Digitaaliset laitteet ja sovellukset koulussa

Edellisessä kirjoituksessani arvostelin sitä pönkitystä, että koulujen interventiota ja digitalisaatiota pidetään jonkinlaisena avaintekijänä oppilaiden koulunkäyntiongelmiin. Jatkan hieman samasta aiheesta, edelleen koulujen digitalisoitumisesta. Minun näkemystäni asiaan kuvaa eräässä HS:n artikkelissa olleen asiantuntijan kommentti (en millään löytänyt lähdettä), että monelle oppilaalle älylaitteen antaminen on sama kuin antaisi juopolle pullon. Efekti olisi taatusti vielä voimakkaampi, jos oppilas saisi käyttää omaa, personoitua älylaitettaan.

Digioppimisen puolestapuhujia tuntuu vaivaavan heikko kyky hahmottaa realiteetteja, jonka takia kehityksen kulkua on vaikeampi tarkastella rehellisesti. Olen kuullut tarinoita digisanansaattajista, joiden silmät ovat avautuneet vasta sitten, kun he ovat omin silmin nähneet käytännössä, miten yhteensopimaton yhtälö voi olla internet-yhteydellä varustettu digilaite, yliaktiiviset nuoret ja liian vähän valvovia silmäpareja. Tai miten vaikea on luovia tunnin läpi, kun ohjelman koodi kaatuilee, internet-yhteys pätkii, sovellus vaatii päivityksiä, tai joku on järsinyt hiiren johdon poikki. Jotkut oppivat lukemalla, jotkut oppivat tarkkailemalla, mutta sokeasti uskovien täytyy oppiakseen pissata sähköaitaan.

Koko ajatus motivaatio-ongelmaisten oppilaiden yhtäkkisestä eheytymisestä ja oppimistulosten parantumisesta, kun heille tarjoillaan enemmän digilaitteita kirjojen ja vihkojen sijaan, kutkuttelee kyynisen ihmisen hermoja. Ensinnäkin, älylaitteen käytön aloittaminen on alunperin osasyyllinen monen oppilaan koulunkäyntiongelmiin. Toisena, keskenkasvuisten tapa hyödyntää digitaalisia laitteita ja niiden sovelluksia jakautuu keskimäärin kolmeen ryhmään tai niiden sekoituksiin:

1. netin verkostopalveluiden käyttäjiin,
2. hassujen kuvien ja videoiden katselijoihin sekä
3. valtavasti videopelejä pelaaviin.

Nämä kolme ryhmää, joihin kuuluu ylivoimaisesti suurin osa oppilaista, käyttävät digitaalisia laitteita vain itsensä viihdyttämiseen ja tylsyyden välttämiseen. Näiden joukossa on myös paljon merkityskuilusta kärsiviä, joka on tutkijoiden antama trendikäs nimitys sille kokemukselle, kun oppilas joutuu tekemään tunnilla asioita, joita hän ei haluaisi tehdä. Oppilaiden mielestä merkityskuilu vähenisi (kapenisi?), kun heidän annettaisiin oppitunneillakin olla enemmän ruudun äärellä. Mikään ei kuitenkaan takaa sitä, että nämä oppilaat käyttäisivät aikansa oppitunneilla kehittävämmin digilaitteen kuin kynän ja vihkon kanssa. Päinvastainen, "juopolle pullo" -efekti on mielestäni todennäköisempi.

On olemassa häviävän pieni neljäs ryhmä. Siihen kuuluu ne pojat ja tytöt, jotka omatoimisesti vapaa-ajallaan harjoittelevat hyödyllisiä digitaitoja kuten koodausta, graafista suunnittelua tai musiikin tekemistä. Mitä enemmän heille kertyy vuosia harrastuksensa parissa, sitä taitavammiksi he tulevat ja sitä enemmän heillä on äärimmäisen arvokasta pääomaa IT-alan työmarkkinoille. IT-alalla persoonalliset, koulutuksen ulkopuolelta kerätyt ansioluettelon nyanssit ovat äärimmäisen tärkeitä. Jo alakouluikäisellä voi olla oma "ansioluettelon" alkunsa.

Tämä on ryhmä, jonka kautta uskon digitalisaation puolestapuhujien idealisoineen näkemyksensä. Kun loputkin oppilaat altistetaan IT-alan eri osaamisalueille, luullaan meillä olevan jatkossa paljon Nokia-tason insinöörejä. Harrastamiseen ja korkeaan taitotasoon vaadittu intohimo syntyy kuitenkin spontaanisti, eikä sitä voi pakottaa kouluympäristö, opetussuunnitelma, vanhemmat tai asiantuntijat. Voi tarjoilla erilaisia vaihtoehtoja sytykkeen toivossa, mutta tässä tapauksessa sytyke - digitaalinen laite - on ollut nuorella kotona jo vuosia käytössä, eikä syventyminen IT-taitoihin suurinta osaa kiinnosta. Vilpitön kysymykseni kuuluu, että voiko koulu tehdä enää jotain toisin?

Minua ihmetytti suuresti se, että Ylen haastattelussa psykologian professori vertasi peruskoulun oppilaiden älylaitteiden käyttämisen rajoittamista siihen, ettei aikuinen saisi töissään käyttää läppäriä tai internet-yhteyttä. Luulen nimittäin, että peruskoulusta löytyy ainakin vielä jonkin aikaa enemmän levottomia yksilöitä, joilla on ongelmia itsesäätelyssä ja tietoisuuden ja tahdonvoiman suuntaamisessa kehittävään tekemiseen. Nämä ovat ominaisuuksia, jotka joutuvat koetukselle, kun naaman eteen lyödään digilaite, jonka enemmistö oppilaista näkee ensisijaisesti virikkeitä ja ärsykkeitä pursuavana viihdytyskeskuksena, eikä opiskeluvälineenä.