Tule ja katso

Katsoin muutama vuosi sitten Elem Klimovin ohjaaman neuvostoliittolaisen sotaelokuvan, Tule ja katso (Idi i Smotri, 1985). Elokuvan nimi juontuu Uudessa testamentissa olevasta Johanneksen ilmestyskirjasta, joka kuvaa lopun aikoja, sotaa, ihmisten joutumista joko taivaaseen tai helvettiin ja niin edelleen:

"And when he had opened the fourth seal, I heard the voice of the fourth beast say, come and see! And I looked, and behold a pale horse: and his name that sat on him was Death, and Hell followed with him."

Adolf Hitlerin suunnitelmana oli hävittää koko Valko-Venäjän kantaväestö ja asuttaa maa sitten arjalaisilla. Natsit, tai tarkemmin sanoen natsi-ideologiaan fanaattisesti suhtautuneet SS-joukot, polttivat 628 kylää maan tasalle, useimmiten kylän väen sen mukana. Tule ja katso kuvaa tätä painostavalla tavalla 15-vuotiaan partisaanipojan näkökulmasta.

Elokuva on hyvin mieltä raastava. Tämä johtuu ainakin voimakkaasta äänimaailmasta ja intensiivisistä kasvojen lähikuvaotoksista, jotka täyttävät koko ruudun. Tule ja katso ei ole visuaalisesti raaka, vaan psykologisesti kauhistuttava ja traumatisoiva tavalla, jonka rinnalla Full Metal Jacket ym. länsimaalaiset, hieman yrittäneet sotaelokuvat kalpenevat. Elokuvassa ei ole sankarillisuutta eikä uhrauksia, eikä alun harmonisuuden ja viattomuuden jälkeen turvaa enää ole.

Kuten sanoin, katsoin elokuvan muutamia vuosia sitten. En ole katsonut sitä enää sen jälkeen. Tästä huolimatta minulle se "Oikea Sotaelokuva" on Tule ja katso.

Tule ja katso Youtubessa:

Osa 1

Osa 2

Lisää jauhamista köyhyydestä

En tiedä, sainko viime kirjoituksessani oman kantani tärkeimpiä pointteja tarpeeksi hyvin esille, joten sanon ne nyt tässä suunnilleen samassa muodossa, kuin äsken niitä kaverilleni kertoessa.

En usko, että kaikilla on tasapuoliset mahdollisuudet ja eväät elämässä pärjäämiseen. Korrekti Totuus (tm) köyhyyskeskustelussa kuuluu, että köyhyys ei ole koskaan omaa syytä, joten sen on johduttava ympäristöstä. Tässäkin kukkupuheessa on totuuden jyvänen, sillä pidän tärkeänä, että sosiaalipolitiikassa resurssien käyttö ja huomio kohdistettaisiin siihen joukkoon, jotka eivät itse kykene ajamaan etujaan eivätkä saa ääntänsä kuuluviin, eli juurikin ympäristönsä uhreille.

Tähän pulassa olevien joukkoon ei kuitenkaan kuulu mm. moni HS:n köyhyyskyselyn vastaaja, ei pikavippien ja Zalandon takia itsensä velkaloukkuun ajaneet oman elämänsä Turhapurot, eikä myöskään rappiossa vellojat, jotka pitävät rappiollisuuteen kuuluvasta "sielukkuudesta ja romanttisuudesta", joihin joillakuilla koko oma identiteetti perustuu. Realiteettien tunnustamiseen ja itsensä mukavuusalueen ulkopuolelle ajamiseen kumpikaan näistä lyyrisistä ilmaisuista ei sovellu, joten se sotisi omaa identiteettiä vastaan ja se taasen olisi monelle yksilölle aivan liikaa ja henkilökohtainen kriisi.

Ikävä kyllä yleensä näiden esimerkkiryhmien jäsenet pääsevät antamaan toimittajille lausunnot ja ajamaan poliitikot liikkeelle, eivätkä esimerkiksi lapset (figuratively speaking). Journalismin kannaltakin huomion voisi suunnata tarkemmin, joka ehkä vihdoinkin antaisi köyhyysuutisoinnista hivenen älykkäämmän kuvan.

Jokin aika sitten löysin työpaikkani varastokirjastosta psykiatrian erikoislääkäri Ben Furmanin kirjan Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus (1997). Furman pyysi aineistoa kasatessaan suomalaisia lähettämään vastauksia mm. sitä koskien, miten vaikea lapsuus on vaikuttanut heidän aikuiselämänsä laatuun. Olen lukenut kirjasta vasta muutaman sivun, mutta löysin alkumetreillä muutaman sitaatin, joilla on hyvä päättää köyhyysjaarittelu tältä erää tähän:

1. "Monta kertaa olen nähnyt punaista, kun joku nuori tai aikuinen on lokeroitu tietynlaisen tulevaisuuden omaavaksi juuri lapsuutensa vuoksi. Itse olen sitä mieltä, että 'vaikea lapsuus' ei takaa sen huonompaa aikuisuutta kuin ns. normaaliperheessä kasvaminenkaan."

2. "Silti minä olen kauhean tyytyväinen, että porskuttelen eteenpäin vaikka elämä potkii päähän. En ole juoppo enkä hantapuli ja minulla on lapset ja ammatti. Monesti ihmiset ihmettelee kun miestä ei ole veljeni kanssa tullut juoppoja vaikka isä ja äiti on. Alkoholistien lapset ollaan heti valmiita lokeroimaan ö-mappiin. Toivon että kirjastasi tulisi esiin myönteisyys ja positiivisuus, että elämä on elämisen arvoista vaikka lapsuus olisi sitä sun tätä."

3. "Monesti kuulee, ettei omena kauas puusta putoa ja olet kasvatuksen tulos, ei lapsesta voi tulla eheää aikuista, jos perusturvallisuus on lapsena horjunut. Meitä on monta esimerkkiä, että kyllä aikuisena pärjätään lapsuudenkokemuksista huolimatta. Ihminen kasvaa ihmisenä erilaisten kokemusten kautta ja minä olen saanut mahdollisuuden kasvaa todella paljon."

Jos perusterveiden köyhien ihmisten elämänlaatujen parantamisella halutaan tehdä politiikkaa, pitäisi se tehdä niin, että pyrittäisiin jossain vaiheessa jokaisen lapsuutta ja nuoruutta saamaan jokin taho tai roolimalli iskostamaan heihin näiden edellä mainittujen kirjoittajien omaama tahtotila sekä ymmärrys siitä, että tähdellisten asioiden kohdalla luovuttamisesta ei seuraa yleensä mitään, mikä kohottaisi omaa elämänlaatua pitkällä aikavälillä.

Suomalainen köyhyys

Helsingin Sanomat uutisoi 21.12 sosiologien kanssa tekemästään suuresta köyhyyskyselystä, josta ilmeni hieman vähemmän yllättäen rikkaiden ymmärtämättömyys köyhyyttä kohtaan. Pidän uutista ja tutkimusta epätarkkana ja kirjoitan nyt muutaman ihmettelyni sen suhteen ylös. Ihan alkuun pitää kuitenkin kysyä, että miksi itselle ventovieraiden, rikkaiden ihmisten ajatusmaailma on niin tärkeä köyhille? Riittääkö köyhille, että heidän ongelmiensa ymmärretään johtuvan heistä riippumattomista syistä, vai haluavatko he tämän lisäksi, että joku tai jokin korjaisi tämän epäkohdan pois maailmasta? Tämmöisen uutisoinnin suosio kummeksuttaa.

Ennen kuin rikkailta kysyttiin yhtään mitään, olisi ollut tärkeää jollain tapaa jaotella köyhät niin, että heistä näkyisi a) olosuhteiden takia ja b) omien valintojensa takia köyhyyteen ajautuneet. Näiden eroavaisuuksien seulomiseen ei liene olemassa mitään tarkkaa tieteellistä metodia, mutta on selvää, että 20-vuotias terveytensä menettänyt köyhä kirvoittaa erilaisen vastaanoton kuin 55-vuotias täysin terve köyhä, jolla on ollut koko siihenastinen elämä aikaa vaikuttaa omiin asioihinsa. Vastaleirin puolella lapsesta saakka kovasti töitä tehnyt rikas, joka on saattanut saada kroppansa täyteen yrittäjän ammattitauteja, myötäelää köyhien asemaa eri tavalla kuin rikas, jota hyvä perhe on peesannut pienestä pitäen kohti hyvää tutkintoa ja työpaikkaa.

Koska köyhiä ja rikkaita tutkittiin vain omina homogeenisina joukkoinaan, niin tutkimuksesta saadusta tiedosta ei voi vetää kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Ilman tarkempia mittareita ainoaksi hyötyjäksi jää toimittaja, joka sai lehteensä raflaavan ja vastakkainasettelevan uutisen. Sensaatiohakuisuuden osoittaa myös se, että kymmenestä tuhannesta vastauksesta juttuun on ilmeisen tarkoituksellisesti poimittu ne kommentit, missä rikkaat antavat ylimielisimmät ja törkeimmät kommentit köyhistä ja köyhyydestä. Köyhyyden ja syrjäytymisen syntysyissä on paljon harmaan eri sävyjä. Kaiken kaikkiaan tämänkaltainen uutisointi antaa huonon pohjan köyhyydestä keskustelemiselle ja kirjoittamiselle, koska mustavalkoisuus ottaa herkästi vallan.

Köyhyysdebatin saa käännettyä myös filosofiseksi pohdinnaksi, koska jossain määrin näyttää siltä, ettei rankoissa olosuhteissa kasvaneilla köyhillä ole aina edes omaa tahtoa valintojensa suhteen. Narsistiperheessä kasvanut koulukiusattu yksilö, jolla ei aikuisikään päästyään ole jäljellä itseluottamuksen rippeitä eikä kelvollisia elämäntaitoja opittuna, tekee keskimäärin enemmän huonoja valintoja kuin keskiluokkaisesti kasvanut yksilö. Jos surkeissa olosuhteissa varttunut yksilö syrjäytyy ja vetää itsensä syvälle suohon ajautumalla velkavankeuteen, aloittamalla huumeiden käytön tai muuta vastaavaa, niin valinta on kyllä ollut hänen, mutta monissa tapauksissa joku muu, jossain aiemmassa kohdassa yksilön elämän aikajanalla, ajoi hänet siihen valintaan. Viallisella skeemalla ja mielellä on vaikea tehdä sellaisia valintoja, jotka "kunnon kansalaisista" näyttävät täysin järkeenkäyviltä ja helpoilta.

Laitan tähän HS:n tutkimusta johtaneen professori Juho Saaren kommentin ja kysymyksiä, joihin haluaisin kuulla vastauksen joskus:

 Professori Juho Saaren mukaan on huolestuttavaa, että hyvässä asemassa olevista niin suuri osa näkee köyhyyden johtuvan yksilöllisistä syistä.

Se näkyy juuri nyt myös päättäjien tekemissä ratkaisuissa. Niissä on korostettu ihmisen aktivointia ja omaa panosta.
Liian vähän kiinnitetään huomiota köyhyyttä aiheuttaviin rakenteellisiin seikkoihin.
”Kauniisti sanottuna: ratkaisuissa on liian individualisoiva ote”, Saari sanoo.

Eikö silloin nimenomaan pidä korostaa myös omaa vastuuta, jos halutaan vähentää köyhyyttä aiheuttavia rakenteellisia seikkoja? Ja mitä ovat nämä köyhyyttä aiheuttavat rakenteelliset seikat, joihin poliitikkojen pitäisi pystyä vaikuttamaan? Ainakaan poliittiset lupaukset uusista työpaikoista eivät ole täyttyneet kovinkaan kehuttavasti.

Sukupolvien yli ulottuva köyhyys johtuu ihmisten tyhmyydestä ja huonoista päätöksistä, jotka sitten luovat huonon kasvuympäristön heidän jälkeläisilleen, nivoen näin yhteen huonoista valinnoista ja olosuhteista johtuvan köyhyyden. Rakenteilla on pieni vaikutus tähän jatkumoon, jonka ihmiset tekevät omilla valinnoillaan. Jos yhteiskunnan ote ihmisten tekemiin elämänvalintoihin on nyt liian individualistinen, niin millä tavalla yksilönvapauksien rajoittamista ja valtion väliintuloa lähdettäisiin lisäämään?

Suomalaisen köyhyyden kitkeminen on ensin perheiden vastuulla ja sitten vasta yhteiskunnan, koska vain näistä ensimmäisellä voi olla todellista tahtoa ja realistiset mahdollisuudet saada köyhyyden kierre katkeamaan. Kun laskujen ulkopuolelle jätetään moniongelmaiset perheet ja työhön kykenemättömät, ei kyseessä ole mikään harvojen oikeus, vaan jokainen voi omalle lapselleen opettaa työmoraalin, joka valmistaa hänet paremmin muuttuvaa maailmaa varten.

Ihminen ei voi olla mitään muuta kuin pienituloinen, jos häneltä puuttuu rahankäytön taidot, kyky suunnitella elämäänsä pitkäjänteisesti ja yleinen viitseliäisyys tehdä asioita itselleen paremmaksi. Jos tämä pienituloinen on tyytyväinen elämäänsä, niin kenelläkään ei ole siihen nokan koputtamista, mutta toisaalta jos hän valittaa kohtalostaan olla köyhä ihminen Suomessa, on jonkin sortin itsetutkiskelu paikallaan.

Myötätunto on ainakin minun kohdallani rajallinen voimavara. Myötätunnon määrä on vaihteleva sen suhteen, missä määrin köyhyyden kyllästämä elämä johtuu omista itsekkäistä valinnoista verrattuna vaikka heihin, jotka ovat käyneet lapsuudesta asti selviytymistaistelua itsestä riippumattomista tekijöistä johtuen. Rajallisten resurssien maailmassa minä kohdistan myötätuntoni heihin, joilla on pääasiallisesti jälkimmäisen ryhmän piirteitä.

Äärimmäinen köyhyys

Suomalaisten köyhyys poikkeaa perinteisestä kehitysmaissa asuvien köyhien kokemasta niukkuudesta. Suomalaiselle vähäosaiselle terveydenhoito, hyvä koulutus ja eläke ovat itsestään selviä asioita, mutta näin ei ole asian laita Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja Aasiassa, eikä välttämättä edes Pohjois-Amerikassa. Suomea tarkastellessa äskeisten etuisuuksien päälle voidaan vielä lisätä lämmin asunto, juokseva vesi, oma kylpyhuone ja keittiö ja vastikkeeton raha. Puhutaan niin räikeistä eroista, että ainakin hyvinvointivaltiossa asuvien köyhyydelle pitäisi olla oma käsitteensä. Monen kohdalla valitus syntyy, koska on totuttu vähittäiselintasoon, joka on vääristänyt kuvan todellisesta köyhyydestä, josta iso osa maailmaa tälläkin hetkellä taistelee tietään ulos.

Luulen monen suomalaisen köyhän ajatusmaailman olevan keskimäärin erilainen kuin kehitysmaissa asustelevan. Ainakin Li Andersson (vas) on puhunut suomalaisten henkisestä köyhyydestä, jota käsittelenkin loppukirjoituksen ajan. Termi on mielestäni osuva, koska hyvän vähittäiselintason vallitessa ja henkisen kapasiteetin puuttuessa saadaan olemattomistakin asioista ongelma. Näin on käynyt myös näissä kahdessa nostamassani kommentissa, jotka ilmenivät HS:n köyhyystutkimusuutisessa. Mind you, en vähättele näiden kahden kirjoittajan kokemuksia, hehän voivat olla oikeasti maailman surkeimman kohtalon saaneita piruparkoja. On kuitenkin paljon ihmisiä, joille tämänkaltaiset ajattelutavat tuovat elämään turhaa tuskaa.

1.

"Jokainen köyhä tietää, että elintaso ei määritä onnea. Elämän pitää olla elämisen arvoista, ei murheessa ja stressissä kieriskelyä.” 

Elintaso määrittää onnellisuuden tiettyyn pisteeseen saakka siinä mielessä, että on sillä on mahdollisuus vähentää monia stressitekijöitä: Toimiva auto ja velaton asunto, vakituinen työpaikka, ei tarvetta elää tilipäivästä tilipäivään, lapsista huolehtiminen ilman huolta, etteikö rahat siihen riittäisi. Jos elintasolla taas tarkoitetaan sitä, että asunnossa on paljon turhia tavaroita (ja keittiön pöytä täynnä osamaksulaskuja), niin olen samaa mieltä. Se, minkälainen elämä on elämisen arvoista, on melkoisen laaja käsite. Kuka sen elämän tekee elämisen arvoiseksi, ellei yksilö itse, jolla on valta myös tuntemaansa murheen ja stressin määrään.

2.

"Mahdollisuus suunnitella elämää eteenpäin eikä niin, että kaikki aika ja energia menee vain päivästä toiseen selviämisessä." 

Jokaisella meistä on henkilökohtainen tehtävä muodostaa omassa päässään skenaariot, jotka kertovat että miltä päivästä päivään eläminen tuntuu. Vastoinkäymiset voi jättää huomioimatta tai niistä voi muodostaa positiivisen tai negatiivisen skenaarion. Toisen maailma romahtaa siitä, että laskujen maksu myöhästyy muutaman päivän ja toisen siitä, että hänet naulataan viisivuotiaana puuhun kiinni, jonka jälkeen hänen jalkojaan kärvennetään tulella. Miten kummankaan henkistä tuskaa voi mitata, nehän voivat olla vaikka yhtä suuria. Toisen todellinen hätä on vain hivenen suurempi.

Historian dosentti Teemu Keskisarja, jonka niche on tavallisten kansalaisten elämä 1500-1900-lukujen Pohjoismaissa, on puhunut kansakunnan alentuneesta kipukynnyksestä, jolla hän tarkoittaa mm. huonontunutta stressinsietokykyä. Nykyajan aikuinen ihminen voi itkeä terapeutille, kaverille, Facebookkiin tai vaikkapa blogiin. Vaihtoehtoja on niin monia, että validaation tarjoaja omalle tuskalle löytyy takuulla. Mikäli on uskominen lastenpsykiatrien kertomuksia, niin valittaminen on turhaa, koska ihminen selviää heidän mukaansa mistä vain. Yksin jätetyllä lapsella ei ole muuta vaihtoehtoa kuin keskittyä selviämiseen, sillä hänen valitustaan ei kuule kukaan. Jos lapsi selviää, niin aikuisenkin täytyy.

Vielä muutama väsynyt huomio päivähoidosta

Listaan tässä vielä muutaman hajanaisen ajatuksen, joita en saanut sovitettua edelliseen kirjoitukseen.

1. Yleinen konsensus kasvatusalan ammattilaisten parissa on, että alle kolmevuotiaille riittää vanhempien hellyys ja hoiva, koska kehitys tapahtuu suhteessa kiinteään ja turvalliseen aikuiseen, ei ryhmässä työskentelyyn. Yle Puheessa käytiin hyvä keskustelu aihetta liipaten, jonka suosittelen kuuntelemaan. Haastateltavilla, kasvatustieteiden tohtori Erja Rusasella ja neuropsykologian erikoispsykologi Nina Sajaniemellä oli taaperoikäisten päivähoidon mielekkyydestä melkein täysin vastakkaiset näkemykset. Paljastan sen verran että Sajaniemen, joka puolusti alle kolmevuotiaiden ryhmätyöskentelyä, perusteluista jäi jossittelun ja -isittelyn maku suuhun.

2. Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen kertoo kirjassaan Lapsen puolesta ruotsalaisen professori Bengt-Erik Anderssonin pitkittäistutkimuksesta, jossa kävi ilmi, että mitä aikaisemmin tutkimusryhmän perheiden lapset aloittivat päivähoidossa, sitä paremmin he menestyivät elämässä. Kyllä, vastoin yleistä konsensusta. Lapsia seurattiin aikuisikään saakka ja heidät jaettiin viiteen paremmuusjärjestysryhmään sen perusteella, miten he sopeutuivat, miten he pärjäsivät kouluaineissa ja kuinka sosiaalisia he olivat. Niistä lapsista, jotka aloittivat päivähoidon ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä, 44 prosenttia sijoittui parhaimpaan ykkösryhmään. Kotona hoidetuista lapsista vain viisi prosenttia kykeni samaan. Heikoimpaan ryhmään jäi vastaavasti 38 prosenttia kotioloissa kasvaneista lapsista, mutta vain kolme prosenttia päivähoitolapsista. Vaikutukset näkyivät lasten ollessa kahdeksanvuotiaita ja korostuivat murrosikään tullessa. Sinkkonen hyväksyy tutkimuksen tuloksen, mutta korostaa sen yksittäisyyttä, pientä otantaa ja sitä, että tutkittava alue eristettiin lasten muusta elämästä. Lasten kokemusten erilaisuutta ei otettu huomioon.

3. Päivähoidon henkilökunta tuntuu saavan vähemmän kritiikkiä osakseen kuin peruskoulun henkilökunta. Päivähoidon työntekijät nähdään lasten eheyttäjinä, mutta opettajat taasen kehityksen jarruna. Opettajat ja peruskoulujärjestelmä koetaan usein vanhanaikaisina sortajina, joiden tahallinen tai tahaton tehtävä on murentaa vanhempien ja heidän lapsiensa itseluottamusta. Jotkut koulut ovat huonompia kuin toiset, jonka takia harrastetaan koulupoimintaa. Päiväkotien erilaisuuksista ei ole käyty keskustelua.

Subjektiivinen päivähoito-oikeus

Eduskunta hyväksyi tiistaina lain, jolla lasten oikeutta päivähoitoon voidaan rajoittaa 20 tuntiin per viikko, mikäli vanhemmat eivät käy töissä tai opiskele päätoimisesti. Asiasta on käyty keskustelua sekä lehtien palstoilla että televisiossa. Länsiväylä uutisoi kyseessä olevan surullinen päivä lapsille, joka on hassua, koska maailmassa ei ole ainuttakaan alle kolmevuotiasta, joka oma-aloitteisesti ilmaisisi halua lähteä päiväkotiin, eikä taatusti vanhemmistakaan lapsista kovin moni näin tunne. Tunteikkaimmat ovat asetelleet vastakkain köyhien työttömien pennut ja eliitin kakarat, koska nyt vähäosaisten perheiden lasten katsotaan jäävän paitsi laadukkaasta varhaiskasvatuksesta, joka sitten heijastelee loppuelämän menestymiseen. Hallituksen päätöstä on kritisoitu myös moralisoivana, koska ajattelutyön päätöksen takana voi hyvinkin kuvitella olleen sen, että "työtön voi nyt sentään katsoa muksujensa perään."

Ensin moralisoinnista. Keskustelun asettelu, jossa mieli on pahoitettu, koska työttömän vanhemman alle kouluikäinen lapsi ei saa viettää päivähoidossa saman verran aikaa kuin työssäkäyvien lapset, vaikuttaa oudolta. Järkeni sanoo, että ensisijaisesti vanhemmat katsovat omien lapsiensa perään ja vasta toissijaisesti jokin julkinen palvelu. Järkeni sanoo myös, että vanhempien pitäisi pääasiallisesti nauttia lapsensa kaitsemisesta, kun kerta ovat lapsen tehneet. En näe mitään moralisointia siinä, että perheenperustamispäätöksen tehneen pariskunnan odotetaan katsovan oman lapsensa perään, jos heillä on sille aikaa. Lastenpsykiatri Jari Sinkkosta lainatakseni, "miksi ihmiset kokevat pienen lapsen riippuvuuden niin raskaana, että siitä on päästävä mahdollisimman nopeasti ja aikaisin irti?"

Näen hyvää siinä, että lapsi on kahdeksan tuntia päivässä päivähoidossa vanhempien työssäkäynnin takia. Asioiden laajemmassa mittakaavassa työnteon suoma perheen taloudellinen turva luo stressivapaamman ympäristön myös lapselle. Näen hyvää myös siinä, jos vanhempi jää työttömäksi. Hänellä on silloin aikaa ottaa kotiäitiydestä- tai isyydestä kaikki irti. Kaikkein vahvimman ja turvallisimman kiintymyssuhteen kautta lapsi pääsee kokeilemaan turvallisesti uusia asioita, jotka edesauttavat hänen kehitystään. Lapsella on lähestulkoon aina turvallisin mahdollinen aikuinen saatavilla vuorovaikutukseen ja yhteisen kiinnostuksen jakamiseen. Näin hyviä olosuhteita ei synny päivähoidossa.

Mietin ihan vilpittömästi, että onko minulta jäänyt jotain olennaista tajuamatta, jos kohta käsiteltävää etuoikeusmyyttiä ei oteta huomioon. Mikä on perustelu sille, että halutaan vapaaehtoisesti olla erossa jopa kahdeksan tuntia omasta lapsesta? Kukaan ei tällä aikakaudella hae töitä kahdeksaa tuntia päivässä. Eikö 20 tuntia omaa aikaa viiden päivän jaksolla ole riittävä määrä? Onko lapsen vai vanhemman oikeus, että lapsi saadaan vielä tuosta pidemmäksi ajaksi päivähoitoon ilman tarpeellista syytä, kuten työssä käyminen?

Lapsen saaminen päivähoitoon nähdään tosiaan myös etuoikeutena, johon sisältyy eheyttävä annos laadukasta varhaiskasvatusta. Yleinen päivähoito-oikeuden rajaamista vastustava argumentti koskee lapsen inhimillisen pääoman kehitystä, jonka suhteen lapsen uskotaan jäävän jälkeen sellaisista lapsista, jotka saavat nauttia päivähoidosta 40 tuntia, tai ainakin oletettavasti enemmän kuin 20 tuntia, viikossa. Argumentointi inhimillisen pääoman kartuttamisella kariutuu reaalimaailman karikoihin, joista ensimmäisestä kertoo lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseksi paljon työtä tehnyt psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen. Suora sitaatti:

"Psykologisella tiedolla lapsuuden kehityksestä on ollut melko vähän käyttöä erilaisissa lasta koskevissa ratkaisuissa, kuten siinä, millaisen päivähoitomallin eri-ikäiset lapset tarvitsevat. Ratkaisut ovat olleet poliittisia. Päivähoitoa ei ole suunniteltu sen takia, että lapset tarvitsisivat sitä vaan sitä tarvitsevat äidit voidakseen osallistua työelämään."

 Ensimmäinen lause on sen verran painava, että laitan sen viedä uudestaan:

"Psykologisella tiedolla lapsuuden kehityksestä on ollut melko vähän käyttöä erilaisissa lasta koskevissa ratkaisuissa, kuten siinä, millaisen päivähoitomallin eri-ikäiset lapset tarvitsevat."

En väheksy päivähoidon työntekijöiden ammattitaitoa, mutta pidän itsekin äärimmäisen kummallisena sitä, että alle kouluikäisen lapsen isä ja äiti luulevat, että heidän hoivansa ja rakkautensa jäisivät kakkoseksi hoitotyöntekijälle, jolla voi olla ryhmäkoon ylittävät määrät lapsia (+8) samaan aikaan huomioitavanaan. Tämä on varmasti yksi niistä konkreettisista perusteluista, mihin Keltikangas-Järvisen mielipide rakentuu. On harhaa kuvitella päivähoidon tarjoavan jotain sellaista lapselle, mihin tämän oma koti ei voisi kyetä. Varsinkin kun otetaan huomioon, mitä päiväkodeissa tapahtuu tyypillisen päivän aikana:

• Syödään aamupala, lounas ja välipala
• Käydään kahdesti ulkona
• Nukutaan yhdet päiväunet
• Pidetään yksi tai kaksi toimintatuokiota
• Ylläolevista seikoista johtuen paljon hengästyttävää paikasta toiseen siirtymistä, ryhmänhallintaa ja aikataulujen noudattamista
• Jos aikaa jää, niin muutamat lyhyt vapaan leikin tuokio ja aikuisen kanssa rauhallista, jopa kahdenkeskistä rupattelua

Mitä siellä ei tapahdu:

• Lasta kuullaan riittävästi ja hänen yksilöllisyytensä otetaan huomioon
• Arka ja herkkä lapsi pääsee välissä rauhalliseen tilaan ottamaan etäisyyttä päiväkodin tilojen kovasta metelistä, sen epämiellyttävistä lapsista ja toisinaan epämiellyttävistä aikuisista
• Lapsi valikoi ja hyväksyy vaivatta päivähoitoryhmästään turvallisen aikuisen

Jotta alemmat kolme pointtia saataisiin tapahtumaan, pitäisi työntekijöiden ja virkamiesten muuttaa työskentelytapojaan ja ajatusmallejaan hyvin radikaalisti. Tätä ei kuitenkaan tule näillä näkymin tapahtumaan, sillä ymmärrettävästi suurten ryhmäkokojen takia tietty kurinalaisuus ja järjestyksenpito ovat välttämättömiä. Tämän takia kasvatustieteiden tohtori Erja Rusanen painottaakin eroa varhaiskasvatuksen ja päivähoidon käsitteiden välille. Päivähoitoa saa joka paikassa, mutta varhaiskasvatusta ei.

Suuri yleisö näkee päivähoidon ratkaisumallina sille, että oma lapsi pääsee harjoittamaan sosiaalisia taitojaan ja kokemaan erinäisiä elämyksiä, jotka kiistämättä ovat tärkeitä pienen kehitykselle. Kaverisuhteita ja metsäretkien kaltaisia kokemuksia lapsi voisi saada päiväkodin ulkopuolellakin, mutta se vaatii vanhemmilta viitseliäisyyttä ja itsensä uusiin tilanteisiin heittämistä. Lapsen kanssa pitäisi mennä metsään tai ainakin viedä hänet kerhoon. Pitäisi olla yhteydenpitoverkosto muiden vanhempien kanssa. Pitäisi nähdä, miten oma lapsi käyttäytyy uppo-oudossa tilanteessa. Niin hirveästi uusia ja epämiellyttäviä tilanteita, joissa joutuisi sietämään epävarmuutta. Kunnan ilmainen päivähoito voi näyttäytyä syyllisyyttä vähentävältä vaihtoehdolta.

Puheet lasten oikeuksista ja "surusta" ovat harhamaailmoissa elämistä, sillä kyse on vanhempien halusta pitää omista etuuksistaan kiinni. Päivähoitoa ei ole suunniteltu niin, että se riittävästi painottaisi jokaisen lapsen yksilöllisiä tarpeita. Sen voi nähdä turvallisena parkkipaikkana, johon lapsensa jättää hyvillä mielin, mutta oletusarvoisesti vanhemman pitäisi itse uskoa pystyvänsä takaamaan kaikkein laadukkainta varhaiskasvatusta jälkikasvulleen.

Vaikutusvallan huumassa

"Hei!

Lapin yliopiston ylioppilaskunnan edustajisto on kokouksessaan 7.12.2015 valinnut sinut yhteiskuntatieteiden tiedekunnan tiedekuntaneuvoston varsinaiseksi jäseneksi.

Lisätietoa hallinnon opiskelijaedustajan tehtävästä tulee piakkoin!"

&

"Hei! 

Lapin yliopiston ylioppilaskunnan edustajisto on kokouksessaan 7.12.2015 valinnut sinut yliopiston kollegioon varajäseneksi.

Lisätietoa hallinnon opiskelijaedustajan tehtävästä tulee piakkoin!"

Periskooppi pystyyn

Uutisissa on viime päivinä otsikoitu älypuhelimiin ladattavissa olevasta Periscope-sovelluksesta, jolla pystyy lähettämään suoraa videolähetystä puhelimellaan mistä tahansa, kenelle tahansa. Uutisen sijaan lopullinen motivaatio tähän kirjoitukseen tuli kuitenkin mahdollisuudesta käyttää äärimmäisen nokkelaa otsikkoa.

Sovelluksessa on suuri potentiaali, sillä jokainen sen käyttäjä voi muuntautua toimittajaksi jotain sattumusta kuvatessaan. Seurasin itsenäisyyspäivän mielenosoituksia mm. hyvälaatuisten Periscope-lähetyksien kautta. Toivon ja uskon, että sovellusta kehitetään ja siitä tulee entistä parempia klooneja markkinoille.

Lapset ja nuoret ovat innoissaan kaikista trendit asettavista sosiaalisista sovelluksista, joita he pääsevät älypuhelimellaan käyttämään. Koska suurin piirtein jokaisella oppilaalla on älypuhelin mukana koulussaan, niin Periscope tulee joillakin olemaan päällä koulussakin. Luulen monen opettajan kokevan, että Periscopella ja muillakin nuorten käyttämillä älypuhelinsovelluksilla on käänteinen Midaan kosketus oppimiseen ja oppimistilaan: Jokainen niitä käyttävä oppilas, jota ne pääsevät koskettamaan, muuttuu vähemmän vastaanottavaisemmaksi opetukselle. Jos kyseessä on nimenomaan Periscope, niin joutuu opettaja huolehtimaan siitäkin, ettei luokkaopetus ole näytillä koko Suomelle tai osana jotain oppilaiden hauskaa ohjelmanumeroa.

Periscope on myös avonainen hunajapurkki tirkistelijöille ja ahdistelijoille, jossa ei ilmiöpohjaisesti tarkasteltuna ole mitään uutta. Internetin verkostoitumispalveluissa on kautta aikojen ollut käyttäjinä vanhoja setiä imartelemassa taikka tekemässä suoria ehdotteluja naiiveille tytöille. Tälle ilmiölle ei voi mitään, paitsi jos kieltää lapseltaan internetin käytön ja sosiaalisen kanssakäymisen kavereiden kanssa. Nuoret ajattelevat yksinkertaisesti ja aikuisella on aina vastuu suorittaa "positiivista kyttäämistä", kuten Jari Sinkkonen on todennut. Pitäisi painottaa järjen käyttöä ja kertoa kaunistelematta niistä varjopuolista, joita itsensä esille tuominen chatissa tai verkostossa voi aiheuttaa.

Kuten olen jo tainnut useammassa kirjoituksessa todeta, on tämäkin aikuislähtöinen valistus melko turhaa, jos kaveriporukan rohkelikko/johtaja/trendsetter päättää tehdä toisin. Siksi nuoren pöljyyksiin sortumisen todennäköisyyden pienentäminen pitäisi aloittaa jo aikaisemmin, paljon isommassa mittakaavassa ja niiden suuntaviivojen vetämisellä, jotka löytyvät kasvatusoppaiden kansien välistä.

Lastensuojelu ja media

Suomalaiset toimittajat muodostavat melko surkean ammattikunnan, jos mittarina käytetään sitä, onko uutisointi objektiivista tiedonvälitystä vai tunneperäistä korvaan kuiskimista, jolla pyritään istuttamaan valmiiksi pureskeltu mielipide lukijan päähän.

Iso osa median lastensuojelua, avohuoltoa ja huostaanottoa koskevista jutuista maalaa kuvaa sosiaalitoimen ammatillisesta verkostosta tunteettomina ja lakipykäliin nojaavina ilkimyksinä, jotka pyrkivät hajottamaan perheen, jos ei muuten niin ainakin tahattomasti ja kyvyttömyyttään. Tapa, jolla toimittajat näissä jutuissaan maalaavat maailmaa, tuo mieleeni lapsille suunnatut naiivit elokuvat ja piirretyt, joissa vastakkain on aseteltu selkeä hyvis ja selkeä pahis. Moraali on joko valkoista (Aladdin, Simba ja Goku ovat yhtä kuin ahdingossa oleva viaton perhe) tai mustaa (Jafar, Scar ja Frieza ovat yhtä kuin lapsen nappaava valehteleva ja manipuloiva sosiaalityöntekijä).

Vanhemmuuteen ja lastenkasvatukseen liittyvät uutiset kiinnostavat suurinta osaa ihmisistä, jos ei vanhemmuusroolista johtuen, niin ainakin meidän jokaisen omakohtaisesti koetun lapsuuden takia. Näihin kahteen asiaan kaikilla ihmisillä löytyy jonkinlainen mielipidevalmius, jota monesti pidetään Oikeana Totuutena (tm), vaikka mielipiteen muodostamiseen käytetty otoskoko usein onkin vain yhdestä muutamaan kappaletta. Kun tämän tietämyskentän rajoja sitten ylitellään mediassa, saadaan aikaiseksi aina mielipiteiden ristitulesta johtuva kova "kohu", joka sekin tosin syntyy vain toimittajien otsikoinneissa.

Vanhemmuutta koskevat uutiset herättävät ymmärrettävästi aina paljon tunteita. Kuumimmasta päästä ovat tarinat sydämettömistä huostaanotoista, joissa kunnolliselta ja järjelliseltä perheeltä on otettu lapsi pois, koska makaroonilaatikko ei kelvannut tai jotain muuta yhtä vähäpätöistä tapahtui. Näiden asioiden kertomisella rakennetaan kuvaa sosiaalitoimesta mielivaltaisena koneistona.

Lastensuojelua ja eritoten huostaanottoa koskevissa uutisissa toimittajien epärehellinen toiminta näkyy siinä, että he tekevät sensaationhakuisen jutun vaikka tietävät hyvin, että sosiaalitoimen työntekijät ja muut asiantuntijat eivät voi kertoa juridisista seikoista johtuen julkisuudessa kaikkea, mitä tietävät, vaikka toimittaja "tasapuolisuuden nimissä" heidän naamansa eteen mikin laittaisikin. Tarinan toinen puoli jää avaamatta. Perheen kokema "vääryys" päätyy otsikoihin, mutta se on syy-seurausketjusta pelkkä seurausosa. Syyn kertominen vesittäisi mehukkaan ja tunteita herättävän "perheemme revitään hajalle" -hätähuutouutisen.

Olkoon kyseessä sitten hyväksikäyttäjä, alkoholisti, persoonallisuushäiriön omaava tai muuten henkisesti häiriintynyt ja itsekritiikkiin kykenemätön vanhempi, niin heistäkin jokainen rakastaa lastaan. Heidän tapauksessaan lapsen rakastaminen ei tosin ole pyyteetöntä, vaan se sisältää reunaehtoja, kuten jonkin sairaalloisen tarpeen tyydyttämistä tai lapsen käyttämistä rakennuspalikkana, jolla oma elämä tai sen kulissit pysyvät pystyssä. En epäile hetkeäkään, etteikö heidän joukossaan olisi myös yksilöitä, jotka omaa egoansa ja skeemaansa suojellakseen ovat valmiita viemään osan perheensä likapyykistä julkisuuteen, ikään kuin viimeisenä oljenkortena estämään huostaanoton tapahtumista.

Tätä käyttävät hyväkseen toimittajat, jotka tietävät saavansa keskustelua aikaiseksi, kun loihtivat kärjistetyn uutisen niistä toimenpiteistä, jotka ovat syntyneet huonosti hoidetun vanhemmuuden seurauksena. Sen lisäksi että toimittaja saa juttunsa, saavat vanhemmat myötätuntoa ja oikeutta osatotuuden tietäviltä kansan syviltä riveiltä. Kärsijöinä ovat sosiaalitoimen työntekijät, jotka saavat lisäpainolastia harteillensa ja lapsi, jonka lopullinen turvaan saattaminen voi viivästyä.

Lastensuojelulaki edellyttää, että perhettä täytyy tukea avohuollollisilla toimenpiteillä, ennen kuin lapsen huostaanottoa ryhdytään suunnittelemaan (pl. lapselle hengenvaaralliseksi koetut tilanteet). Ajatukset siitä, että Suomessa otettaisiin turvallisilta ja arjen järjellä varustetuilta vanhemmilta lapsia huostaan mielivaltaisesti, yllättäen ja ilman ennakkovaroituksia, on harhamaailmoissa elämistä.

Eräs koulukiusaamisen muoto

Yksi keino kamppailussa koulukiusaamista vastaan on oppilaiden valistaminen sen suhteen, kuinka väärä ja epäoikeudenmukainen teko on kyseessä. Luokkaviihtyvyyskyselyillä seurataan, miten oppilasaines luokassa käyttäytyy ja kuinka hyvä heillä on siellä olla. Lukuisat kysymykset koskevat koulukiusaamista.

Kaikissa tapauksissa alakouluikäisiltä heidän luokkansa kiusaamistilanteesta kysyminen ei ole mielestäni kovin tarkkaa. Tämän ikäiset lapset ajattelevat vahvasti vielä konkretioiden kautta, joten kiusaamiseen kuuluvat ilmiöt ovat heille esimerkiksi jatkuvaa tönimistä tai ilkeää nimittelyä päin naamaa tai selän takana. Tämä on käsin kosketeltavissa ja korvilla kuultavissa olevaa vääryyttä, joka vetoaa lasten moraalitajuun. Alakouluikäisen moraalitajua ei kutkuta  liian pitkät syy-seuraussuhteet ja abstraktiot, kuten ajojahti, naurunalaiseksi saattaminen, pikkumaisuus, vähättely ja ahdistuksen aiheuttaminen.

Ei tönimistä eikä nimittelyä, joista näkee heti, mikä on homman nimi, vaan arvostelua ja panettelua, jotka kasautuvat vähitellen kohteensa kontolle. Tapahtumaketju on liian pitkä kiusaajaksi syyllistyvän lapsen hahmotettavaksi.

Hitaalle tai erikoiselle lapselle jatkuva huomauttelu näennäisen harmittomista asioista voi tämän lapsen mielestä olla äärimmäisen tuskallista. Hän voi edesottamuksineen jäädä koko muun luokan suurennuslasin alle. Luokkatoverit sättivät tätä oppilasta "turhista" kysymyksistä, nauramisesta, unohduksista, myöhästymisistä, äänen pitämisestä ja muista asioista, joita ei noteerata muiden luokkakavereiden kohdalla. Kaveripiirissään, jos sellaista on, hän saattaa toimia sylkykuppina, josta muut voivat ponnistaa kaveriporukan hierarkiassa ylöspäin.

Tämmöisissä kiusaamistapauksissa syyllisiä on vaikeaa löytää. Kerrankin edes kodin syyllistäminen ei ole oikea vaihtoehto, koska täysin kunnolliset lapsetkin sortuvat kiusaamiseen, kun kyseessä on panetteleminen ja arvosteleminen. "Opettaja ei tee tilanteelle mitään", kuulee joskus sanottavan, kun omaa lasta on kiusattu. Aikuisen perspektiivistä katsoen kaikki tilanteet eivät näytä kiusaamiselta. Arvostelu- ja panettelukuvion hoksaaminen voi olla mahdotonta, jos sitä ei osaa etsiä.

Heikolla itsetunnolla varustettu impulsiivinen hermokimppu näyttää pahan olonsa varmasti, ja sen huomaavat kaikki. Vahvalla ja perusteettomalla itsetunnolla varustettu lapsi pärjää jonkin aikaa. Jos lapsi on sisäistänyt, että tunteita näyttämällä ei saa lohtua, niin häneen kohdistunutta kiusaamista voi olla hyvin vaikeata huomata.

Tutkimukset ovat osoittaneet, että viime laman aikana tehdyt leikkaukset kouluihin, lastenpsykiatriaan ja nuorten mielenterveystyöhön ovat olleet lyhytnäköistä säästämistä. En itse keksi koulukiusaamisen kitkemiseen muuta tehokasta konstia kuin aikuisikäisten silmäparien lisäämisen. Suomen valtio elää kuitenkin paraikaa laskukautta, jolloin julkisia menoja on pakko kitkeä. Koulukiusaamisen vastustaminen, joka on trendikäs puheenaihe vain syksyisin, ei ole saamassa näillä näkymin lisäresursseja.

Taas lähihoitajien (lastenhoitajien) pätevyydestä

Erään tuttavani lapsella on erikoistarve, jonka takia heillä pitää olla kotona lastenhoitajarinki. Pätevää lastenhoitajaa viimeiselle paikalle on ollut vaikea löytää. Työntekijät ovat myöhästelleet, työajat ovat olleet sopimattomat, työ ei ole ollut mielekästä tai he ovat olleet henkisesti epätasapainoisia. Päivystyspainotteinen yövuoro, jossa on mahdollisuus samalla vaikkapa katsella elokuvia Netflixistä, on koettu ylivoimaiseksi. Lapsen kanssa on ollut tylsää.

Kun keskustelin hänen kanssaan tästä, oletin koko ajan että kyseessä on henkilökohtaisen avustajan työ, eli työntekijällä ei olisi välttämättä lähihoitajan tai sairaanhoitajan koulutusta. Kun sitten kysyin hieman työntekijöiden iästä ja koulutustaustasta ja minulle selvisi, että vähimmäisvaatimus työhön oli lähihoitajan koulutus, olin hämmästynyt. Olin ajatellut, että ammatillinen seula karsisi pois ainakin latvakakkoset.

Mitä tämänkaltaiset ihmiset ovat odottaneet, kun ovat lähteneet alalle, jossa sosiaaliset taidot, hoito ja hoivanpito ovat avainasemassa ja sisältyvät jo ammatin nimikkeeseen sekä kuvaukseen. Aioin kirjoittaa tähän seuraavaksi, että ei tämä työ tuon kummemmaksi muutu, mutta itse asiassa tuo tarjottu työ on sieltä mielekkäimmästä kymmenyksestä, mitä hoivanpitotyössä voi kohdata.

Joillakin nuorilla hoitoalan opiskelijoilla on päässyt syntymään alastaan täysin väärä käsitys, jos työttömyys nähdään mielekkäämpänä vaihtoehtona kuin lapsen hoitaminen ja tämän perheen kohtaaminen. Kuinkahan laaja ilmiö mahtaa olla kyseessä?

Ellun kanan turvallisuuden tunne

Olen toisinaan miettinyt, minkä takia oppilaat tuntuvat käyttäytyvän epämuodollisemmin minun seurassani kuin keskimäärin muiden aikuisten seurassa. Tämä ei ole sellaista käyttäytymistä, joka olisi ongelmallista, vaan sitä voisi kuvailla niin, että jos ei ole vaadittu mitään toimintaa, ollaan kuin Ellun kanat. Omalla kohdallani yksi selittävä tekijä on varmasti se, että toimin yhdelle oppilaalle läheisenä avustajana ja olen hänen kanssaan tullut hyvin tuttavalliseksi, jonka kautta tämän oppilaan luokkakaverit ovat sitten rohkaistuneet. Koska ilmiö ulottuu kuitenkin tämän ryhmän ulkopuolelle, uskon toisen syyn piilevän omassa käyttäytymisessäni ja retoriikassani, josta saa aika rauhallisen ja pitkäpiimäisen, mutta mahdollisuuksien salliessa pölj-- leikillisen vaikutelman.

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen on todennut, että lapset eivät ole pieniä aikuisia, vaan höperöitä, joiden ominaispiirre on lyhytjännitteisyys. Lapsilla on lupa olla impulsiivisia tekojensa ja sanomisiensa suhteen. Sinkkonen on myöskin sanonut, että on tärkeä oppia onkimaan lapsesta asioita esille. Erilaisilla vieheillä voi kokeilla, miten mikäkin persoonallisuus vastaa mihinkin täkyyn.

Siinä, että sallii lapsen olla oma hyypiömäinen itsensä ja "onkien" osoittaa kiinnostusta hänen persoonaansa ja mieltymyksiinsä, piilee mielestäni avaimet lapsen kokemaan turvallisuuden tunteeseen niin kotonaan kuin muuallakin. Luulen monen vanhemman ja ammattikasvattajan kompastuvan siihen, että he kokevat arvovaltansa, stressinsietokykynsä ja kasvatustaitonsa uhatuksi, jos lapsen antaa olla oma itsensä, tai jos hänelle paljastaa vaikkapa tietämättömyytensä jonkin asian suhteen. Pitäisi oppia sietämään pientä epävarmuuden tunnetta, kun tutustuu keskenkasvuiseen ja ailahtelevaiseenkin persoonaan. Eikä haittaa, jos joskus joutuu naurunalaiseksi. Jokainen aikuinenhan osaa käsitellä sen oikein.

Puhun nyt hyvin yleistävällä tasolla. Koulumaailmassa impulsiivisuuden liiallinen salliminen ei sovellu helposti oppituntien kanssa yhteen ilman erikoisjärjestelyitä. Suomalaisen tutkimuksen mukaan kuitenkin lämminhenkinen opettaja parantaa oppilaiden oppimismotivaatiota. Paremmalla tietämyksellä pedagogiikasta tätä voisi avata vakuuttavammin, mutta yksinkertaistettunahan kyse on siitä, että opettaja osoittaa vilpittömästi välittävänsä oppilaistaan.

Turvallisuuden tunne luo välittömämmän vuorovaikutuksen, joka tuo mukanaan omat  vivahteensa, eli toisin sanoen mölyt eivät pysy aina mahassa. Jos ei pyri autoritaarisen aikuisen asemaan, niin tämä on vaihtelevissa määrin väistämätöntä. Välittämisen ja kohtuullistamisen tähden rajojen vetäminen on tärkeää, mutta petollisissa tapauksissa rajoittamisen motiivi kumpuaa aikuisen itseluottamuksessa olevasta säröstä, jossa hän ei ole varma, miten oikeastaan pitäisi toimia lyhytjännitteisten höperöiden parissa.

Digitaaliset laitteet ja sovellukset koulussa

Edellisessä kirjoituksessani arvostelin sitä pönkitystä, että koulujen interventiota ja digitalisaatiota pidetään jonkinlaisena avaintekijänä oppilaiden koulunkäyntiongelmiin. Jatkan hieman samasta aiheesta, edelleen koulujen digitalisoitumisesta. Minun näkemystäni asiaan kuvaa eräässä HS:n artikkelissa olleen asiantuntijan kommentti (en millään löytänyt lähdettä), että monelle oppilaalle älylaitteen antaminen on sama kuin antaisi juopolle pullon. Efekti olisi taatusti vielä voimakkaampi, jos oppilas saisi käyttää omaa, personoitua älylaitettaan.

Digioppimisen puolestapuhujia tuntuu vaivaavan heikko kyky hahmottaa realiteetteja, jonka takia kehityksen kulkua on vaikeampi tarkastella rehellisesti. Olen kuullut tarinoita digisanansaattajista, joiden silmät ovat avautuneet vasta sitten, kun he ovat omin silmin nähneet käytännössä, miten yhteensopimaton yhtälö voi olla internet-yhteydellä varustettu digilaite, yliaktiiviset nuoret ja liian vähän valvovia silmäpareja. Tai miten vaikea on luovia tunnin läpi, kun ohjelman koodi kaatuilee, internet-yhteys pätkii, sovellus vaatii päivityksiä, tai joku on järsinyt hiiren johdon poikki. Jotkut oppivat lukemalla, jotkut oppivat tarkkailemalla, mutta sokeasti uskovien täytyy oppiakseen pissata sähköaitaan.

Koko ajatus motivaatio-ongelmaisten oppilaiden yhtäkkisestä eheytymisestä ja oppimistulosten parantumisesta, kun heille tarjoillaan enemmän digilaitteita kirjojen ja vihkojen sijaan, kutkuttelee kyynisen ihmisen hermoja. Ensinnäkin, älylaitteen käytön aloittaminen on alunperin osasyyllinen monen oppilaan koulunkäyntiongelmiin. Toisena, keskenkasvuisten tapa hyödyntää digitaalisia laitteita ja niiden sovelluksia jakautuu keskimäärin kolmeen ryhmään tai niiden sekoituksiin:

1. netin verkostopalveluiden käyttäjiin,
2. hassujen kuvien ja videoiden katselijoihin sekä
3. valtavasti videopelejä pelaaviin.

Nämä kolme ryhmää, joihin kuuluu ylivoimaisesti suurin osa oppilaista, käyttävät digitaalisia laitteita vain itsensä viihdyttämiseen ja tylsyyden välttämiseen. Näiden joukossa on myös paljon merkityskuilusta kärsiviä, joka on tutkijoiden antama trendikäs nimitys sille kokemukselle, kun oppilas joutuu tekemään tunnilla asioita, joita hän ei haluaisi tehdä. Oppilaiden mielestä merkityskuilu vähenisi (kapenisi?), kun heidän annettaisiin oppitunneillakin olla enemmän ruudun äärellä. Mikään ei kuitenkaan takaa sitä, että nämä oppilaat käyttäisivät aikansa oppitunneilla kehittävämmin digilaitteen kuin kynän ja vihkon kanssa. Päinvastainen, "juopolle pullo" -efekti on mielestäni todennäköisempi.

On olemassa häviävän pieni neljäs ryhmä. Siihen kuuluu ne pojat ja tytöt, jotka omatoimisesti vapaa-ajallaan harjoittelevat hyödyllisiä digitaitoja kuten koodausta, graafista suunnittelua tai musiikin tekemistä. Mitä enemmän heille kertyy vuosia harrastuksensa parissa, sitä taitavammiksi he tulevat ja sitä enemmän heillä on äärimmäisen arvokasta pääomaa IT-alan työmarkkinoille. IT-alalla persoonalliset, koulutuksen ulkopuolelta kerätyt ansioluettelon nyanssit ovat äärimmäisen tärkeitä. Jo alakouluikäisellä voi olla oma "ansioluettelon" alkunsa.

Tämä on ryhmä, jonka kautta uskon digitalisaation puolestapuhujien idealisoineen näkemyksensä. Kun loputkin oppilaat altistetaan IT-alan eri osaamisalueille, luullaan meillä olevan jatkossa paljon Nokia-tason insinöörejä. Harrastamiseen ja korkeaan taitotasoon vaadittu intohimo syntyy kuitenkin spontaanisti, eikä sitä voi pakottaa kouluympäristö, opetussuunnitelma, vanhemmat tai asiantuntijat. Voi tarjoilla erilaisia vaihtoehtoja sytykkeen toivossa, mutta tässä tapauksessa sytyke - digitaalinen laite - on ollut nuorella kotona jo vuosia käytössä, eikä syventyminen IT-taitoihin suurinta osaa kiinnosta. Vilpitön kysymykseni kuuluu, että voiko koulu tehdä enää jotain toisin?

Minua ihmetytti suuresti se, että Ylen haastattelussa psykologian professori vertasi peruskoulun oppilaiden älylaitteiden käyttämisen rajoittamista siihen, ettei aikuinen saisi töissään käyttää läppäriä tai internet-yhteyttä. Luulen nimittäin, että peruskoulusta löytyy ainakin vielä jonkin aikaa enemmän levottomia yksilöitä, joilla on ongelmia itsesäätelyssä ja tietoisuuden ja tahdonvoiman suuntaamisessa kehittävään tekemiseen. Nämä ovat ominaisuuksia, jotka joutuvat koetukselle, kun naaman eteen lyödään digilaite, jonka enemmistö oppilaista näkee ensisijaisesti virikkeitä ja ärsykkeitä pursuavana viihdytyskeskuksena, eikä opiskeluvälineenä.

Viimeaikaisia näkemyksiä nuorten koulunkäyntimotivaation parantamisesta

Yle uutisoi toissapäivänä sekä verkkosivuillaan että tv-lähetyksessään esiteini-ikäisten koulunkäyntiongelmista. Suomen Akatemian tutkimuksen mukaan kymmenesosa 12-vuotiaista kokee uupuvansa koulutyön takia. Lähes puolet suhtautuu kouluun kyynisesti, eivätkä he koe oppineisuutta ja sivistystä arvokkaana asiana.

Uutisoinnissa yhdistettiin viivalla seuraus ja syy siten, että oppilaiden motivaatio-ongelmat johtuvat koulujen yhteensopimattomuudesta oppilaisiin nähden ja oppilaiden vahvuuksien huomioimatta jättämisestä. Tämä ilmeni luokanopettaja Maarit Korhosen haastattelusta, jossa hän valitti, ettei ymmärrä nuorten kieltä eikä maailmaa enää, ja kuinka "heitä ei kiinnosta 60-luvun asiat". Ylen erillisessä haastattelussa tutkijaryhmän vetäjä selitti, että osa motivaatiopuutteista kärsivistä oppilaista tahtoisi, että heidän digiosaamistaan käytettäisiin enemmän hyödyksi, koska se saattaisi parantaa heidän motivaatiotaan.

Tutkijaryhmä esitti parannusehdotuksiksi myös "yhteisopettajuuden, yhteiset luokat ja ilmiöoppimisen". Näitä käsitteitä ei kuitenkaan avattu ollenkaan, vaan digitalisaation ja diginatiiviuden huomioonottaminen jäivät ainoiksi konkreettisiksi ratkaisuiksi oppilaiden ongelmiin ja niitä käsiteltiinkin eniten. Katsoin uutisartikkelin, uutislähetyksen ja haastattelun läpi huolellisesti. Uutisoinnin pointiksi jäi se, että ison instituution, suomalaisen peruskoulujärjestelmän, pitäisi lähteä muuntautumaan tämän päivän oppimisvaikeuksista kärsivien diginatiivien mieltymyksiä kohti.

Psykologi Keijo Tahkokallio kommentoi uutiseen mm. sitä, että koulun pitäisi edustaa pysyvyyttä. Koulujen digitalisaatioloikka hävittäisi pysyvyyden, koska teknologian kehittyessä uusia muutoksia opetusmateriaaleihin- ja käytäntöihin tulisi jatkuvasti. Kukaan ei vielä tiedä, millä tavoin teknologia säätelee ja epäluonnollistaa elämäämme 20 vuoden päästä. Ehkä silloinkin tutkijat ovat vaatimassa, että koulun pitää palvella senhetkisten 12-vuotiaiden mieltymyksiä paremmin.

Kukaan ei myöskään vielä tiedä, mitä tiedetään 20 vuoden päästä siitä, millä tavoin jatkuva ruudun tapitus vaikuttaa psyyken ja aivojen kehitykseen, josta lastenpsykiatrit ovat jo nyt huolissaan. Ehkä kirjojen ja luokkahuoneiden malli paljastuu kestävimmäksi ratkaisuksi. Opiskelun digitalisoiminen on myös ristiriidassa useiden tutkimusten kanssa siitä, että alle 18-vuotiaiden suositeltu kokonaisruutuaika olisi vain kaksi tuntia päivässä.

Kirjoitin ylläolevan tekstin siltä olettamalta, että uutisen tutkijat, luokanopettaja ja toimittajat pitävät digitalisaatiota pelastavana enkelinä oppilaiden motivaatio-ongelmiin. Mutta jos kyse onkin koulujen muokkautumisesta yksilöiden tarpeisiin muilla tavoin, niin haluaisin kuulla, että millä käytännön keinoilla suomalainen peruskoulu alkaa rajallisten resurssien maailmassa muokkaamaan opetuskäytäntöjään niin, että ne sopisivat jokaiselle laajassa kirjossa esiintyvälle motivaatio-ongelmaiselle ja levottomalle lapselle. Oppitunnilla on 1-2 aikuista läsnä ja siellä pitäisi ehtiä käymään myös oppiainetta läpi kaiken yksilöllistämisen ja jokaisen mieltymyksille tarjoilun ohessa.

Äskeinen siis semmoisen henkilön kynästä, joka pitää henkistä hyvinvointia äärimmäisen tärkeänä asiana. Minäkin kuitenkin ymmärrän, että peruskoulu ja sen henkilöstö, joiden resurssit on tiristetty miniminiin, eivät ole optimaalisimmassa asemassa tämän epäkohdan ratkaisemisessa.

Tutkijat ja toimittajat haukkuvat väärää puuta. Yle asetteli koko uutisen väärin, kun se lähti kaivamaan peruskoulusta uudistuksia sen pönkittämiseksi, että nuoret selviäisivät paremmin heille asetetuista vaatimuksista. Heitän ihan lonkalta, että opettajat ovat keskimäärin ammattitaitoisempia kuin 40-50 vuotta sitten, kouluviihtyvyys on parantunut ja sen sijaan oppilaissa on tapahtunut jokin muutos. Nuorissa työntekijöissä on myös tapahtunut muutos. Samaten varusmiehissä. Puhumattakaan nuorten tapaturma-alttiudesta liikenteessä. Kuka on syypää siihen, ettei nuori pärjää näissä koetinkivissä?

Kodin vastuu mainittiin koko uutisvyyhdin aikana kerran, joka on hyvin omituista, kun otetaan yksi fakta huomioon: Yli seitsemän miljardin ihmisen joukosta meillä, alle promillen suuruisella väestöllä Suomessa, on käytössämme maailman moderneimmat ja humaaneimmat julkisen palvelun instituutiot. Oman lapsioppilaan henkinen hyvinvointi ja elämässä pärjääminen ei ole peruskoulun suorituskyvystä kiinni, vaan heikko lenkki on jossain muualla.

Asiantuntijalausuntoja lasten videopelaamisesta

Jari Sinkkonen kirjoitti Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecim-lehdessä videopelien vaikutuksista lapsiin ja nuoriin. Eniten silmiini pisti maininta siitä, että Sinkkosen mukaan vanhempainiltojen vakiopuheenaiheisiin kuuluu se, miten lasten ruutuaikaa saataisiin rajoitettua. Onko tämän asian ottanut esille opettaja vai vanhemmat? Toivottavasti opettaja. Miksi vanhemmat kysyisivät opettajalta neuvoa asiaan, jonka pitäisi olla ilmiselvä päätös heidän itsensä osaltaan? Tai sitten ymmärsin asettelun väärin.

Asian uutisoi myös Iltalehti, joka teki uutisen kylkeen gallupin. 605 äänen jälkeen 25 % vastaajista on sitä mieltä, että vanhempien ei voida odottaa tekevän mitään lapsensa videopeliriippuvuudelle. 25 % vastaajista ajattelee, että konsoli, tietokone tai älypuhelin on pysäyttämätön luonnonvoima, joka ilmestyy itsestään lapsen huoneeseen ja jonka käyttöä alakouluikäisen pitäisi kyetä omatoimisesti kohtuullistamaan.

Iltalehden uutisen kommenttiosion lukeminen sai minut ärsyyntymään. Se on täynnä minun ikäisiäni miehiä puhumassa puista, kun itse uutinen ja lastenpsykiatri puhuvat metsästä. Pelaamisen hyödyllisyyden ja pelien väkivaltaistavien vaikutuksien suhteen kommentoijat vetävät johtopäätöksiä pelkästään omiin kokemuksiinsa pohjaten. Kun on itse samoissa olosuhteissa selviytynyt kunnolliseksi aikuiseksi ilman ylimääräisiä komplikaatioita, niin oletetaan muillekin käyvän aivan samoin. Sinkkosen näkemykset tulevat 136 tutkimuksesta, joissa oli osana yli 130 000 lasta ja nuorta:

"Väkivaltaa sisältäviä pelejä on tutkittu laajasti ja monipuolisesti. Arvostetussa Psychological Bulletin -lehdessä julkaistussa meta-analyysissa oli mukana 136 aiheesta laadittua tutkimusta, joiden aineistoissa oli yhteensä yli 130 000 lasta ja nuorta. Väkivaltapelien pelaaminen on yhteydessä väkivaltaiseen käytökseen, lisääntyneeseen fysiologiseen virittyneisyyteen, turtumiseen ja empatiakyvyn heikkouteen. Se nostaa verenpainetta ja aiheuttaa makeannälkää. Lisääntynyt vireystila vaikuttaa lasten unensaantiin ja unen laatuun."

Tämän analyysin lukemisen ja tiedostamisen lisäksi vahva intuitioni on jo pidemmän aikaa sanonut, että kukaan minun sukupolvestani ei ole kylvettänyt aistejaan yhtä laajan superärsykkeitä pursuavan viihdevalikoiman parissa kuin lapset ja nuoret nykypäivänä. Meidän kokemuksemme eivät mitä todennäköisimmin siis ole riittävä peruste teilaamaan asiantuntijoiden huolia. Lastenpsykiatrian asiantuntija Hanna Manninen vahvistaa intuitioni:

"Nopea tiedonkulku, internet ja sosiaalinen media muokkaavat ihmisen psyykettä ja aivoja tavalla, jota kukaan ei tällä hetkellä riittävästi ymmärrä. Yksilöllisten, ehkä perinnöllistenkin alttiuksien vuoksi jotkut lapset joutuvat itselleen liiallisen ärsyketulvan tiimellykseen kykenemättä kehittymään ja kehittämään itseään suojaavia, suodattavia säätelykeinoja.

Seuraava lainaus on samasta kirjoituksesta ja se kertoo hieman myös osaltaan, että miksi jotkut vanhemmat suhtautuvat niin leppoisasti esimerkiksi siihen, että 10-vuotiaat voivat vapaasti käyttää älypuhelinta tai pelata Grand Theft Autoa:

"Tämän päivän pikkulasten vanhemmat ovat jo altistuneet tälle muutokselle omassa lapsuudessaan, eivätkä edes välttämättä näe tarvetta lapsensa ympäristön rauhoittamiseen. Kotikäynneillä voidaan todeta, että monissa perheissä taulutelevisio näyttää olevan auki aamusta iltaan, ja sen edessä sitterissään yksin köllöttää jopa alle 3 kk:n ikäinen vauva. Neuvolassa pitäisi kaikille vauvaperheille kertoa, kuinka suuri haitta pelkästään tästä on lapsen aivojen, vuorovaikutuskyvyn ja tunnesäätelyn kehitykselle."

Olen pelannut enemmän tai vähemmän kahdeksanvuotiaasta saakka. Tähän asti en ole jakanut näkemystä sille, että väkivaltapelit toimisivat syntymekanismina niille vakaville oireille, joita Sinkkonen luetteli (empatian puute, turtuneisuus, väkivaltaisuuden lisääntyminen, fyysinen levottomuus, makeannälkä, unettomuus). Olin enemmän siinä uskossa, että jo ennestään oireileville lapsille on myrkkyä tarjota videopelaamisen mahdollisuus, mutta perusterve lapsi kestäisi minkälaista ärsykemättöä tahansa. Nyt tarkasteltuna tämä on täysin tyhmä ajatus.

Väkivaltapelien vaikutukset lapsiin ja nuoriin tulivat minullekin siis uutena tietona. Ennen tätä olin jo hyväksynyt sen, kuinka liika pelaaminen on hukkaan heitettyä aikaa, varsinkin lasten kohdalla. Tuon kirjoitukseni keskeisin ajatus sisältyy myös Sinkkosen esittämään kysymykseen omassa kolumnissaan:

"Kannattaa silti esittää yksinkertaisin mahdollinen kysymys: mitä kaikkea hän (lapsi) ehtisi tehdä niiden tuhansien tuntien aikana, jotka hän viettää pelaamalla? Mitä niistä lopulta jää käteen?"

Ylenpalttisesta pelaamisesta ei jää käteen minkäänlaista inhimillistä pääomaa. Pelaamista puolustetaan kahdella argumentilla, jotka Sinkkonenkin reiluna kaverina esittää:

"Kaikki pelit eivät ole väkivaltaisia. Niiden avulla voidaan opettaa sosiaalisia taitoja ja harjaannuttaa silmän ja käden yhteistyötä." 

Pelaamista on puolustettu

1) silmä-käsi -koordinaation kehittymisen 

2) sosiaalisten taitojen parantumisen

perusteilla niin pitkään, kuin minä muistan (n. 15 vuotta). Molemmilta pelaamista puoltavilta argumenteilta putoaa kuitenkin pohja, kun ne tutustutetaan reaalimaailmaan.

1) On pelejä, joissa täytyy kehittää tietynlainen taidon ja älykkyyden alue huippuunsa, jotta kykenisi voittamaan kohdattavat vastukset, tai moninpelien tapauksessa, vastapelaajat. Oman hahmon kehitys, silmä-käsi -koordinaation ja pelisilmän hiominen, tasojen läpäisy, tavaroiden etsiminen ja sen sellainen takaa sen, että aika kuluu ja vanhempi yksilö jopa kuvittelee valheellisesti etenevänsä jollain elämän osa-alueellaan. Tämä on sinänsä totta. Videopelissä eteneminen tosin varastoituu vain nollina ja ykkösinä kovalevylle, eikä 99,9 % ajasta opi mitään taitoja, jotka voisivat auttaa oikeassa elämässä.

Kun näppis + hiiri -kombinaatiota käyttää säännöllisesti, niin silmä-käsi -koordinaatio tehostuu siinä toimessa. Tämä hermostollinen oppineisuus ei siirry mihinkään muuhun taitoon. Tehokas hiiren ja näppäimistön käyttäjä on tehokas hiiren ja näppäimistön käyttäjä. Silmä-käsi -koordinaation kehittyminen on itsetarkoituksellisesti jo positiivinen asia näissä puolustuspuheenvuoroissa, mutta yhtään konkreettista etua elämäntaitoihin en ole kuullut kenenkään sille löytävän. Tietokoneen sujuva käyttö on välttämätöntä nykymaailmassa, mutta sen opetteluun ei tarvitse tuhansia eikä satoja tunteja pelaamista.

2) Pelien tarjoama sosiaalinen virikkeellisyys on minusta kaksiteräinen miekka. Arka ja ujo ihminen voi todellakin saada oivan ponnahduslaudan sosiaalisille suhteille moninpelien maailmasta. Virtuaalimaailmassa saattaa tutustua ensimmäisen kerran ihmiseen, jonka kanssa tuntee olevansa samalla aaltopituudella. Sieltä voi löytää itselleen ystävän, jonka myöhemmin tapaa oikeassa elämässä. Viimeistään siinä vaiheessa se ei poikkea enää mitenkään normaalista ihmissuhteesta. On myös tavallaan hauskaa heittää moninpelin chatissa skeidaa eurooppalaisten tai jenkkien kanssa.

Toisaalta moninpelit ja chatit voivat olla turvasatama ja mukavuusalue, jolta ei ehkä haluta poistua. Kun sosiaalinen kanssakäynti hoituu tietokoneen kautta, ei tarvetta lähteä ihmisten ilmoille välttämättä enää synny. Ei ole mitään syytä kehitellä uusia harrastuksia tai ajanviettotapoja.

Nettipelaaminen ja chattaaminen poistavat tehokkaasti yksinäisyyden tunnetta. Omassa peliryhmässä nauttii luottamusta ja pääsee vuorovaikuttamaan, jotka molemmat ovat tärkeitä sosiaalisia pääomia jokaiselle ihmiselle. Tämä kaikki on hyvin petollista, sillä oikeastihan sitä vain istuu tietokonetuolilla ja tyhjänpäiväisyyden tunne ei kalva, kiitos pelin ja chatin, joka vie kaiken huomion.

Lapsi on huoltajansa tahtoon alisteinen. Hänelle voi tarjota ylenpalttisesti viihde-elektroniikkaa ja niiden kautta virtaavia sovelluksia koko sen ajan, kun hän asuu kotonaan, ja hän ottaa sen kaiken varmasti ilolla vastaan, mutta se ei tarjoa hyviä eväitä elämää varten.

Laitan vielä loppuun kertauksena yllä olleen lainauksen Hanna Mannisen kirjoituksesta.

"Nopea tiedonkulku, internet ja sosiaalinen media muokkaavat ihmisen psyykettä ja aivoja tavalla, jota kukaan ei tällä hetkellä riittävästi ymmärrä."

Lausahdus kielii mielestäni siitä, että meillä muhii jonkintasoinen aikapommi lasten henkisen hyvinvoinnin, oppimiskykyjen ja sosiaalisten taitojen suhteen. Jarrujen lyöminen lapsille tuputettujen viihdyttämiskeskusten- ja sovellusten tarjontaan täytyisi ehkä nostaa poliittiseksi kysymykseksi, aivan kuin tupakka aikoinaan. Ja mieluummin ennen kuin meille syntyy lisää Supercellin ja Rovion kaltaisia yrityksiä, jotka tekevät yksinkertaisia ja helppoja pelejä, joissa on sisäänrakennettuna mielihyvää tuottava palkitsemissysteemi, jolta aivot eivät saa rauhaa. Simppeli sovellus pienellä psykologisella koukulla, joka sitten suunnataan impulsiiviselle kohdeyleisölle, on varsin tuottoisa konsepti. Siihen haluaa moni muukin päässä jaolle tulevaisuudessa. Jotkut ovat jo luomassa jakamiskanavia.

Nuorten ja vähän muidenkin kulutustottumuksista

Viime viikon Jälkipörssissä pohdittiin, miksi maksuhäiriöisiä suomalaisia on jo yli 370 000 kappaletta. Iso osa tästä määrästä on nuoria aikuisia, alle 30-vuotiaita. Keskustelijat mainitsivat tärkeäksi vaikuttimeksi nuorten ihmisten saaman kodin taloustaitojen mallin, mutta painottivat myös koulun vastuuta "aktiivisen talouskasvun strategiassa". Taloustaito pitäisi olla mukana matematiikassa ja historiassa. Kenties myös yhteiskuntaopissa ja kotitaloudessa.

Nuoria miehiä ja naisia ei kuitenkaan kiinnosta ottaa näistä asioista onkeensa, jos olosuhteet sille eivät ole suotuisat. Asiantuntijaihmisten ja vanhempien valistusoppi häviää aina, jos köyden toisesta päästä on vetämässä nuoren oman kaveripiirin toisen suuntainen konsensus. Sama koskee talousvalistusta. Itse olin säästeliäs lapsi, olin parhaimpien joukossa yläasteen yhteiskuntaopin tietokilpailussa ja osallistuin talouspainotteiselle valinnaiskurssille, jossa mm. kasasimme omat malliosakesalkut ja saimme pyörittää koulumme kahviota, mutta tämä ei estänyt minua käyttämästä kaikkia rahojani kevytmoottoripyörään ja sen polttoainetankin täytenä pitämiseen. Esimerkkejä voisi kyhätä lukuisia ja kaikissa on se perusrakenne, että saadakseen osallisuuden tiettyyn sosiaaliseen piiriin, täytyy siihen joskus käyttää erisuuruisia summia rahaa. Teini-ikäiselle tämä on erityisen tärkeää.

Erkki Sinkko ottaa kantaa asian tiimoilta Kauppalehdessä. Harmi vain, että juuri kukaan tuon ikäinen nuori ei vielä ymmärrä Sinkon viisautta onkeensa. 

"Sinkko suosittelee valitsemaan 3-5 laatuyhtiötä, ja sijoittamaan rippi- tai ylioppilaslahjarahoja tai muita säästöjä yhtiöiden osakkeisiin, esimerkiksi tuhat euroa kuhunkin yhtiöön."

Kovinkaan monella noin parikymppisellä ihmisellä ei ole mielessä vaikkapa osakesalkun kasaaminen tai asunto-osakkeen ostaminen. Miksi olisikaan, tärkeää on elämän eläminen, kun on vihdoinkin aikuinen. Näitäkään asioita ei kuitenkaan pidä nähdä toisiaan poissulkevina. Jo edellä mainittu kohtuullisen rahan käytön ja kulutuksen painottaminen kasvatuksessa olisivat hyvä alku.

Kohtuullisuus on kuitenkin häviämässä ja päinvastaista ajatusmaailmaa, konsumerismia, on hyvin moni omaksumassa, sen kertoo jo maksuhäiriöidenkin määrä ja niiden lieveilmiöt (linkki 1, linkki 2). Vaikka oman rahan hankkimiseen ei haluaisi nähdä tippaakaan vaivaa, antavat korkeakorkoiset kulutusluotot, pikavipit ja rahoitusyhtiöiden tarjoukset oikotien kivoihin asioihin ja korkeampaan ulkopuoliseen elintasoon. Näistä kivoista asioista ja lume-elintasosta täytyy usein hintalapun hinnan lisäksi maksaa myös korkeaa korkoa, joka tuo ekstraloven talouteen joka kuukausi. Hairahtuneimmat ottavat syömävelkaa ja maksavat vanhoja lainoja uudella lainalla.

Pohjois-Amerikassa käytetään termiä "asset-rich, cash-poor". Vapaasti suomennettuna se tarkoittaa sitä, että ihminen voi omistaa vaikuttavan määrän omaisuutta - talon, auton, harrastusvälineet, kotiteatterin yms. - mutta hänen kuukausittainen tulovirtansa tyrehtyy siihen, kun hänen täytyy maksaa lainalyhennyksiä ja korkoa kaikesta omaisuudestaan, jota hän ei ole ostanut omalla rahallaan. Tähän voidaan lisätä myös omaisuuslajista riippuen vakuutukset, huollot, varaosat, polttoainekulut, laskut erinäisistä palveluista yms.

Kädestä suuhun elämisen ja roopeankkakitsailun väliin sijoittuva näkemys, jossa oma talous halutaan turvata, tuntuu olevan hyvin monelle vieras ajatus. Yksittäisiä taloustietäjien ulostuloja lukuunottamatta juuri mikään taho yhteiskunnassamme ei kannusta säästämiseen tai taloudelliseen oppineisuuteen.

Kuten Erkki Sinkko jo ylempänä sanoi, moni suomalainen mieltää esimerkiksi sijoittamisen pelaamiseksi ja tuomittavaksi toiminnaksi. Samaan aikaan rahoitusyhtiön autolla ajaminen taikka luottokortilla ja osamaksulla halvan viihde-elektroniikan ostaminen ovat kuitenkin hyväksyttäviä asioita, joita esitellä ja joista voi puhua. Enkä nyt tuomitse tätä esittämistä, sillä on perhanan kiva omistaa kampe, jolle oikeasti on tarvetta tai joka tuo pidempiaikaista, kestävää ilon tunnetta elämään. Kummeksun vain kaksinaismoralismia.

Jos kivoja asioita ostamalla luullaan oman persoonallisuuden saavan lisää särmää ja halutaan saada lisää mielihyvää elämässä, niin sille tielle ei ole loppua. En näe kovinkaan monen ajattelevan että "ok, nyt minulla on tarpeeksi kivoja asioita, tämä riittää."

Konsumerismiajatteluun kannustaa tavallaan myös se suomalainen ilmapiiri, josta Pörssisäätiön toimitusjohtaja Sari Lounasmeri kertoo:

”Se vaatii ajatusmuutosta. Meidän pitäisi Suomessa pitää vaurastumista hyvänä asiana. Kuulostaa naurettavalta, mutta Suomessa vaurastumiseen ja siihen liittyvään riskinottoon liitetään kaksi asiaa: se, että epäonnistuu ja rahat menevät tai sitten se, että onnistuu ja kaikki ovat kateellisia”, Lounasmeri sanoo. ”Suomessa pelätään vahingoniloa ja se pelko ei ehkä ole aivan aiheeton.”

Voi siis päästä vähemmällä, kun ostaa mieltä kiihottavia kulutustuotteita, kuin että vaikkapa yrittää haalia itselleen pääomatuloja. Tämäkin varmasti riippuu siitä, minkälaisilla ihmisillä itsensä on ympäröinyt. Talouselämä uutisoi, että 28-35-vuotiaista yli kolmasosaa pääomatulojen hankkiminen ei kiinnosta:

"Huolestuttavaa on kuitenkin se, että kolmanneksi yleisin este sijoittaiselle on se, ettei sijoittaminen yksinkertaisesti kiinnosta. Näin vastasi useampi kuin joka neljäs. Erityisesti nuorten keskuudessa kiinnostuksen puute on hälyttävän yleistä. Peräti 38 prosenttia 25-35-vuotiaista vastasi, ettei sijoittaminen kiinnosta, ja se olikin toiseksi yleisin este nuorilla."

Valtaosa 370 000 maksuhäiriöisestä suomalaisesta kuuluu konsumerismiheimoon, mutta hekin ovat vain yksi lahko. He, jotka elävät kädestä suuhun ja saattavat menettää vuodessa jopa tuhansia euroja pelkkien korkojen maksamiseen, kuuluvat myös samaan heimoon. Vaikka he eivät ostaisi korolla mitään, niin kauppojen hyllyt ovat silti täynnä kivoja asioita, joihin suurin osa meistä saa palkkansa menemään tarvittaessa vaikka joka kuukausi. Puhumattakaan heistä, joilla ei ole välttämättä palkkatuloa lainkaan, mutta haluaisivat päästä käsiksi samanlaisiin luksuriteetteihin kuin varakkaammat ikätoverinsa.

Ilman tietoista ajattelua ja mielenlujuutta aivojemme virtapiirit valitsevat aina kivan asian, joka tuottaa välittömintä mielihyvää. Ihan sama sille, kuinka kestävällä pohjalla sen ostaminen oikeasti on. Tämä on turvallinen ja tuttu tapa elää. Niin turvallinen ja tuttu, että aivojemme kaikkein vanhin osakin siitä pitää.

Taloudenpidossakin kohtuullisuus on hyve. Ei tarvitse elää askeettisesti kuin kaarnansyöjämunkki bolivialaisessa luostarissa, mutta uskoisin hänenkin onnellisuutensa olevan kestävämmällä pohjalla kuin luottotietonsa menettäneen ihmisen. Filosofisena pohdintana loppuun: Kestävälle pohjalle rakennettu onnellisuus ja mielihyvä vaikuttavat tulevan arvostamisen ja merkityksellisyyden tunteen antamisen ja saamisen kautta, ei niinkään erinäisten hintojen maksamisesta. Eli jos haluaisi tulla entistä onnellisemmaksi, pitäisi miettiä, miten saisi kasvatettua tätä arvostamisen määrää ja merkityksellisyyden tunnetta, eikä niinkään sitä, riittävätkö rahat miljoonannen kivan asian ostamiseen.

Extra

 

Pohjois-Amerikassa hätärahaston eli emergency fundin kerääminen ja ylläpitäminen on jokaisen kotitalouden perusedellytys, koska sosiaalisessa turvaverkossa on paljon isommat reiät kuin meillä täällä hyvinvointivaltiossa. Jos työpaikka katoaa alta tai sattuu äkillinen työntekoa estävä onnettomuus, voi vakuutuksien ja vakuuksien puuttuessa todellakin jäädä oman onnensa nojaan. Suomessa ja muissa Pohjoismaissa pitää yrittämällä yrittää, että joutuu kadulle syrjäytyen täysin. Meillä ei ole oikeaa pakottavaa syytä pitää taloudestamme huolta.

Redditin henkilökohtaiseen taloudenpitoon räätälöidyt foorumit ja niiden kävijämäärät antavat jonkinlaista osviittaa siitä, miten ihmiset vierastavat palkasta palkkaan elämistä, kun etäännytään eurooppalaisista sosiaaliturvaa myöntävistä valtioista.

https://www.reddit.com/r/Omatalous/ (Suomi, n. 250 tilaajaa)

https://www.reddit.com/r/eupersonalfinance/ (EU-alue, n. 2000 tilaajaa)

https://www.reddit.com/r/personalfinance/ (Enimmäkseen Pohjois-Amerikka, n. 4 100 000 tilaajaa)

"Saatavilla ja lämmin", osa 3/3

Viikonloppujen tapaan myös pidemmät lomat, kuten nyt meneillään oleva syysloma, ovat mainiota aikaa kuntosalilla treenaamiseen. Aamulla saa rauhassa herätä, syödä kunnolla, puuhailla jotain ja ruoan laskeuduttua sekä vireystilan noustua voi lähteä jumppaamaan.

Käyn yleensä treenaamassa koulumme salilla, kuten kävin tänäänkin. Opettajainhuoneessa törmäsin koulukuraattoriimme, jonka kanssa jäin juttelemaan muutamaksi toviksi. Olen pitänyt koulukuraattorin työtä yhtenä tulevana ammattivaihtoehtonani, joten hänen näkemyksiään oli tietenkin mielenkiintoista kuunnella. Monien muiden asioiden lomassa hän kertoi, kuinka koulun sosiaalityöntekijän psykososiaalinen ote ja opettajien pedagoginen ote lapsiin silloin tällöin risteävät keskenään.

Minä en ole sosiaalityöntekijä, eikä minulla ole tämänkaltaista kokemusta, mutta pikemminkin hieman sitä muistuttava näkemys. Henkilökohtaisesti pidän tuota ensimmäistä otetta tärkeämpänä. Se on koodisto, minkä mukaan toimiminen tuo minulle eniten täyttymystä ja merkitystä työtä tehdessäni. Huomattuani tämän olen myös tajunnut, mikä munaus osaltani olisi ollut aikoinaan lähteä OKL:ään. "Ehkä se oli kohtalo", muutama ihminen totesi aikoinaan, kun ansiokkaasti unohdin mennä oikeana päivänä pääsykokeisiin. Nykyään näyttää siltä, että näin se taisi tosiaan olla.

Olen jo moneen otteeseen kirjoittanut siitä, kuinka tärkeänä pidän vilpitöntä myötäelämistä ja vuorovaikutusta lasten kanssa toimiessa, olkoon ammatillinen polku mikä hyvänsä. Professori Airi Hautamäen käyttämä ammattitaidollinen termi "saatavilla ja lämmin" kuvaa tätä hyvin.

"Saatavilla ja lämmin", osa 2/3

Olen ollut kuulemassa, kuinka joidenkin koulunsa aloittavien lasten kohdalla on toivottu, että koulun henkilöstö saisi rakennettua erityisen yhteyden kyseiseen lapseen taikka että kemiat kohtaisivat suotuisasti. Tätä on toivottu sen takia, että lapsen kulku opinpolulla sujuisi soljuvammin. Kuulin tämän kauan sitten, paljon vähäisemmällä tietomäärällä kuin nyt. Tämä "yhteyden rakentaminen" ja sen varaan laskeminen, että kemiat kohtaisivat, kuulosti jo silloin mädältä idealta, mutta laitoin tuntemukseni pessimismini piikkiin. On ollut ikävä huomata, kuinka usein pessimistisellä näkemyksellä on tuonkin jälkeen osunut oikeaan.

Joidenkin vanhempien odotukset yleisopetusluokkien vastaavuudesta heidän lastensa tarpeisiin ovat suoraan harhamaailmasta. Nykyinen suuntaus, jossa vanhemmat voivat ilman syyllisyyden tunteita ulkoistaa omaa vastuutaan yhä enenevissä määrin opettajille, asiantuntijoille ja poliisille, on epärehellisyyden huipentuma.

Vanhempien tehtävä on tarjota lapsilleen eväät, joilla he voivat vastata yleisopetusluokan haasteisiin mahdollisimman vähäisellä ylimääräisellä stressillä, sekä turvallinen koti, jossa väsynyt oppilas saa rauhassa palautua siitä stressimäärästä, mikä sitten väistämättä loppujen lopuksi syntyy. Opettajan ja avustajan tehtävä on tukea, ohjata ja ymmärtää jokaista oppilasta, mutta aika ei riitä siihen, että jokaisen haasteellisen ja levottoman lapsen kanssa itsetarkoituksellisesti aletaan rakentamaan mystistä "yhteyttä" tai oikeanlaista henkistä kemiaa.

Harvassa ovat ne käytännön keinot, joilla yleisopetusluokassa voidaan alkaa joltain oppilaalta hyväksymään sellaista haasteellista käytöstä, joka on automaattisesti muilta kielletty.  Pessimistinen näkemykseni on, että opetus hidastuu entisestään, aikuinen tuntee itsensä sylkykupiksi sekä menettelynsä kestämättömäksi ja muut oppilaat kokevat eriarvoisen kohtelun epäreiluna.

Kuten otsikkovalinnastani ja muutamista edellisistä kirjoituksistani voi päätellä, pidän psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin aspektia työssäni tärkeänä asiana. Sama tärkeys kuitenkin koskee myös sitä, että voi rehellisesti tarkastella asioiden kehittymistä käytännöllisyyden kannalta. Käytännöllisesti katsoen vanhemmat eivät voi laskea sen varaan, että oman lapsen vierelle löytyisi koulussa perheen ulkopuolinen aikuinen, joka osaa antaa oikeanlaista psyykkistä ja sosiaalista tukea. Koulun ja sen yleisopetusluokkien aikuisten ei voi odottaa laittavan tällä saralla lapsia kuntoon.

Opettaja ei ymmärrä

Googletin tietoa toista blogikirjoitusta varten, kun sain idean tehdä pienen testin. Mitä Google tarjoaa minulle, kun haen kolmelta eri keskustelupalstalta (Kaksplus, Vauva, Suomi24) hakutuloksia hakusanoilla "opettaja ei ymmärrä"?

kaksplus.fi

vauva.fi

suomi24.fi

Tuloksia tuli tietenkin tuhansia ja kymmeniä tuhansia, joista osa ei liity aiheeseen, mutta algoritmi lajittelee hakutulokset suurin piirtein relevanttiuden mukaan. Relevanttius, tässä tapauksessa ihmisten valitus internetissä opettajien kykenemättömyydestä vastata heidän lastensa erilaisiin tarpeisiin, säilyy kuitenkin selatessa hakutulossivun ensimmäisiä kymmeniä sivuja.

Kokeilin tuloksia ylitiukalla rajauksella. Google näyttää vain ne keskustelut, joissa on käytetty tarkalleen ilmaisua "opettaja ei ymmärrä".

kaksplus.fi

vauva.fi

suomi24.fi

Tällä löysin 46 hakutulosta. Google ilmoittaa, että hakutuloksia olisi enemmänkin, mutta ei jostain syystä näytä niitä. Nämä 46 hakutulosta kattaa siis vain kolme eri keskustelupalstaa, ja vain ne keskustelut, joissa on käytetty tismalleen jossain lauseessa sanajärjestystä "opettaja ei ymmärrä". Ulkopuolelle jäävät siis kaikki samanaiheiset keskustelut, joissa näitä sanoja ei ole käytetty tässä järjestyksessä.

Kolmella suomalaisella keskustelupalstalla siis on käyty ja käydään satoja, ehkä tuhansia keskusteluja opettajien ammattitaidon suhteen. Meinaan pyörtyä, kun mietin, että tähän voi lisätä vielä kaikki loput suomalaiset nettifoorumit, Facebookin, kahvipöytäkeskustelut, Wilma-viestit ja puhelinsoitot iltaisin ja mitä vielä. Tämä on yksi syy, miksi oma huumani opettajan työtä kohtaan sammui. En kykenisi koskaan tekemään näin vaativaa asiakaskuntaa tyytyväiseksi.

"Saatavilla ja lämmin", osa 1/3

Olen pohtinut työhöni liittyvää epäoikeudenmukaisuuden mahdollisuutta, johon on vaikea tehdä mitään konkreettista muutosta. Ne oppilaat, joiden kanssa useimmin sinkoilee negatiiviset tunteet suuntaan jos toiseen, ja joiden kanssa joutuu nappien mennessä vastakkain tekemään ultimatumin, eivät sitä yleensä ansaitse.

Alla oleva nelikenttä on professori Airi Hautamäen artikkelista Postmoderni perhe toimintaympäristönä - kodin ja koulun vuorovaikutussuhde. Nelikenttä kuvaa, miten erilaisista perheympäristöistä tulevat lapset pärjäävät opintiellä. Jokaista nelikentän termiä voi käyttää siis ammatillisesti, perhe-elämän ulkopuolella.

Ne oppilaat, joiden koulusuoriutumisessa ilmenee eniten ongelmia, ovat tätä nelikenttää noudattaen isoimmissa ongelmissa myös kotonaan. Riippuen siitä, onko vasemman puoliskon ylemmässä vai alemmassa kentässä, nämä lapset eivät saa osakseen myötätuntoa eivätkä johdonmukaisia sääntöjä, ennalta-arvattavuutta ja turvallisuutta. Nämä oppilaat on haastavinta pitää luokassa muiden tahdissa, ja he huomaavat myös itse, jos heitä raahataan perässä kuin kivirekeä.

Ison luokkaryhmän etu menee häirikköoppilaiden edelle jo ihan käytännöllisyyden kannalta. Yleisopetusluokassa myötätunnon näyttämiselle ei ole aina aikaa, ja näille vasemman kenttäpuoliskon lapsille, keille aikuinen ei ole vetänyt sääntöjä kotona, saattavat kieltäminen ja aikuisen auktoriteettiasema olla outoja kokonaisuuksia. Tämä johtaa sitten riitatilanteisiin, joihin oppilas tuntee olevansa syyllinen, vaikka syypää on jossain ihan muualla.

Kodin ja koulun ympäristössä, jotka muodostavat leijonanosan keskenkasvuisen elintilasta, jäävät haasteelliset tapaukset hyvin monesti kilttien ja herttaisten jalkoihin, kun kyse on saadusta positiivisen huomion määrästä. Keljuimmassa tapauksessa haasteellisen lapsen vuorovaikutus jokaisen hänen elämäänsä kuuluvan aikuisen kanssa on enimmäkseen negatiivisten tunteiden värittämää. Ja vaikka asia ei objektiivisesti katsoen olisi näin, niin lapsen rajallisella ymmärryksellä kokemus voi olla, että ympärillä ei ole yhtään myötäelävää ja ymmärtävää aikuista.

Alavasemman kentän oppilaille olisi hyvä olla pienemmissä ryhmissä, joissa aikuisella olisi aikaa heille ja nämä lapset pääsisivät edes joskus kokemaan nelikentän lämpimyyttä ja saatavuutta. Normaaleissa peruskouluissa erityisopettajan pitämät tunnit muutamalle oppilaalle kerrallaan ovat lähinnä tätä. Isossa luokassa käy niin, että kotona hukassa olemisen lisäksi lapsi on hukassa myös luokassa. Luokassa levottoman ja haasteellisen lapsen kanssa toimiessa aikuisilla ei ole aina riittävästi aikaa myötämieliseen ja rakentavaan toimintaan. Yhdistelmä on surkea kummankin osapuolen kannalta: riitatilanteita ja hämmennystä kerta toisensa jälkeen.

Minkälaisena maailma näyttäytyy lapsille ja nuorille

[Editor's note] Kirjoitin uskonnosta ja uskomisesta ensimmäiset 13 kappaletta. Jos uskonnosta jaarittelu ei kiinnosta, niin kannattaa hypätä tämä mukaan laskettuna 15. kappaleeseen, joka alkaa sanoilla "Kirkon lisäksi myös". Mielestäni siitä alkaa paljon parempi osa.

Kristinuskobisneksen liikemiehet, gideonit, kävivät muutamissa koululuokissa jakamassa versoille Uusi testamentti ja psalmit -teoksen. Teos on kirvoittanut keskustelua oppilaiden keskuudessa muutamaan otteeseen ja tämä keskustelu ja teoksen käsittely on jaritervomaisella tasolla. Olen omalta osaltani asiaan todennut, että kyseessä on mielipideasia ja minun mielestäni kyseistä kirjaa ei kannata ottaa tosissaan. Harmi, että Vanhaa testamenttia ei jaettu.

Jos joku kaverini on löytänyt aidon onnellisuuden uskosta, niin minä olen oikeasti iloinen hänen puolestaan. Minua ei kiinnostaisi kenenkään uskonnon harjoittaminen yhtään, jos se suoritettaisiin yksinomaan kirkossa tai seurakunnassa, johon ihmiset menevät omasta tahdostaan. Näen kuitenkin jotain vaikeasti selitettävissä olevan irvokasta siinä, että koulua, paikkansapitävän ja ehdottoman tiedon ja opettaja-auktoriteettien linnaketta, käytetään yhden tietyn uskonnon hyveiden julistamiseen ja paikkansapitämättömien tarinoiden kertomiseen.

Kouluinstituutio on otollinen paikka ehdottoman totuuden kertomiselle. Alakouluikäinen lapsi luottaa aikuiselta saamaansa tietoon ja ei monestikaan kyseenalaista kuulemaansa. Oikein tietämisestä saa kehuja ja palkkion hyvän arvosanan muodossa.

Irvokkuus ja hengellinen hyväksikäyttö tulee mielestäni siinä, kun kirkon jäsen saapuu kouluunja oppilaat on kasattu samaan tilaan hänen eteensä kuuntelemaan hiljaa, mitä hänellä on sanottavana. Hän kertoo hyveistä ja ihmetarinoista ja hieman samaan tapaan kuin julkisen sektorin virkamies, hän ei kerro tarinan toista puolta, jos sitä ei itse hoksaa kysyä. Ja vaikka joku oppilas älyäisikin, tuttuun tapaan tyhminkin aikuinen osaa päihittää kyseenalaistavan lapsen väittelyssä. Jos ei muuten, niin valehtelemalla lisää.

En tiedä, miten koulun varsinaiset uskonnon tunnit menevät näinä päivinä. Käsitykseni on, että mitä vanhemmaksi oppilas tulee, sitä pienemmäksi koulun roolin pitäisi käydä hyveellisessä kasvattamisessa ja maailmankuvan rakentamisessa, painotuksen kasvaessa kohti oppimimaan oppimista ja koulutyötä. Hyvänä asiana sanottakoon, että alkuopetusikäiset eivät kuule enää ihmeteoista, jotka auttoivat Israelin kansaa selviytymään koettelemuksistaan. En tiedä, ehkä se tulee myöhemmin. En pohdi ollenkaan opettajien roolia tässä kuviossa, mutta mainittakoon, että kerran eräs opettaja mietiskeli minulle, että pitäisikö Raamatun tarinat kertoa uskonnon tunneilla totena vai taruna. Minä en tiedä, mitä opettajien pitäisi vastata. Kouluissa opiskellaan joitakin turhia asioita, ja vanhanaikaisten uskontojen opettelu perinpohjaisesti on mielestäni niiden joukossa. Kristinuskosta, islamista ja muista uskonnoista kertomisen voisi jättää historian tunneille, kertomalla niiden vaikutuksista asioiden kulkuun isommassa mittakaavassa. Omilta yläasteen uskonnon tunneiltani muistan sen, että opettaja piti tuhlaajapoika-sarjakuvastani ja sen, että joskus hän sai raivokohtauksen jostain minun kommentistani.

Samaan tapaan kuin 18-20-vuotiaat miehet ovat otollinen kohderyhmä armeijan ja upseerien koulutettaviksi, alakouluikäiset ovat otollinen kohderyhmä kirkon, seurakuntien ja pappien sanomalle. Molemmissa instituutioissa on ylempi auktoriteetti, jonka asiantuntijatieto on ehdoton ja jonka mukaan täytyy toimia. Armeijan ja koulun uskonnon opetuksen väliin sijoittuu rippileiri. Rippileirit ovat kirkon viimeinen, viikon kestävä yritys saada nuori päihtymään ja koukuttumaan vaaralliseen huumeeseen. Minuun tämä seitsemän päivän ajan yhdelle sanomalle altistaminen oli lähellä tepsiä, mutta kuten muutkin päihteet limsaa lukuunottamatta, ei se minuun tärpännyt.

Tiedostan, että rippileiri on vapaaehtoinen. Rippileiri on kaikista aikuistumisriiteistä se kaikkein rahakkain, joten tämän motivaattorin takia suurin osa nuorista sen totta kai käy. Onko näin käynyt vuosikymmenten saatossa vain yhteensattuman kautta, sitä en tiedä. En pääse kaivautumaan 14-15-vuotiaan tytön ajatusmaailmaan kovin hyvin, mutta heillä on varmaankin lisäsyynä vielä naimalupa ja unohtumattomat häät sitten joskus. Nykyajan superärsykkeille altistumisessa on hyvätkin puolensa, sillä uskonto ja siitä kertovat ulkokultaiset ihmiset ovat monen lapsen ja nuoren mielestä kuitenkin umpimälsä juttu, eikä heidän sanomansa uppoa nuorten ymmärrykseen. Viikko rippileirillä menee rattoisasti älypuhelimen parissa.

Minut on kutsuttu muutamaan otteeseen seurakuntiin keskusteluiltoihin, mutta olen jättänyt menemättä. Huolimatta siitä, että uskovaisilla on ulkoinen moraalin ja hyveiden ohjaaja, on heidän kanssaan monesti epämiellyttävää olla tekemisissä. Hmm... Oikeastaan "huolimatta"-sanan voisi vaihtaa johtuen-sanaan. On nimittäin vaikea varmistua, onko uskovainen ihminen oikeasti rehellinen, kun hänen kanssaan toimii. Hänen mielenliikkeitään on vaikea arvioida. Hänen valintojaan ohjaa Raamattu ja sen eettinen koodisto ja hänen motivaattorinaan seurata noita ohjeita on taivaspaikan lunastaminen. Uskovaisen mielipidettä ei periaatteessa aina tarvitsisi kysyä, koska sen saa selville Raamatun etiikkaa soveltamalla.

Minä ja monet muut lapsuuden ja nuoruuden herkkyyskausien jälkeen eheänä pysyneet ymmärrämme uskontojen tarkoitusperät ja sen, että pohjimmiltaan ne haluavat ihmiselle hyvän elämän. Toinen vallitseva teoriahan on se, että uskonnot on luotu työkaluiksi ihmisten kontrolloimista varten. Tämä on varteenotettava vaihtoehto, varsinkin jos tarkastelee aikakausia ennen internetiä ja vapaata mediaa. Teokratia ja/tai jonkinasteinen sosialismi yhdistävät kaikkia maita, joissa internet, media ja ihmisten välinen viestintä ovat tiukemman puoleisesti kontrolloitu.

Nyt rönsyillään ja vahvasti, mutta pakko mainita, että Turkki on omituinen poikkeus tähän sääntöön. Sen hallitus on irrottautunut vahvasti uskonnosta jo kohta sadan vuoden ajan, mutta sekulaarisuuden tuoma logiikka ei ole vielä yltänyt esimerkiksi mahdollisuuteen puhua armenialaisten kansanmurhasta ilman pelkoa syytteestä taikka sosiaalisen median vapaaseen hengittämiseen. Nämä kaksi asiaa luonnollisesti liittyvät toisiinsa:
http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2015040719481210_ul.shtml
http://www.nytimes.com/2015/04/17/world/europe/turkeys-century-of-denial-about-an-armenian-genocide.html?_r=0 

Teokraattisuuden lisäksi maan hallintoa ei myöskään voi liiemmin syyttää sosialismista tai tämän aatteen kannattajien päänsilittelystä:
http://www.pes.eu/turkish_attack_on_socialist_youth_beggars_belief
http://www.ituc-csi.org/turkey-more-than-100-trade?lang=en 
https://www.facebook.com/insurrectionnews/posts/908370302542590

Joka tapauksessa, itselleen rehellinen ihminen ei kuitenkaan kestä sitä vasten kasvoja iskevää ristiriitaa, joka vallitsee erinäisten uskontojen arvomaailmojen ja niiden todellisuuden ilmentymien kanssa. Tämänkaltainen ihminen ei voi ottaa osaa uskontoihin, jotka sallivat esimerkiksi lapsiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan tai hengen riistämisen sen takia, kun joku on valinnut poikkeavan tavan elää elämäänsä. Iso osa uskojista on koulukiusaamisretoriikkaa käyttäen niin kutsuttuja hiljaisia hyväksyjiä, jotka ovat molemmissa ilmiöissä osaltaan varmistamassa sen jatkumista. Itselleen rehellinen ihminen ei voi hyväksyä mieleensä maailmankuvaa, jonka logiikassa on reikiä kuin juustossa.

Yksilönvapaus on mielestäni (länsimaisessa) yhteiskunnassa tärkein piirre heti yhteisten sopimusten noudattamisen ja suurin piirtein samanlaisten moraaliarvojen jakamisen jälkeen. Minua ei kiinnosta ihmisyyden jalostaminen tästä pidemmälle. Jos kuitenkin olisin diktaattori-idealisti, en juurikaan alkaisi (varmasti alkaisin) sorkkimaan nykyistä länsimaalaista ihmisten tapaa elää elämäänsä. Oman kotinsa seinien sisäpuolella he saisivat tehdä, mitä haluavat. Vaikka uskoa. Kirkot, moskeijat ja temppelit pitäisi perustaa yksityisvaroin.

Kirkon lisäksi myös hyväntekeväisyysjärjestöt ovat kunnostautuneet käyttämään lapsia ja kouluinstituutiota kalavesinään. Keskenkasvuiselle, vailla kyseenalaistamisen ja kriittisen ajattelun taitoa olevalle ihmiselle on oivallista kertoa, että on olemassa kärsimystä kaukaisissa maissa, mutta rahat täytyy antaa lippaankantajille. SPR ja muut almujärjestöt turvautuvat toimessaan empatiaterroriin. Empatiaterrorin käyttäjä saa kohteeltaan haluamansa vetoamalla tämän tunteisiin ja siihen, että kohteen pitää tehdä tietty asia, että saa moraalisen hyväksynnän. Lastenkasvatuksen kohdalla olen lukenut tätä pidettävän  huonona kasvatuskeinona: Lapselle kerrotaan, mitä hänen pitäisi tehdä, että hänen rakastamansa aikuinen saisi hyvän mielen.

En paheksu SPR:n tai muiden järjestöjen suorittavaa porrasta eli heitä, jotka pyörivät kauppojen tuulikaapeissa ja joiden kanssa vältetään ottamasta katsekontaktia. He ovat kuitenkin hyväntahtoisia ihmisiä, joista osa varmasti myös nauttii, kun pääsee näyttämään moraalista paremmuuttaan ja kiltteyttään julkisesti.

Muun maailman saastaisuudesta valistava vanhempi, opettaja tai liivi-ihminen tuntee onnistuneensa tehtävässään, kun lapsi myöntää ottaneensa opin perille sen suhteen, että niin moni muu ihminen maailmassa elää kurjuudessa. Voi ajatella, että nyt lapsi on oikeamielisempi kuin ennen ja moraalitajultaan vahvistunut. Lapsi ei jaksa aina odottaa vuoroaan, turhautuu, kun ei saa haluamaansa asiaa ja ylipäätänsä menettää hermonsa pienten asioiden tähden, mutta hänen odotetaan ymmärtävän, mitä miljoonien ihmisten hätä tarkoittaa. Jos hän oikeasti ymmärtäisi näin ison mittakaavan kokonaisuuden, ei hän valittaisi niistä asioista, joista lapset täysin ymmärrettävästi toisinaan valittavat.

Äskeisessä on metka ristiriita sen suhteen, että lapselle täytyisi antaa stressitön ja naiivi ("joulupukki on olemassa") kasvuympäristö maailmankuvan kehittämiseen, jossa hän voisi muokata skeemaansa omaa tahtiaan, esimerkiksi aikuisten kanssa käydyillä keskusteluilla ryyditettynä. Nämä periaatteet käyvät kuitenkin ilmeisesti toissijaisiksi, kun raha puhuu. Voisin veikata, että monessa kodissa on vedenjakaja sen asian suhteen, haluaako antaa omalle lapselleen taipumuksia kasvaa rehelliseksi vaiko kiltiksi ihmiseksi. Suosittelen lukemaan seuraavasta linkistä, kuinka Eero Paloheimo kiteyttää näiden piirteiden eron: http://www.eeropaloheimo.fi/jako-kahteen/

SPR:n, Unicefin ja muiden almujärjestöjen tehottomuus auttamisessa yhdistettynä henkilöstön palkkoihin ja etuihin on oma matopurkkinsa. Tästä asiasta osakseni langennut moraalisäteily jätti minuun jälkensä siinä määrin, että laitoin keräyslippaisiin alle aikuisikäisenä rahaa joitain kertoja. En ajatellut koskaan auttavani ketään, vaan halusin vain rauhoittaa mieleni. Koska lahjoitin rahaa keräyslippaaseen, pysyin ainakin ulkopinnalta hyvänä ihmisenä. Se tunne ja ulkovaikutelma olivat pääasia, ei niinkään vasta myöhemmin kasvanut epäilys siitä, että raha menee monen mutkan ja verottavan kouran kautta kohteeseensa maksamaan afrikkalaisen sotalordin armeijan palkan tai saudiprissin bileet. Paikkansapitävää tietoa ei ole, ja vaikka olisi, sitä toisinaan vääristellään. Tällä hetkellä SPR kerää kotimaassamme rahaa syyrialaisten turvapaikanhakijoiden hädän verukkeella, joita on yli 16 000 saapuneen turvapaikanhakijan joukossa vain noin 400.

Voisi olettaa, että verorahoistamme maksettavan kehitysavun suuntaus on sääntelyltään ja seurannaltaan parhaimmasta päästä, mutta totuus on toinen, jos on uskominen entistä Suomen Mosambikin- ja Kenian-suurlähettilästä, Matti Kääriäistä: http://www.hs.fi/politiikka/a1305919701472. En nyt millään pikaisen googlettelun jälkeen löytänyt lähdettä, mutta muistaakseni Heidi Hautalakin on myöntänyt virkaatekevänä sen, ettei annettujen kehitysapurahojen kohtaloista useinkaan ole tietoa.

Kapitalismi ja suotuisa talouskehitys poistavat köyhyyttä ja kurjuutta tehokkaammin maailmasta kuin vastikkeetta jaetut rahat ja tavarat. Itse pidän valtion tarjoamaa kehitysapua hyvänä asiana, mutta näitä resursseja pitäisi käyttää paljon tehokkaammin. Tällä hetkellä apu on hyvin kosmeettista poliittisten valintojen tekoa, joilla pyritään vaikuttamaan siihen, minkälaisen vaikutelman Suomi antaa Euroopan poliittisella näyttämöllä: Liberaalina, talousvahvana ja muita ensin auttavana Länsi-Euroopan maana vaiko vielä kurjuuden aikansa muistavana, sulkeutuneena Itä-Euroopan satelliittivaltiona. Ensimmäisestä pidetään kiinni, maksoi mitä maksoi, ja jälkimmäistä ei kukaan pidä fantastisena, vaikka moni asiantuntija on todennut taloudellisen viitekehyksemme olevan lähempänä noita maita kuin vaikkapa Saksaa tai Ruotsia.

Niin joo, lapset ja nuoret. Jos rahankeruuta ei lasketa, niin en ymmärrä minkälaista endgamea tunteisiin vetoamisella haetaan. Lapsille ei kerrota suomalaisista kodittomista, vanhuksien oloista laitoksissa tai siitä, miten Vilja Eerikalle kävi, kun ylikuormittunut lastensuojelujärjestelmä jätti hänet täysin yksin. Suomessa riittäisi kyllä hirveitä täysin kotoperäisiä tarinoita, joilla niilläkin voisi aloittaa lapsen mielen vaivaamisen. Resurssimme eivät riitä kaikkien auttamiseen, mutta keräyslippaiden kantajia näiden asioiden ympärillä ei näy, vaan sensationalistiset tarinat rahan kerjäämisen verukkeeksi haetaan Mesopotamiasta tai Välimeren takaa.

Luin 8-vuotiaana nassikkana Löytöretki-tietokirjasarjan osia innokkaasti. Avaruus-osassa käsiteltiin sitä, kuinka Aurinkomme tulee aikanaan muuttumaan punaiseksi jättiläiseksi ja nielaisee Maan sisäänsä, tuhoten kaiken elämän ikuisesti. Tämän asian oppiminen painoi alkuopetusikäisen minäni mieltä hirveästi jonkin aikaa. Niin paljon, ettei tuollaisia asioita minun olisi tarvinnut sillä henkisellä vahvuudella tietää.

Aloin samoihin aikoihin lukemaan säännöllisesti sanomalehtiä. Verrattuna tietokirjakokemukseen, mieleni ei enää kokenut ahdistusta esimerkiksi Steen Christensenin tekemien poliisitappojen tai Hyvinkään paloittelumurhien kohdalla. Muistan kyllä näiden tekojen aiheuttamat kohut, ne kirkuvat otsikot ja kuvat lehtien sivuilla.  En tiedä, miten uutisten luku ja tiedon kerääminen on minuun lapsuudessa vaikuttanut. Ehkä ei mitenkään. Ehkä tälle kaikelle altistuminen liian varhain ei ole hyväksi.

Olen paraikaa lukemassa psykologi Keijo Tahkokallion kirjaa Mitä tehdä levottomille lapsille, jossa hän hieman sivuaa aihetta. Hän puhuu kirjassaan lapsille tarjolla olevista aikuisuuden ikkunoista. Näitä ovat esimerkiksi TV ja internetin erinäiset sivustot. Kun lapset kurkkivat näistä ikkunoista sisään, pääsevät he osalliseksi aikuisille suunnattuihin asioihin, joita eivät vielä kykene mielessään käsittelemään omin avuin. Se altistaa heidät stressille, joka taas johtaa muihin häiriöihin, kuten levottomuuteen.

Nämä äskeiset muistot tietokirjojen ja sanomalehtien lukemisista pompsahtivat mieleeni, kun mietin lasten altistumista ja altistamista vaikkapa uutisten videokuville, lehtien kirkuville tabloidiotsikoille, synnille, yhdelle sallitulle tavalle elää ja empatiaterrorille. Nämä aikuisuuden ikkunat ovat kuitenkin jäämässä auttamatta vanhanaikaisiksi ja niiden ohi on mennyt jo mainittu internet, jota tutkitaan tietokoneella, tabletilla ja älypuhelimella. Internetissä sisällön pitää olla graafista, shokeeraava ja tunteita herättävää, että se kiinnostaa ihmisiä. Olen itse utelias tonkimaan internetissä shokeeraaviakin asioita ja edelleenkin, tässä iässä, tulee joskus nähtyä materiaalia, joka hätkähdyttää. Keskenkasvuisen aivoilla uusiin, käsittämättömiin asioihin reagoiminen ja niiden käsitteleminen on varmasti työlästä. Pitkälle kehittyneen informaatioteknologian takia millään aiemmalla sukupolvella ei ole ollut mahdollisuutta altistua yhtä suurelle määrälle kurjistavaa tietoa kuin nyt kasvavilla untuvikoilla.

Palatakseni edellä mainittuun Tahkokallion kirjaan, hänen mielestään tunnollisille lapsille koulutyön hyvä tekeminen tuo jo tarpeeksi henkistä painolastia. Hän pitää liian vakavaa harrastamistakin riskitekijänä. Ei voi tietää, mikä asia painaa kenenkin mieltä ja minkälaista kamppailua kukin osaltaan käy. Ratkaisemattomat asiat kasautuvat mielen perälle ja aivot puolustautuvat omalla tavallaan. Psykologia vielä lainatakseni: tarpeeksi pitkä aika stressiä, joka on noin 15-20 vuotta eli juurikin lapsuusajan verran, tekee pysyviä ja haitallisia muutoksia aivoihin esimerkiksi muistamisen alueelle.

Minä pidin pitkään vaaleanpunaisessa hötössä eläviä ihmisiä hieman idiootteina. Nykyään yritän kasata itselleni samantyylistä höttöä ja nähdä realistisesti hyvät asiat ympärilläni. Jos minä koen tarvitsevani tälläistä, niin keskenkasvuisille hyvän näkemisen maailmassa on oltava välttämätöntä.