Auktoriteetista ja aggressiivisuudesta

Koulussa olen törmännyt oppilaisiin, joille vuorovaikutussääntö, joka tunnetaan käsitteenä "aikuisen auktoriteettiasema", on jossain määrin vieras ilmiö. Aikuisen sanomiseen ei uskota, vaikka sen pyrkisi esittämään ohjaavasti, rakentavasti tai pelivaraa jättäen.

Suurimmalle osalle lapsista on selvää, että kun aikuinen sanoo jotain koulussa, täytyy häntä totella. Heidän kanssaan, joille tämä ei ole selvää, syntyy hämmentävä tilanne. Tälläiselle lapselle tulee paha mieli, koska hän on mielestään  kokenut vääryyttä tilanteessa, jossa enemmistölle on päivänselvää, miksi aikuinen kielsi. Aikuistakin turhauttaa.

Jos lapsen elämän ensimmäiset ja tärkeimmät vuorovaikutussuhteet aikuisten, eli oman äidin ja isän kanssa, muistuttavat liiaksi kaveruutta ta välinpitämättömyyttä, jää rajojen asettajan rooli epäselväksi. Tätä voi selittää parhain päin monin eri tavoin, kuten "meidän lapsi on niin vahvatahtoinen/selviytyjäluonteinen/omatoiminen" ja niin edelleen. 

Ja niinhän hän temperamenttinsa puolesta voikin olla. Temperamentin päälle rakentuu kuitenkin persoonallisuus, jolla lapsi oppii hillitsemään temperamenttiaan. Jos aikuinen ei tue, rajoita ja kohtuullista lapsen toimia, kun temperamentti ottaa vallan, jäävät lapsen persoonan sosiaaliset taidot vaillinaisiksi. Aikuisen totteleminen tietyssä ikävaiheessa kuuluu mielestäni näihin sosiaalisiin taitoihin.

"Vahvatahtoisesta ja selviytyjäluonteisesta lapsesta" tulee sosiaalinen, joskin sosiaalisilta taidoiltaan heikko aikuinen, joka keskustelee aggression, ei rakentavuuden kautta, eikä hänestä pidä aidosti juuri kukaan. Vakavimmissa tapauksissa puhutaan narsismista. (Btw, olen juuri lukenut kirjan narsismia koskien ja näen nyt narsisteja kaikkialla, myös itsessäni.)

Pitkän aikajanan näkemykseni on, että on ihan sama, pyrkivätkö koulut opetussuunnitelmassaan osallistamaan ja yksilöllistämään oppilaita, koska vaihtoehto, jossa oppilaat istuvat hiljaa pulpetin ääressä yhtä aikuista kuunnellen, tulee vain vaikeutumaan ajan saatossa. Vapaasti lainaten kasvatussosiologian professori Hannu Simolaa: "Ei auktoriteettiopetus enää toimi, koska oppilaat kiipeilevät verhotankoja pitkin." Idealistisesti ajatellen auktoriteettiopetus tulisi toimimaan, mutta se vaatisi entistä parempaa ammattitaitoa ja työhön soveltuvampaa persoonallisuutta kaikilta opettajilta. Oikeassa maailmassa en näe tämän tapahtuvan.

Nykyinen päivähoitomalli kehittää lapsen aggressioita, ei sosiaalisia taitoja (tiede vastaan asenteet)

Tiede näyttää toisinaan toteen jotain epämieluisaa yhteiskunnastamme, mitä yleinen asenneilmapiiri ei salli näytettävän. Tällöin toteen näytetty asia vaietaan kuoliaaksi tai siihen otetaan kantaa moralisoinnin tai poliittisen korrektiuden kautta. Näin on käynyt myös päivähoidon kohdalla. Vastoin yleistä uskomusta isoissa ryhmissä päivästä toiseen oleminen ei kehitäkään lapsen sosiaalisia taitoja, vaan päinvastaisesti ennustaa hänen kasvavan oppilaaksi ja nuoreksi, jolle aggressioiden kautta toimiminen on ominaista.

Tämäkään blogikirjoitus ei tule juurikaan sisältämään originelleja ajatuksia minulta, vaan jatkan aiempien ajatuksieni pönkittämistä koskien kodin ulkopuolisen varhaiskasvatuksen myyttistä laadukkuutta, josta olen aikaisemmin kirjoittanut täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä.

Lukuisat tutkimukset ovat osoittaneet kiistattomasti, että kodin ulkopuolinen hoito isoissa päivähoitoryhmissä on alle 3-vuotiaan, joissakin tapauksissa alle 4,5-vuotiaan lapsen kehitykselle haitallista. Isot ryhmäkoot koetaan ongelmallisina.

Samasta aiheesta kerrotaan osaltaan myös tässä vanhassa 45 minuuttia -tv-ohjelman jaksossa. Tämän kirjoituksen ja noiden videoiden välillä ei ole juurikaan muuta eroa kuin se, että videoilla puhuvilta ihmisiltä olen itse ammentanut tietoni.

Osa 1

Osa 2

Tästä eteenpäin lainaan vahvasti amerikkalaisia tutkimuksia, joista luin ensisijaisesti psykologian professori Kirsti Keltikangas-Järvisen kirjasta Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot. Tämän kirjoituksen lopussa on muutama suora sitaatti, jotka ovat hänen ajatuksiaan suoraan kirjasta. Suosittelen lukemaan ainakin ne.

Lähetin hänelle myös sähköpostia saadakseni selvitystä minua askarruttaneeseen asiaan, johon hän vastasi. Vautsi!

Pienen lapsen kehitys kodin ulkopuolisessa hoidossa

Suomessa päivähoidon suomalla varhaiskasvatuksella uskotaan olevan siinä määrin eheyttävä vaikutus lapsiin, että julkisuudessa harva on kyseenalaistanut tätä väitettä. Amerikassa "päivähoito on vain hyvä asia lapselle" oli uskonkappale jo 1970-luvulla.

Samalla vuosikymmenellä heräsi ensimmäisen kerran pohdinta sen suhteen, miten päivittäinen hoito kodin ulkopuolella vaikutti lapsen sosioemotionaaliseen kehitykseen. Tutkimustulokset ravistelivat yleistä uskomusta päivähoidon eheyttävästä vaikutuksesta:

- Ensimmäiset kokoomat tutkimustuloksista vuosilta 1978 ja 1983 osoittivat kodin ulkopuolisen hoidon määrän ja lapsen myöhemmän sosiaalisen sopeutumisen välillä lievän negatiivisen yhteyden

- Jay Belskyn viisi julkaisua käsittänyt tutkimussarja osoitti alle vuoden ikäisen lapsen siirtymisen päiväkotiin aiheuttavan lisääntynyttä aggressiivisuutta ja tottelemattomuutta kolmen ja kahdeksan vuoden iässä mitattuna

- Tämä tutkimustulos herätti runsaasti keskustelua, koska tiede osoitti toteen jotain, mikä ei käynyt yhteen yleisen asenneilmapiirin kanssa. Tutkimustulokset tarkistettiin moneen kertaan virheen löytämisen toivossa. Päiväkodinhan piti edistää lasten sosiaalisia taitoja, mutta tiede osoitti, että kävisikin päinvastoin. Tämä ei ollut poliittisesti korrektia, koska vihdoinkin oli löydetty ratkaisu saada molemmat vanhemmat työelämään ja eroon lapsista jo hyvin varhaisessa vaiheessa ilman syyllisyyden tunteita.

- 1980-1990 -luvuilla Amerikassa julkaistiin useita tutkimuksia ja tutkimussarjoja, jotka näyttivät, että ensimmäisen ja toisen ikävuoden aikana aloitettu päivähoito ennusti 3-4 vuoden iässä häiriöitä käyttäytymissä. Kouluiässä levottomuus, aggressiivisuus, levottomuus ja keskittymiskyvyttömyys lisääntyivät, kuten myös taipumus koulukiusaamiseen.

-Amerikkalaisten tutkimuksien tulokset pitivät paikkansa, vaikka muita vaikuttajia karsittiin. Äidin koulutustausta, perheen olosuhteet, kasvatuskäytännöt ja elämäntilanteet eivät vaikuttaneet lopulliseen tulokseen. Päiväkoti toimi itsenäisenä aggression lisääjänä.

- Myönteiset puolet sen suhteen, että pienen lapsen vei päivähoitoon, jäivät tutkimusten valossa vähäisiksi, vaikka niitä yritettiin etsiä hyvin innokkaasti. Varhain kokopäivähoidon aloittaneet alle 2-vuotiaat lapset tottelivat paremmin kotona määräyksiä kuin kotona olleet. Kirjoittaja (Keltikangas-Järvinen) kuitenkin huomauttaa, ettei "ole yksiselitteistä, onko määräysten totteleminen kehityspsykologisesti liian varhaisessa iässä pelkästään myönteinen asia."

Ehkäisevä lastensuojelu ja päivähoito

Varhaiskasvatusmyytin lisäksi nämä tutkimukset tuntuivat kumoavan olettamuksen siitä, että ehkäisevä lastensuojelu päivähoidon ja koulun kautta toimisi lapsen kehityksen kannalta suotuisasti:

- Korkeariskisten perheiden lapset olivat osana virallista interventio-ohjelmaa, jossa lapset laitettiin varhain päivähoitoon. Ajatus tällä ehkäisevällä lastensuojelulla oli se, että päivähoidolla voitaisiin tasoittaa lapsen kokemaa kodin huonoja olosuhteita ja vanhemmuutta ja myös estää hänelle syntyviä kehityshäiriöitä.

- Kävi kuitenkin ilmi, että huonoista olosuhteista tulleet lapset, jotka siirtyivät päiväkotiin ensimmäisen ikävuotensa aikana, olivat esikouluikään mennessä taipuvaisempia aggressioon kuin samanlaisten riskiperheiden lapset, jotka siirtyivät päivähoitoon vasta myöhemmin, n. kahden vuoden iässä tai sen jälkeen. Interventio toi itse asiassa päinvastaisia tuloksia, sillä nämä varhain päivähoitoon viedyt riskilapset oireilivat enemmän kuin ne riskilapset, jotka elivät kiintymyssuhdekautensa kotona.

- Kyse oli tarkoin suunnitelluista interventio-ohjelmista, eli ne oli suunniteltu nimenomaan vähäosaisempien lapsien tarpeisiin vastaamiseen. Voidaan puhua siis oikeasti laadukkaasta varhaiskasvatuksesta. Tästä huolimatta lapset jäivät vaille riittävää läheisyyttä ja kiintymystä, ja heidän tilanne oli verrattavissa kotona kasvaneisiin riskiperheiden lapsiin.

Päivähoidon kokonaistuntimäärä ratkaiseva tekijä ensimmäisten kolmen ikävuoden aikana

1990-luvulla laaja amerikkalaisten tutkijoiden joukko osoitti, että lapset, joiden kokopäiväinen päivähoito oli alkanut ensimmäisen ikävuoden aikana ja jatkunut kouluikään saakka, olivat myöhemmin kouluiässä aggressiivisempia ja sietivät heikosti turhautumista ja vastoinkäymisiä.

- Tämän jälkeen tutkimukset osoittivat, että nämä kouluiän oireet olivat poissa, jos kokopäiväinen päivähoito alkoi vasta kolmannen ikävuoden jälkeen.

- Tutkimuksien välillä havaittiin lineaarisuus sosiaalisten taitojen ja päivähoidon aloitusiän välillä: Varhain aloitettu päivähoito ennusti huonoja sosiaalisia taitoja ja parhaimmat sosiaaliset taidot oli niillä, joika oli hoidettu kotona kolmevuotiaiksi saakka. Päivähoidon tuntimäärän aiheuttamat riskit hävisivät kolmannen ikävuoden jälkeen.

Suomalaiset tutkimukset

- Suomalaisia tutkimuksia aiheesta ei pieniä selvityksiä lukuunottamatta ole

- Amerikkalainen yhteiskuntamalli on erilainen kuin Suomessa. Äidit palaavat usein töihin lapsen ollessa alle vuoden ikäinen. Näin on ollut mahdollista tutkia hoitoonsiirtymisiän vaikutuksia.

- Suomalaisen yhteiskuntamallin ansiosta meillä ei ole riittävästi alle vuoden ikäisenä päivähoitoon siirtyneitä lapsia, jotta voitaisiin toteuttaa laadukasta seurantatutkimusta.

NICHD (National Institute of Child Health and Human Development Study of Early Child Care)

- Lapsen kehitystä kaikinpuolin tutkiva organisaatio, joka toimii kymmenessä eri osavaltiossa, 27 yliopistosta ja tutkimuskeskuksesta käsin

- Järjesti laajimman tunnetuimman tutkimuksen koskien päivähoidossa olevien lasten kehitystä, koska haluttiin saada lopullisesti selville, että ovatko pitkät päivät kodin ulkopuolisessa hoidossa todellakin lapsen aggressiivisuuden ja levottomuuden aiheuttaja myöhemmällä iällä

- Pohjaotos organisaation erinäisille tutkimuksille oli tuolloin 10 000 perhettä, joista ennalta valikoimatta tuhatta perhettä seurattiin päivähoitotutkimuksen saralla. Lasten seuraaminen aloitettiin syntymähetkestä, joten olosuhteet ennen päivähoitoa olivat tiedossa. Arvioita pyydettiin lasten vanhemmilta ja opettajilta.

NICHD:n tutkimuksen tuloksia

- Lapset, joilla oli kertynyt keskimääräistä enemmän hoitotunteja viikossa neljään ja puoleen ikävuoteen mennessä, kokivat enemmän konflikteja kavereidensa seurassa ja heidän oli vaikeampi hillitä käyttäytymistään. Opettajien raportit koskivat tottelemattomuutta, levottomuutta ja hyökkäävää käytöstä kavereita kohtaan.

- Nämä tutkimustulokset pitivät pintansa, vaikka kodin olosuhteet ja päivähoidon laatu otettiin huomioon

- Tämä tutkimus myös viimeistään osoitti sen, että päivähoidon tuntimäärä oli tärkein yksittäinen vaikuttaja. Mitä enemmän lapsella oli hoitotunteja ennen neljää ja puolta ikävuotta, sitä enemmän hän tarvitsi kouluiässä erityistukea mm. levottomuuden ja hyökkäävän käytöksen takia.

- Päiväkotihoidon laadulla ei ollut merkitystä. Liian varhainen siirtyminen laadukkaaseen päiväkotiin oli haitallisempaa kuin keskinkertaiseen päiväkotiin meneminen kolmen ensimmäisen ikävuoden kehitysvaiheiden jälkeen.

Hoidon tyypillä on myös merkitystä

- Mitä isommassa päivähoitoryhmässä lapsi vietti päivänsä, sitä enemmän sosiaalisia ongelmia esiintyi

- Yksilöllinen hoito tai pienten lasten ryhmä osoittautui tutkimustulosten valossa paremmaksi ratkaisuksi

- Päivähoidon tuntimäärä ei lisännyt myöhempiä käytösongelmia, jos ryhmä oli suuruudeltaan vain muutaman lapsen luokkaa ja hoitaja pysyi samana (esim. perhepäivähoito)

Muutama suora sitaatti kirjailijalta

- "Tämä tutkimustulos on esimerkki ristiriidasta ja yleisen ajattelun ja tutkimuksen osoittaman tosiasian välillä. Yleisesti ajatellaan, että varhaiskasvatus tasoittaisi lasten välisiä eroja, koska sellainen ajatus on kaunis ja lopputulos toivottava."

- "Usko kodin ulkopuolisen hoidon varhaiseen sosiaalistavaan vaikutukseen on Suomessakin niin voimakas, että on vaikea uskoa minkäänlaisen tutkimustuloksen pystyvän sitä kaatamaan. Usko varhaisen päivähoidon sosiaalistavaan vaikutukseen on muuttunut dogmiksi, joka kuitenkin on ristiriidassa tosiasioiden kanssa." 

- "Harvemmin herää mitään keskustelua siitä, millaisia sosiaalisia taitoja usein aika kaoottinen ja täysin ennakoimaton alle 3-vuotiaiden lapsiryhmä opettaa, ja missä aikuinen sellaisia taitoja tarvitsee. Tosi-tv:n eloonjäämisseikkailuissa ja pudotuspeleissä kyllä, mutta ei jäsentyneessä aikuisen ihmisen työelämässä."

- "Kyse on siis jostain lasten erityislaatuun ja omaehtoiseen kehitykseen liittyvästä, jota ei voi ulkoisilla olosuhteilla loputtomiin säädellä. Lapsen kehityksessä on sisäänrakennettua lainalaisuutta, jota aikuinen ei voi parhaillakaan kasvatusohjelmilla säädellä." 

Jos minä olisin lastentarhaopettaja...

Olen nyt ammatiltani lähihoitaja. Näillä näkymin jossain vaiheessa tulevaisuudessa tulen olemaan ammatiltani sosiaalityöntekijä. Jos tuo työ tulisi käymään jossain vaiheessa liian raskaaksi tai ei vastaisi odotuksiani, vaihtaisin tämänhetkisen tuntemuksen perusteella lastentarhaopettajan virkaan.

Päiväkotityö olisi terapeuttisesti mukavaa ja mieltä eheyttävää. Vähemmän syvyyteen tuijottamista ja enemmän "vain lasten kanssa leikkimistä". Jos olisin päiväkodin johtaja tai ainakin ryhmäni lastentarhaopettaja, lähtisin vaivihkaa tekemään seuraavanlaisia muutoksia, joilla luulisin parantavani lasten olosuhteita.

Minun ryhmässäni ei olisi hirveästi ennalta ohjattua toimintaa, vaan tärkeimpinä panostuksen kohteina olisivat rauhallisuus ja lasten huomioonottaminen. Mikään näistä ei onnistu tarkan minuutti- tai tuntiaikataulun kanssa, johon kuuluu siirtymiä ja "pakollista kaikille" -ohjelmanumeroita. Koska sirkusnumerot sekä näihin liittyvät ryhmänohjaukset vähenisivät, jäisi enemmän aikaa aidolle läsnäololle lasten kanssa. Heidät oppisi tuntemaan paremmin ja tietäisi, minkälaisissa oloissa he viihtyisivät parhaiten.

Lapset yrittäisivät itse ensisijaisesti muodostaa omat leikkinsä, jossa aikuinen sitten tukisi heitä niin hyvin kuin pystyy. Aikuinen tarvittaessa järjestää esim. leikkijöille oman nurkkauksensa tai auttaa heitä etsimään lisää kavereita leikin rooleihin.

Tämä olisi lapsilähtöisyyttä, joka kuitenkin toteutuisi aikuisjohteisesti. Aikuisten tavoitteena olisi saada jokainen lapsi löytämään itselleen mielekäs leikkipiiri, jossa pitkäjänteiset ja suunnitellutkin leikit onnistuisivat. Päivän pitäisi päällisin puolin näyttää harmoniselta, ei armeijan ohjatuilta aamutoimilta.

Psykologin näkemys näkymättömistä lapsista

Olen paraikaa lukemassa psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvisen kirjaa Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot. Kuten on jo muutaman kerran aiemminkin käynyt, kirjoitin aihepiiristä, jonka jälkeen törmäsin asiantuntijan näkemykseen samaisesta aiheesta. Tässä tapauksessa minä puhuin "näkymättömistä lapsista", joka oli psykologin termein "matalan sosiaalisuuden omaavat lapset".

Lainaan Keltikangas-Järvisen kirjasta tekstinpätkän koskien sitä, miten ujo ja vähäisellä sosiaalisuuden tarpeella varustettu lapsi jää päivähoidossa ja koulussa herkästi sekä aikuisten että muiden lasten jalkoihin:

"Nämä lapset tarvitsisivat erityisesti sitä palautetta, jota sosiaalinen lapsi saa, ja jota hän ei edes niin suuressa määrin tarvitse. Sitä palautetta matalan sosiaalisuuden omaava lapsi ei kuitenkaan saa.

Sen sijaan, että aikuiset lähestyisivät lasta tämän yksilöllisen temperamentin edellyttämällä tavalla, he menettävät nopeasti mielenkiintonsa lapseen, joka ei ota kontaktia, ei vastaa kysymyksiin, ei ymmärrä riittävästi arvostaa sitä, että aikuinen osoittaa hänelle huomiotaan. Pahimmassa tapauksessa lapsi ei edes osaa käyttäytyä kunnolla, vaan työntää päänsä piiloon äidin kainaloon. Aikuiset eivät odota muutamaa hetkeä, että lapsen varautuneisuus menisi ohi, eivät näe vaivaa, että tekisivät itensä lapsen silmissä mielenkiintoisiksi, eivätkä osoita lapselle, että oikeasti olisivat tästä kiinnostuneita.

Kuin pisteenä i:n päälle he usein vielä ääneen toteavat lapsen käytöksestä jotain negatiivista kuten "veikö kissa kielen". Se ei varmaankaan rakenna lapselle positiivista minäkuvaa eikä anna hänelle keinoja selvitä uusista sosiaalisista tilanteista, tuskin antaa edes aihetta odottaa niitä.

Lapsi, jonka sosiaalisuus on matala, ei alun perinkään ole kovin kiinnostunut uusista ihmisistä, vaan hänelle riittävät vanhat tutut. Jokainen uusi kontakti vakuuttaa hänelle, että hän on oikeassa. Ei ihmisistä kannatakkaan olla kovin kiinnostunut, koska sosiaaliset kontaktit eivät tuota mielihyvää, vaan mieluummin epäonnistumisen ja huonouden tunteita. Hän myös saattaa olla kiinnostunut muista, mutta ei tiedä, miten sen osoittaa. Jos aikainen hänen yrityksenä on tuhoon tuomittu eikä aikuinen osaa tulla avuksi, ei hän itsestään huomaa, mitkä ovat ne keinot, joilla aikuisen saa kiinnostumaan."

Väittäisin olevani jo melko hyvä työskentelemään lasten parissa. Silti olen toisinaan hukassa matalan sosiaalisuuden omaavien lasten kanssa. Vaatii tietoista vaivannäköä ja ponnistelua saada heidän kanssaan aikaiseksi samanlainen hyvä ilmapiiri kuin seurallisten lasten kanssa.

Keltikangas-Järvisen kirjassa kerrotaan myös, että 40 % lapsista omaa välttelevän kiintymyssuhteen. Heidän kanssaan pitää siis nähdä vaihtelevissa määrin vaivaa, että pääsee lapsen varautuneisuuden ohitse. Jos 40 % päiväkotiryhmästä on sosiaalisuuden spektrin matalammasta päästä, niin  on selvää, että aikuisilta ei riitä aikaa ja osaamista aitoon arjen jakamiseen ja asioiden ihmettelyyn jokaisen tämmöisen lapsen kanssa. Tämä lisää siihen minun mielestäni järjettömään ajattelutapaan, että julkisten palveluiden tarjoama varhaiskasvatus olisi jotenkin poikkeuksellisen laadukasta. Resurssit eivät riitä kattamaan kaikkien ihanasti ja vähemmän ihanasti erilaisten lasten tarpeita.

Kirjoittamattomuus, fokuksen keskittäminen ja tietokoneen räjähtäminen

Acerin pöytäkone, tuo uskollinen sotaratsuni, päästi viimeiset voimasavut pihalle kotelostaan eilen, sillä se ei lukuisista yrityksistä huolimatta enää suostunut käynnistymään. Televisiota en omista, joten sain kokea cityihmiselle pelottavan askeesin radion kuuntelemisen muodossa. Tietokoneen häviäminen väliaikaisesti kotitaloudesta aiheuttaa aina samanlaisen ilmiön: Luovuus ja tuloksien tekeminen tähdellisten asioiden parissa nousevat täysin uudelle tasolle. Tämän takia pyrinkin yleensä työskentelemään jossain muualla kuin kotonani.

Työpaikan, joka minun tapauksessa on peruskoulu, tarjoama atmosfääri iltaisin ja aamuisin tapahtuvaan lukemiseen ja työskentelyyn on verraton. Tätä en ymmärtänyt oppilaana ollessani kovin kehuttavasti. Toisaalta erona nykytilanteeseen on se, että nyt häiriötekijät ovat minimissä, kun melkein koko koulu on aina tyhjänä täällä opiskellessani. Ilmastointi humisee ja rakenteet natisevat, kun taas päiväsaikaan on ymmärrettävästi kovin hektistä.

Olen viime viikkoina lukenut joka päivä pari tuntia yhteiskuntatieteellisiä, erityisesti sosiaalihuoltoon liittyviä julkaisuja (tietokirjat, historiikit, blogit, mielipidekirjoitukset, uutisoinnit). Tämä on ollut hyvin mielekästä ja kirjoittamiselle ei ole jäänyt aikaa. Koska täysipäiväinen opiskelijaelämä lähestyy uhkaavasti, niin luulen, että hyvän lukurutiinin löytäminen on prioriteettina korkeammalla. Lisäksi tiedän, että hitaana ajattelijana asioiden opettelu tulee sujumaan minulta paljon helpommin, kun olen jo valmiiksi rakentanut pääni sisälle osan siitä maailmasta, mitä tulen tarkemmin opiskelemaan.

Bill Gates ja Warren Buffett mainitsevat molemmat omistautumisen tärkeimmäksi tekijäksi menestymiselle. Se, mitä tämä menestyminen pitää sisällään, on jokaisen itse päätettävissä, koska kaikki tuppaavat tyytymään eritasoisiin tuloksiin. Sanoma kuitenkin on selvä, keskittyminen ja omistautuminen tuovat parhaimman lopputuleman.

Yhteiskunta ja sen muodostavien ihmisten tuottamat ilmiöt ovat olleet minulle mielenkiintoinen aihepiiri jo monen vuoden ajan. Kuitenkin se tapa, millä olen syventynyt tämän jättimäisen asiakokonaisuuden opiskeluun tämän talven aikana, on antanut ihan uudenlaisen merkityksellisyyden tunteen.