Sosiaalityön arvostelijat sosiaalisessa mediassa

Yksi hyvä keino selittää ajantuhlaus netissä parhain päin on jollakin tavalla valjastaa se omia opintoja, tutkimuksia ja työtä tukevaksi välineeksi. Kun osan ajasta käyttää jollakin tavalla hyödyllisesti ja kehittävästi, niin yletöntä surffaukseen kuluvaa aikaa on helpompi oikeuttaa, eikä tule paha mieli lorvailusta.

Omalla kohdallani tämä tarkoittaa sitä, että seuraan itseäni kiinnostavia blogeja, Facebookin sivuja ja ryhmiä sekä etsin Youtubesta ja Ylen Areenasta alan videoita ja kuunnelmia. Paras käyttötapa on kenties erinäiset verkkokirjakaupat, joista saa alan kirjallisuutta pilkkahintaan ja tästä onkin tullut yksi miellyttävä arjen huvi: tehdä taustatyötä ja löytää halvalla hyvä tietokirja.

Yksi Facebookin ryhmä, mihin olen liittynyt, on "Sosiaalihuollon ja lastensuojelun uhrit". Kuten nimestä voi päätellä, on kyseessä tukiryhmä lapsille ja vanhemmille, ketkä kokevat kokeneensa vääryyttä sosiaalihuollon tai lastensuojelun asiakkaina ollessaan. Vertaistuen lisäksi ryhmässä yleistäen morkataan sosiaalityöntekijöitä ja lastensuojelua monin erilaisin tavoin, mikä ei tietenkään ole lainkaan yllättävää.

Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta näiden vanhempien kirjoituksien painopiste näyttää olevan omien tunteiden ventiloinnissa sekä oman tunne-elämän tasapainottamisessa. Näiden vääryyttä kokeneiden aikuisten maailmassa he itse ovat keskiössä, eikä heidän lapsensa. Tämä havainto ei koske vain tätä ryhmää, vaan esiintyy myös samankaltaisissa tilanteissa olevien ihmisten blogeissa, videotaltioinneissa, yleisönosastokirjoituksissa ja niin edelleen.

Nämä vanhemmat eivät keskity siihen, miten heidän lapsensa, jolla on heikommat henkiset suojautumismekanismit, selviytyisi tilanteesta (lastensuojeluilmoitus, huostaanotto) mahdollisimman vähällä stressillä, traumalla ja pahalla mielellä, vaan aikuiset pyrkivät suojelemaan omaa tunne-elämäänsä ja egoansa. Vanhemmat sälyttävät heille tarkoitetun pahan mielen lapselleen. Havaintojeni mukaan jotkut vanhemmat kertovat alakouluikäisille lapsilleen, kuinka kaikki kunnan työtekijät sosiaalihuollosta ja koulusta lähtien jahtaavat ja panettelevat heidän perhettään. Asia, mitä lapsi ei voi  alkuunkaan ymmärtää, mutta minkä hän tulee riittävän altistuksen jälkeen ymmärtämään ja täysin väärin, kaadetaan hänen kontolleen.

Se, että omalle lapselle halutaan kertoa tämmöisiä asioita, joilla maalataan tahallaan maailmasta vielä kalseampi kuva kuin mitä se oikeasti on, palauttaa mieleeni Jari Sinkkosen lausahduksen siitä, kuinka osa vanhemmista ei oikeasti rakasta lapsiaan. Tai jos rakastavat, niin silloin rakkauden käsitettä pitää venyttää äärimmilleen.

Mainitsemassani FB-ryhmässä eräs jäsen kiteytti saman huomion tiimoilta seuraavasti:

"Juu, ei tää munkaan mielestä ole mikään tukiryhmä. Ahdistuneita, uupuneita ja toivottomia vanhempia lietsotaan lappamaan kaikki syy lastensuojelun niskaan. Ei kenenkään edun mukaista ole käydä tappelemaan lasun kanssa. Ei vaikka omasta mielestä ei olisi huostalle mitään syytä. Kyllä mä uskon, että on lastensuojelun uhreja. Sekä niin, että on puututtu turhan kärkkäästi tai sitten liian myöhään. Mutta silloinkin se uhri on lähinnä lapsi ja vanhempien olisi hyvä käyttää energia lapsen tukemiseen, oli tilanne mikä tahansa. Mun lapsi on mulle niin tärkeä, että jos se auttaa meidän tapaamisia ja muita niin minä istun niissä palavereissa tyynenä ja asiallisena pitäen koko ajan fokuksen lapsessani."

Myötäelämisen merkityksestä

Törmäsin kauan sitten lehtijuttuun, jonka ingressin sanatarkka versio on haihtunut mielestäni, mutta sanoma jäi oivaltavuudellaan mieleeni: "Joskus on empaattista tunnustaa toiselle, ettei kykene ymmärtämään, miltä hänestä tuntuu."

Niiden ihmisten, jotka seurallisuuttaan ovat useimmiten äänessä ja kenties kauhistelevat ja voivottelevat ääneen, kun toisilla menee huonosti, voisi ajatella olevan lahjakkuusalueellaan ihmisläheisen työn parissa, koska ovat sosiaalisia ja empaattisia. Tämä on järkeenkäypä ajatus niin kauan, kunnes pysähtyy miettimään, että mitä konkreettista hyötyä näistä piirteistä oikeastaan onkaan asiakkaita ajatellen.

Kansankielessä empatialla tarkoitetaan tunteellista reagointia toisten vastoinkäymisiin. Psykologiassa empatialla tarkoitetaan myös tietoista, rationaalista yritystä asettua toisen asemaan. Jos ammattilainen ei halua olla jatkuvasti järkyttämässä mielen tasapainoaan, on tämä jälkimmäinen empatian käytön laatu parempi vaihtoehto.

Tietoinen, rationaalinen yritys asettua toisen asemaan vaatii aivoilta laskentatehoa. Tarkkaa kuuntelua ja kaikkien mahdollisten episodien huomioon ottamista ja analysointia. Tämmöisen henkilön ei tarvitse olla sosiaalinen eikä edes empaattinen, vain sosiaalisesti taitava ja sensitiivinen (miehinen itsetuntoni ei salli vielä kirjoittaa sanaa "herkkä"). Toisen ihmisen tunne-elämän ja tarkoitusperien analysoinnissa on kuitenkin vaarana sortua ylimielisyyteen ja yksinkertaistamiseen. (Tästä aiheesta kirjoitin muuten tämän blogin ensimmäisessä kirjoituksessa.)

Toimin koulussa avustajana oppilaalle, jolla on liikunnallista elämää ja osittain muuta elämää rajoittava sairaus. Sydämestä käsin tämä sairaus on seurannut häntä koko hänen pienen elämänsä ajan. Tämä on kolmas kouluvuosi, jonka olen viettänyt hänen kanssaan. Joidenkin mielestä minun pitäisi ehkä jo vähitellen tietää, miltä hänestä tuntuu.

Oman sielunmaiseman tutkailu ja siellä esiintyvien tunteiden selittäminen oikeilla sanoilla on jo tarpeeksi hankalaa. Tältä pohjalta ajateltuna se, että ulkopuolelta tarkkaillaan ja tulkitaan toisen ihmisen tunnetiloja ja pyritään vieläpä omin sanoin kuvaamaan, miltä hänestä tuntuu, vaikuttaa liki mahdottomalta tehtävältä.

Joskus kuntosalitreenin tai pyörälenkin aikana, kun sydämeni lyö todella lujaa, on mielessäni käynyt, että tälle oppilaalle tämän kaltainen säännöllinen rasitus ei olisi mahdollista. Nähdäkseni tämä ei kuitenkaan ole myötäelämistä niin kauan kuin minulla on terve sydän, eikä hänelläkään ole käsitystä siitä, mitä minä sydämelläni teen.

Joskus olen miettinyt, että ei minun tarvinnut tietää lapsena, mikä on kardiologi. Minun ei tarvinnut miettiä sitä, että minkälaista on valmistua sydänoperaatioon. Olen aikuinen ja mielikuva sellaisesta operaatiosta omalla kohdalla on pelottava.

Jos alkaisin kuitenkin päivittelemään että "onhan tuon oltava rankkaa, kun ei kykene siihen ja siihen ja joutuu kokemaan tuota ja tuota blaablaa", niin olisin kukkua täynnä, koska en suurimman osan ajasta voi tietää, että minkä hän kokee häviöksi ja missä määrin. En voi tietää, kuinka paljon hän pyörittelee mielessään sairaalakäyntejään.

Olen joskus yrittänyt keskustella hänen kanssaan hänen sairaudestaan niin, että käsittelisin sitä tasaväkisenä painona muiden ongelmien kanssa ja jollain tavalla ymmärtäisin, mistä on kyse. Hyvin noloa. Ainoastaan hän itse ymmärtää oman tilansa ja jos hän siitä haluaa puhua, muilla on hyvin pitkälti kuuntelijan rooli. Minä voin keskustella hänen kanssaan asioista, joiden suhteen olemme suunnilleen tasavertaisia ja jotka me molemmat ymmärrämme.

Sivuston siivousta

Aikakirjoihin merkittäköön, että poistin jonkin verran kirjoituksiani tästä blogista. Syitä on kaksi: Olen päättänyt, että haluan kirjoittaa spesifisesti lapsiin ja nuoriin  liittyvistä asioista, joka jo sinänsä on todella laaja aihealue. Toinen syy on se, että haluan blogin näyttäytyvän lukijalle jossain määrin ehjänä kokonaisuutena, ikään kuin kirjana, jossa kappaleet eivät kuitenkaan välttämättä liity toisiinsa.

Saan varmasti paljon paremman tietokokonaisuuden aikaiseksi, kun en anna kiinnostuksen poukkoilla sinne tänne, vaan omistaudun yhdelle aiheelle. Aikaa jää myös muuhunkin, kun en ole pykäämässä kirjoitusta kaikista minua kiinnostavista asioista.

Lista poistetuista kirjoituksista alla:

15.1.2016 Jälleen hajauttamisen hankaluudesta ja keskittämisen käytännöllisyydestä

12.1.2016 Suurin riskitekijä osakemarkkinoilla

10.1.2016 Eläkesäästämisestä

7.1.2016 Akateemiset työttömät

16.12.2015 Mietteitä punttilajien harjoitteluun asennoitumisesta

27.11.2015 Lyhyt meta-avautuminen ongelmien ratkonnan luonteesta

27.11.2015 Murhenäytelmillä politikointi

22.11.2015 Opintolaina meillä ja Amerikassa (amerikkalaisen unelman painajaismainen osa)

9.11.2015 Zen ja jaarittelun välttelemisen taito

20.11.2015 Osakesijoitusten keskittämisestä

2.11.2015 Osakesäästämisestä ja sijoittamisesta harrastuksena

30.10.2015 Miesten ja naisten palkkaeroista

21.10.2015 Vaihtoehtoisista medioista

28.9.2015 Äänestäjien johdattelua

25.9.2015 Suomessa voi kasvattaa omenoita ympärivuotisesti

23.8.2015 "Rosa Meriläinen: Tässä perheessä saa kiroilla"

Kielletty rakkaus

Televisiossa alkoi viihdeohjelma, jonka keskeisenä teemana on esitellä hyvin erilaisten ihmisten hyvin erilaisissa tilanteissa syntyneitä parisuhteita. Ensimmäisessä jaksossa oli esittelyssä pariskunta, jonka rakkaustarina alkoi naisen ollessa lapsi, vasta 14-vuotias, ja miehen jo 35-vuotias.

Koska nämä henkilöt ovat nyt aikuisia ja edelleen yhdessä, oli ensimmäinen ajatukseni se että 14-vuotiaan mielestä kyseessä on ollut jotain uskomattoman kaunista ja ainutlaatuista, eikä hän vielä aikuisikäisenäkään ole nähnyt, kuinka vääristyneessä ja hyväksikäyttämiselle alttiissa suhteessa hän on ollut ja on edelleen. Hieman hullunkurista on ajatella, että mies kelpuuttaa elämänkumppanikseen henkilön, joka ei millään tavalla ole tasavertainen elämänkokemuksien tai persoonallisuuden kehityksen suhteen.

Molempien henkilöiden uskonnollisuus ja mm. se seikka, että äiti tai joku kaveri toimi aina esiliinana heidän treffeillään, toi kuitenkin minulle uskon siitä, että henkinen taso oli ja on molemmilla sama ja suhde siltä kannalta puhdas ja viaton. Kyseessä on siis kummallinen ja äärimmäisen poikkeava tapaus, jossa 14-vuotiaalla tytöllä oli lottovoiton verran onnea matkassa. Mies, jota hän lemmentuskissaan lähestyi, oli harras kristitty ja lisäksi hänen äitinsä kyttäsi, kenties positiivisesti, koko ajan sitä, mitä hänen tyttärensä touhusi.

Näiden ihmisten parisuhdetta enemmän minua kiinnostaa kuitenkin se seikka, että media viihteellistää yhä arveluttavampia ja moraalittomampia ilmiöitä, joista ei pitäisi olla mitään keskusteltavaa. Lapsen mielestä voi olla hyvä idea lähteä kenen tahansa hänelle positiivista huomiota näyttävän aikuisen matkaan jo ilman sitäkin, että yksi onnellisen lopun saanut poikkeustapaus saa validaation parhaaseen illan tv-ohjelmien katseluaikaan.

Ei häpeää

Iltalehti uutisoi nuoresta naisseurueesta, joka oli ilkkunut pientä lasta rumaksi niin, että lapsi itse ja tämän vanhemmat olivat haukkumisen kuulleet.

Nuoret nauravat mille nauravat, mutta kuriositeettina pidän psyykkisten mekanismien, kuten häpeän ja myötätunnon täydellistä puutetta. Sitä, että nuoret haukkuivat pientä lasta ääneen ja tämän vanhempien edessä, eivätkä myöskään välittäneet, miltä lapsesta saattaisi tuntua.

Se, että ottaa kassajonossa lapsen ulkonäön esille, kertoo kyseisen henkilön arvomaailmasta jo paljon. Se, että tämä henkilö ei välitä, että vanhemmat ja lapsi vieläpä kuulevat tämän pahansuovan puheen, on hälyttävää. Miksi nämä nuoret luulivat, että on normaalia arvostella lapsen ulkonäköä tämän perheen edessä?

Oman erikoismaininnan ansaitsee äiti, joka ventiloi vihansa sosiaaliseen mediaan. Ymmärrän kyllä tilanteen hankaluuden. Lapselle kerrottiin, että arvostelijat eivät puhuneet hänestä, joten olisi ollut epäjohdonmukaista tämän jälkeen nostaa äläkkä paikan päällä.

Mieleeni tulee taannoinen tapaus nuoresta naisesta, joka selvisi vanhuksen kuolemantuottamuksesta pienillä sakoilla ja riemuitsi tästä Facebookin status-päivityksessään, pilkaten samalla tappaneensa ihmisen ihmisarvoa. Päivitys levisi nopeasti ja nainen teilattiin verbaalisesti.

Molempien tapauksien ihmiset eivät ilmeisesti olleet tottuneet tuntemaan häpeän tunteita, mistä johtuen he luulivat voivansa tehdä mitä vain, missä vain. Häpeä on mielenkiintoinen komponentti ja sen puutetta on arvosteltu kasvattajien ja yhteiskuntatieteilijöiden toimesta. Raflaavasti sen on sanottu johtavan kulttuuriseen ja moraaliseen rappioon. Mikään ei ole enää privaattia, vaan kaikesta voi "keskustella" alasti, huutaen tai alasti huutaen. Kuten Marja Hintikka Show'ssa.

Suomalaisen sosiaalipolitiikan järjettömyys

Suomalaisessa sosiaalihuollossa on melkoisesti reikiä ja varsinkin lastensuojelu on ylikuormittunut. Työntekijöitä on liian vähän työmäärään nähden, heidän vaihtuvuuteensa on suuri ja osa on epäpäteviä. Optimisti voisi luulla, että näissä olosuhteissa ainakin poliittisilla päätöksillä pyrittäisiin takaamaan mahdollisimman suuri pysyvä pätevien työntekijöiden blokki alalle. Lasten ja nuorten edun toteutumista on kuitenkin vaikea havaita.

Suomessa ainoa mahdollinen tapa toimia muodollisesti pätevänä sosiaalityöntekijänä on suorittaa sosiaalityön korkeakoulututkinto yliopistossa. Tämän 300 opintopisteen suuruisen tutkinnon sisällön saa opiskeltua suurin piirtein viidessä vuodessa.

Suomessa voi myös opiskella sosiaalityöhön suuntaavia opintoja AMK:ssa, jolloin valmistuu sosionomiksi. Maisteritason tutkinnon saa yliopistossa kertasuorituksena, mutta AMK:ssa samantasoisen tutkinnon saa vasta kolmen eri vaiheen jälkeen.

Ensin täytyy suorittaa suuntaavat opinnot, joista saa 210 op. Tähän menee aikaa 3 - 3,5 vuotta. Tämän jälkeen pitää kerätä sosiaalialan työkokemusta vähintään kolme vuotta, jonka jälkeen on kelpoinen suorittamaan sosionomin ylemmän AMK-tutkinnon. Tämä antaa viimeiset 90 op ja vie aikaa 1,5 - 2 vuotta. Tässä vaiheessa aikaa on mennyt n. kahdeksan vuotta.

Tämän kahdeksan vuoden jälkeen et edelleenkään ole laillisesti pätevä sosiaalityöntekijä Suomessa. Muualla Euroopassa kyllä, siitä lisää alempana. Tämä ei käy esimerkiksi Talentialle, joka mainostaa itseään sosiaalialan korkeakoulutettujen liittona.

Voisi heittää valistuneen arvauksen, että näistä kahdesta käytännöstä valitessa jälkimmäinen polku toisi keskimäärin kokeneemman, kouliintuneemman ja motivoituneemman työntekijän. Tälle työntekijälle on muodostunut jo oikea käsitys siitä, mitä hänen työnsä on. Hän on opintojensa jälkeisen kolmen vuoden työrupeaman jälkeen edelleen tuumannut, että sosiaalityö on häntä varten ja hän haluaa olla siinä mahdollisimman hyvä, joten hän on suorittanut vielä ylemmän AMK-tutkinnon. Hän ei todennäköisesti enää leipäänny. Riski tähän on suurempi lukion jälkeen yliopistoon menneellä nuorukaisella, joka huomaa ehkä liian myöhään, että työ ei olekaan häntä varten.

Seuraavaksi vielä neljä hajanaista huomiota turhasta politikoinnista:

1. Koulukuraattorit ovat petoja toisiaan kohtaan

Keskustelin tämän aiheen tiimoilta koulumme koulukuraattorin kanssa. Hän kertoi, että koulukuraattorien oma liitto ei ota jäsenikseen niitä koulukuraattoreita, joilla ei ole sosiaalityön maisteritason tutkintoa yliopistosta.

2. Talentia hanaa vastaan

"Ristimäki ei mitenkään perustele Talentian kantaa, miksi samantasoinen sosiaalialan ylempi korkeakoulututkinto ei tuota pätevyyttä sosiaalityöntekijän tehtävään. Selitykseksi ei riitä kymmenvuotinen kelpo-lain valmistelu. Laki tuli voimaan 2005, ja samana vuonna 2005 tuli voimaan laki, jonka mukaan meillä on kaksi väylää suorittaa ylempi korkeakoulututkinto. Toisen väylän kautta valmistuneita ei ammattialan kelpo-laissa ole nyt lainkaan. 

Miksi Talentia vastustaa kelpo-lain päivittämistä? – kyse ei ole kelpoisuuksien madaltaminen, vaan vuodesta 2005 alkaen olemassa olevan tosiasian vieminen lainsäädäntöön. " Lähde

3. Sijaiseksi kelpaa enää vain sosiaalityön yliopisto-opiskelija

Maaliskuun alussa tuli voimaan lakimuutos, jonka mukaan vain sosiaalityötä yliopistossa opiskeleva ihminen on pätevä sijaiseksi. Aiemmin arvioitiin sijaisen yleisiä edellytyksiä opintojensa perusteella. Ei riitä, vaikka olisi tehnyt sosiaalialan töitä jo vuosia ja suorittaisit jo ylempää AMK-tutkintoa.

4. Suomalainen tutkinto kelpaa muualla, mutta ei Suomessa 

Sirkka Rousu kirjoittaa, kuinka muiden Euroopan maiden sosiaalityön tutkinnot käyvät Suomessa ja päinvastoin. Suomalainen tutkinto ei kuitenkaan kelpaa Suomessa:

"Muussa maassa suoritetulla tutkinnolla kuitenkin mahdollisuus hakea laillistamista  - suomalaisella tutkinnolla ei!

Kuten lakiesityksen taustoituksesta ilmenee monissa Euroopan maissa sosiaalityöntekijän tutkinto sijoittuu EQF 6 -tasolle ja on bachelor -tutkinto kuten sosionomien (AMK) tutkinnot Suomessa. Näin suomalaisen sosionomi (AMK) tai sosionomi (ylempi AMK) -tutkintonimikkeen haltija voi hakeutua johonkin muuhun EU- tai ETA -valtioon sosiaalityöntekijäksi. Samoin vastaavalla ulkomailla suoritetulla tutkinnolla kuin mitä ovat suomalaisten sosionomien (AMK) suorittamat tutkinnot, voi hakea Suomesta laillistamista sosiaalityöntekijän ammattiin.

Miksi Suomessa suoritetulla sosiaalityöhön suuntautuneella ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneella ei ole mahdollisuutta toimia sosiaalityötekijänä? "