisella keskustelupalstalla siis on käyty ja käydään satoja, ehkä tuhansia keskusteluja opettajien ammattitaidon suhteen. Meinaan pyörtyä, kun mietin, että tähän voi lisätä vielä kaikki loput suomalaiset nettifoorumit, Facebookin, kahvipöytäkeskustelut, Wilma-viestit ja puhelinsoitot iltaisin ja mitä vielä. Tämä on yksi syy, miksi oma huumani opettajan työtä kohtaan sammui. En kykenisi koskaan tekemään näin vaativaa asiakaskuntaa tyytyväiseksi.

"Saatavilla ja lämmin", osa 1/3

Olen pohtinut työhöni liittyvää epäoikeudenmukaisuuden mahdollisuutta, johon on vaikea tehdä mitään konkreettista muutosta. Ne oppilaat, joiden kanssa useimmin sinkoilee negatiiviset tunteet suuntaan jos toiseen, ja joiden kanssa joutuu nappien mennessä vastakkain tekemään ultimatumin, eivät sitä yleensä ansaitse.

Alla oleva nelikenttä on professori Airi Hautamäen artikkelista Postmoderni perhe toimintaympäristönä - kodin ja koulun vuorovaikutussuhde. Nelikenttä kuvaa, miten erilaisista perheympäristöistä tulevat lapset pärjäävät opintiellä. Jokaista nelikentän termiä voi käyttää siis ammatillisesti, perhe-elämän ulkopuolella.

Ne oppilaat, joiden koulusuoriutumisessa ilmenee eniten ongelmia, ovat tätä nelikenttää noudattaen isoimmissa ongelmissa myös kotonaan. Riippuen siitä, onko vasemman puoliskon ylemmässä vai alemmassa kentässä, nämä lapset eivät saa osakseen myötätuntoa eivätkä johdonmukaisia sääntöjä, ennalta-arvattavuutta ja turvallisuutta. Nämä oppilaat on haastavinta pitää luokassa muiden tahdissa, ja he huomaavat myös itse, jos heitä raahataan perässä kuin kivirekeä.

Ison luokkaryhmän etu menee häirikköoppilaiden edelle jo ihan käytännöllisyyden kannalta. Yleisopetusluokassa myötätunnon näyttämiselle ei ole aina aikaa, ja näille vasemman kenttäpuoliskon lapsille, keille aikuinen ei ole vetänyt sääntöjä kotona, saattavat kieltäminen ja aikuisen auktoriteettiasema olla outoja kokonaisuuksia. Tämä johtaa sitten riitatilanteisiin, joihin oppilas tuntee olevansa syyllinen, vaikka syypää on jossain ihan muualla.

Kodin ja koulun ympäristössä, jotka muodostavat leijonanosan keskenkasvuisen elintilasta, jäävät haasteelliset tapaukset hyvin monesti kilttien ja herttaisten jalkoihin, kun kyse on saadusta positiivisen huomion määrästä. Keljuimmassa tapauksessa haasteellisen lapsen vuorovaikutus jokaisen hänen elämäänsä kuuluvan aikuisen kanssa on enimmäkseen negatiivisten tunteiden värittämää. Ja vaikka asia ei objektiivisesti katsoen olisi näin, niin lapsen rajallisella ymmärryksellä kokemus voi olla, että ympärillä ei ole yhtään myötäelävää ja ymmärtävää aikuista.

Alavasemman kentän oppilaille olisi hyvä olla pienemmissä ryhmissä, joissa aikuisella olisi aikaa heille ja nämä lapset pääsisivät edes joskus kokemaan nelikentän lämpimyyttä ja saatavuutta. Normaaleissa peruskouluissa erityisopettajan pitämät tunnit muutamalle oppilaalle kerrallaan ovat lähinnä tätä. Isossa luokassa käy niin, että kotona hukassa olemisen lisäksi lapsi on hukassa myös luokassa. Luokassa levottoman ja haasteellisen lapsen kanssa toimiessa aikuisilla ei ole aina riittävästi aikaa myötämieliseen ja rakentavaan toimintaan. Yhdistelmä on surkea kummankin osapuolen kannalta: riitatilanteita ja hämmennystä kerta toisensa jälkeen.