Sosiaalityön arvostelijat sosiaalisessa mediassa

Yksi hyvä keino selittää ajantuhlaus netissä parhain päin on jollakin tavalla valjastaa se omia opintoja, tutkimuksia ja työtä tukevaksi välineeksi. Kun osan ajasta käyttää jollakin tavalla hyödyllisesti ja kehittävästi, niin yletöntä surffaukseen kuluvaa aikaa on helpompi oikeuttaa, eikä tule paha mieli lorvailusta.

Omalla kohdallani tämä tarkoittaa sitä, että seuraan itseäni kiinnostavia blogeja, Facebookin sivuja ja ryhmiä sekä etsin Youtubesta ja Ylen Areenasta alan videoita ja kuunnelmia. Paras käyttötapa on kenties erinäiset verkkokirjakaupat, joista saa alan kirjallisuutta pilkkahintaan ja tästä onkin tullut yksi miellyttävä arjen huvi: tehdä taustatyötä ja löytää halvalla hyvä tietokirja.

Yksi Facebookin ryhmä, mihin olen liittynyt, on "Sosiaalihuollon ja lastensuojelun uhrit". Kuten nimestä voi päätellä, on kyseessä tukiryhmä lapsille ja vanhemmille, ketkä kokevat kokeneensa vääryyttä sosiaalihuollon tai lastensuojelun asiakkaina ollessaan. Vertaistuen lisäksi ryhmässä yleistäen morkataan sosiaalityöntekijöitä ja lastensuojelua monin erilaisin tavoin, mikä ei tietenkään ole lainkaan yllättävää.

Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta näiden vanhempien kirjoituksien painopiste näyttää olevan omien tunteiden ventiloinnissa sekä oman tunne-elämän tasapainottamisessa. Näiden vääryyttä kokeneiden aikuisten maailmassa he itse ovat keskiössä, eikä heidän lapsensa. Tämä havainto ei koske vain tätä ryhmää, vaan esiintyy myös samankaltaisissa tilanteissa olevien ihmisten blogeissa, videotaltioinneissa, yleisönosastokirjoituksissa ja niin edelleen.

Nämä vanhemmat eivät keskity siihen, miten heidän lapsensa, jolla on heikommat henkiset suojautumismekanismit, selviytyisi tilanteesta (lastensuojeluilmoitus, huostaanotto) mahdollisimman vähällä stressillä, traumalla ja pahalla mielellä, vaan aikuiset pyrkivät suojelemaan omaa tunne-elämäänsä ja egoansa. Vanhemmat sälyttävät heille tarkoitetun pahan mielen lapselleen. Havaintojeni mukaan jotkut vanhemmat kertovat alakouluikäisille lapsilleen, kuinka kaikki kunnan työtekijät sosiaalihuollosta ja koulusta lähtien jahtaavat ja panettelevat heidän perhettään. Asia, mitä lapsi ei voi  alkuunkaan ymmärtää, mutta minkä hän tulee riittävän altistuksen jälkeen ymmärtämään ja täysin väärin, kaadetaan hänen kontolleen.

Se, että omalle lapselle halutaan kertoa tämmöisiä asioita, joilla maalataan tahallaan maailmasta vielä kalseampi kuva kuin mitä se oikeasti on, palauttaa mieleeni Jari Sinkkosen lausahduksen siitä, kuinka osa vanhemmista ei oikeasti rakasta lapsiaan. Tai jos rakastavat, niin silloin rakkauden käsitettä pitää venyttää äärimmilleen.

Mainitsemassani FB-ryhmässä eräs jäsen kiteytti saman huomion tiimoilta seuraavasti:

"Juu, ei tää munkaan mielestä ole mikään tukiryhmä. Ahdistuneita, uupuneita ja toivottomia vanhempia lietsotaan lappamaan kaikki syy lastensuojelun niskaan. Ei kenenkään edun mukaista ole käydä tappelemaan lasun kanssa. Ei vaikka omasta mielestä ei olisi huostalle mitään syytä. Kyllä mä uskon, että on lastensuojelun uhreja. Sekä niin, että on puututtu turhan kärkkäästi tai sitten liian myöhään. Mutta silloinkin se uhri on lähinnä lapsi ja vanhempien olisi hyvä käyttää energia lapsen tukemiseen, oli tilanne mikä tahansa. Mun lapsi on mulle niin tärkeä, että jos se auttaa meidän tapaamisia ja muita niin minä istun niissä palavereissa tyynenä ja asiallisena pitäen koko ajan fokuksen lapsessani."