[Editor's note] Kirjoitin uskonnosta ja uskomisesta ensimmäiset 13 kappaletta. Jos uskonnosta jaarittelu ei kiinnosta, niin kannattaa hypätä tämä mukaan laskettuna 15. kappaleeseen, joka alkaa sanoilla "Kirkon lisäksi myös". Mielestäni siitä alkaa paljon parempi osa.
Kristinuskobisneksen liikemiehet, gideonit, kävivät muutamissa koululuokissa jakamassa versoille Uusi testamentti ja psalmit -teoksen. Teos on kirvoittanut keskustelua oppilaiden keskuudessa muutamaan otteeseen ja tämä keskustelu ja teoksen käsittely on jaritervomaisella tasolla. Olen omalta osaltani asiaan todennut, että kyseessä on mielipideasia ja minun mielestäni kyseistä kirjaa ei kannata ottaa tosissaan. Harmi, että Vanhaa testamenttia ei jaettu.
Jos joku kaverini on löytänyt aidon onnellisuuden uskosta, niin minä olen oikeasti iloinen hänen puolestaan. Minua ei kiinnostaisi kenenkään uskonnon harjoittaminen yhtään, jos se suoritettaisiin yksinomaan kirkossa tai seurakunnassa, johon ihmiset menevät omasta tahdostaan. Näen kuitenkin jotain vaikeasti selitettävissä olevan irvokasta siinä, että koulua, paikkansapitävän ja ehdottoman tiedon ja opettaja-auktoriteettien linnaketta, käytetään yhden tietyn uskonnon hyveiden julistamiseen ja paikkansapitämättömien tarinoiden kertomiseen.
Kouluinstituutio on otollinen paikka ehdottoman totuuden kertomiselle. Alakouluikäinen lapsi luottaa aikuiselta saamaansa tietoon ja ei monestikaan kyseenalaista kuulemaansa. Oikein tietämisestä saa kehuja ja palkkion hyvän arvosanan muodossa.
Irvokkuus ja hengellinen hyväksikäyttö tulee mielestäni siinä, kun kirkon jäsen saapuu kouluunja oppilaat on kasattu samaan tilaan hänen eteensä kuuntelemaan hiljaa, mitä hänellä on sanottavana. Hän kertoo hyveistä ja ihmetarinoista ja hieman samaan tapaan kuin julkisen sektorin virkamies, hän ei kerro tarinan toista puolta, jos sitä ei itse hoksaa kysyä. Ja vaikka joku oppilas älyäisikin, tuttuun tapaan tyhminkin aikuinen osaa päihittää kyseenalaistavan lapsen väittelyssä. Jos ei muuten, niin valehtelemalla lisää.
En tiedä, miten koulun varsinaiset uskonnon tunnit menevät näinä päivinä. Käsitykseni on, että mitä vanhemmaksi oppilas tulee, sitä pienemmäksi
koulun roolin pitäisi käydä hyveellisessä kasvattamisessa ja
maailmankuvan rakentamisessa, painotuksen kasvaessa kohti oppimimaan
oppimista ja koulutyötä. Hyvänä asiana sanottakoon, että alkuopetusikäiset eivät kuule enää ihmeteoista, jotka auttoivat Israelin kansaa selviytymään koettelemuksistaan. En tiedä, ehkä se tulee myöhemmin. En pohdi ollenkaan opettajien roolia tässä kuviossa, mutta mainittakoon, että kerran eräs opettaja mietiskeli minulle, että pitäisikö Raamatun tarinat kertoa uskonnon tunneilla totena vai taruna. Minä en tiedä, mitä opettajien pitäisi vastata. Kouluissa opiskellaan joitakin turhia asioita, ja vanhanaikaisten uskontojen opettelu perinpohjaisesti on mielestäni niiden joukossa. Kristinuskosta, islamista ja muista uskonnoista kertomisen voisi jättää
historian tunneille, kertomalla niiden vaikutuksista asioiden kulkuun isommassa mittakaavassa. Omilta yläasteen uskonnon tunneiltani muistan
sen, että opettaja piti tuhlaajapoika-sarjakuvastani ja sen,
että joskus hän sai raivokohtauksen jostain minun kommentistani.
Samaan tapaan kuin 18-20-vuotiaat miehet ovat otollinen kohderyhmä armeijan ja upseerien koulutettaviksi, alakouluikäiset ovat otollinen kohderyhmä kirkon, seurakuntien ja pappien sanomalle. Molemmissa instituutioissa on ylempi auktoriteetti, jonka asiantuntijatieto on ehdoton ja jonka mukaan täytyy toimia. Armeijan ja koulun uskonnon opetuksen väliin sijoittuu rippileiri. Rippileirit ovat kirkon viimeinen, viikon kestävä yritys saada nuori päihtymään ja koukuttumaan vaaralliseen huumeeseen. Minuun tämä seitsemän päivän ajan yhdelle sanomalle altistaminen oli lähellä tepsiä, mutta kuten muutkin päihteet limsaa lukuunottamatta, ei se minuun tärpännyt.
Tiedostan, että rippileiri on vapaaehtoinen. Rippileiri on kaikista aikuistumisriiteistä se kaikkein rahakkain, joten tämän motivaattorin takia suurin osa nuorista sen totta kai käy. Onko näin käynyt vuosikymmenten saatossa vain yhteensattuman kautta, sitä en tiedä. En pääse kaivautumaan 14-15-vuotiaan tytön ajatusmaailmaan kovin hyvin, mutta heillä on varmaankin lisäsyynä vielä naimalupa ja unohtumattomat häät sitten joskus. Nykyajan superärsykkeille altistumisessa on hyvätkin puolensa, sillä uskonto ja siitä kertovat ulkokultaiset ihmiset ovat monen lapsen ja nuoren mielestä kuitenkin umpimälsä juttu, eikä heidän sanomansa uppoa nuorten ymmärrykseen. Viikko rippileirillä menee rattoisasti älypuhelimen parissa.
Minut on kutsuttu muutamaan otteeseen seurakuntiin keskusteluiltoihin, mutta olen jättänyt menemättä. Huolimatta siitä, että uskovaisilla on ulkoinen moraalin ja hyveiden ohjaaja, on heidän kanssaan monesti epämiellyttävää olla tekemisissä. Hmm... Oikeastaan "huolimatta"-sanan voisi vaihtaa johtuen-sanaan. On nimittäin vaikea varmistua, onko uskovainen ihminen oikeasti rehellinen, kun hänen kanssaan toimii. Hänen mielenliikkeitään on vaikea arvioida. Hänen valintojaan ohjaa Raamattu ja sen eettinen koodisto ja hänen motivaattorinaan seurata noita ohjeita on taivaspaikan lunastaminen. Uskovaisen mielipidettä ei periaatteessa aina tarvitsisi kysyä, koska sen saa selville Raamatun etiikkaa soveltamalla.
Minä ja monet muut lapsuuden ja nuoruuden herkkyyskausien jälkeen eheänä pysyneet ymmärrämme uskontojen tarkoitusperät ja sen, että pohjimmiltaan ne haluavat ihmiselle hyvän elämän. Toinen vallitseva teoriahan on se, että uskonnot on luotu työkaluiksi ihmisten kontrolloimista varten. Tämä on varteenotettava vaihtoehto, varsinkin jos tarkastelee aikakausia ennen internetiä ja vapaata mediaa. Teokratia ja/tai jonkinasteinen sosialismi yhdistävät kaikkia maita, joissa internet, media ja ihmisten välinen viestintä ovat tiukemman puoleisesti kontrolloitu.
Nyt rönsyillään ja vahvasti, mutta pakko mainita, että Turkki on omituinen poikkeus tähän sääntöön. Sen hallitus on irrottautunut vahvasti uskonnosta jo kohta sadan vuoden ajan, mutta sekulaarisuuden tuoma logiikka ei ole vielä yltänyt esimerkiksi mahdollisuuteen puhua armenialaisten kansanmurhasta ilman pelkoa syytteestä taikka sosiaalisen median vapaaseen hengittämiseen. Nämä kaksi asiaa luonnollisesti liittyvät toisiinsa:
http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2015040719481210_ul.shtml
http://www.nytimes.com/2015/04/17/world/europe/turkeys-century-of-denial-about-an-armenian-genocide.html?_r=0
Teokraattisuuden lisäksi maan hallintoa ei myöskään voi liiemmin syyttää sosialismista tai tämän aatteen kannattajien päänsilittelystä:
http://www.pes.eu/turkish_attack_on_socialist_youth_beggars_belief
http://www.ituc-csi.org/turkey-more-than-100-trade?lang=en
https://www.facebook.com/insurrectionnews/posts/908370302542590
Joka tapauksessa, itselleen rehellinen ihminen ei kuitenkaan kestä sitä vasten kasvoja iskevää ristiriitaa, joka vallitsee erinäisten uskontojen arvomaailmojen ja niiden todellisuuden ilmentymien kanssa. Tämänkaltainen ihminen ei voi ottaa osaa uskontoihin, jotka sallivat esimerkiksi lapsiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan tai hengen riistämisen sen takia, kun joku on valinnut poikkeavan tavan elää elämäänsä. Iso osa uskojista on koulukiusaamisretoriikkaa käyttäen niin kutsuttuja hiljaisia hyväksyjiä, jotka ovat molemmissa ilmiöissä osaltaan varmistamassa sen jatkumista. Itselleen rehellinen ihminen ei voi hyväksyä mieleensä maailmankuvaa, jonka logiikassa on reikiä kuin juustossa.
Yksilönvapaus on mielestäni (länsimaisessa) yhteiskunnassa tärkein piirre heti yhteisten sopimusten noudattamisen ja suurin piirtein samanlaisten moraaliarvojen jakamisen jälkeen. Minua ei kiinnosta ihmisyyden jalostaminen tästä pidemmälle. Jos kuitenkin olisin diktaattori-idealisti, en juurikaan alkaisi (varmasti alkaisin) sorkkimaan nykyistä länsimaalaista ihmisten tapaa elää elämäänsä. Oman kotinsa seinien sisäpuolella he saisivat tehdä, mitä haluavat. Vaikka uskoa. Kirkot, moskeijat ja temppelit pitäisi perustaa yksityisvaroin.
Kirkon lisäksi myös hyväntekeväisyysjärjestöt ovat kunnostautuneet käyttämään lapsia ja kouluinstituutiota kalavesinään. Keskenkasvuiselle, vailla kyseenalaistamisen ja kriittisen ajattelun taitoa olevalle ihmiselle on oivallista kertoa, että on olemassa kärsimystä kaukaisissa maissa, mutta rahat täytyy antaa lippaankantajille. SPR ja muut almujärjestöt turvautuvat toimessaan empatiaterroriin. Empatiaterrorin käyttäjä saa kohteeltaan haluamansa vetoamalla tämän tunteisiin ja siihen, että kohteen pitää tehdä tietty asia, että saa moraalisen hyväksynnän. Lastenkasvatuksen kohdalla olen lukenut tätä pidettävän huonona kasvatuskeinona: Lapselle kerrotaan, mitä hänen pitäisi tehdä, että hänen rakastamansa aikuinen saisi hyvän mielen.
En paheksu SPR:n tai muiden järjestöjen suorittavaa porrasta eli heitä, jotka pyörivät kauppojen tuulikaapeissa ja joiden kanssa vältetään ottamasta katsekontaktia. He ovat kuitenkin hyväntahtoisia ihmisiä, joista osa varmasti myös nauttii, kun pääsee näyttämään moraalista paremmuuttaan ja kiltteyttään julkisesti.
Muun maailman saastaisuudesta valistava vanhempi, opettaja tai liivi-ihminen tuntee onnistuneensa tehtävässään, kun lapsi myöntää ottaneensa opin perille sen suhteen, että niin moni muu ihminen maailmassa elää kurjuudessa. Voi ajatella, että nyt lapsi on oikeamielisempi kuin ennen ja moraalitajultaan vahvistunut. Lapsi ei jaksa aina odottaa vuoroaan, turhautuu, kun ei saa haluamaansa asiaa ja ylipäätänsä menettää hermonsa pienten asioiden tähden, mutta hänen odotetaan ymmärtävän, mitä miljoonien ihmisten hätä tarkoittaa. Jos hän oikeasti ymmärtäisi näin ison mittakaavan kokonaisuuden, ei hän valittaisi niistä asioista, joista lapset täysin ymmärrettävästi toisinaan valittavat.
Äskeisessä on metka ristiriita sen suhteen, että lapselle täytyisi antaa stressitön ja naiivi ("joulupukki on olemassa") kasvuympäristö maailmankuvan kehittämiseen, jossa hän voisi muokata skeemaansa omaa tahtiaan, esimerkiksi aikuisten kanssa käydyillä keskusteluilla ryyditettynä. Nämä periaatteet käyvät kuitenkin ilmeisesti toissijaisiksi, kun raha puhuu. Voisin veikata, että monessa kodissa on vedenjakaja sen asian suhteen, haluaako antaa omalle lapselleen taipumuksia kasvaa rehelliseksi vaiko kiltiksi ihmiseksi. Suosittelen lukemaan seuraavasta linkistä, kuinka Eero Paloheimo kiteyttää näiden piirteiden eron: http://www.eeropaloheimo.fi/jako-kahteen/
SPR:n, Unicefin ja muiden almujärjestöjen tehottomuus auttamisessa yhdistettynä henkilöstön palkkoihin ja etuihin on oma matopurkkinsa. Tästä asiasta osakseni langennut moraalisäteily jätti minuun jälkensä siinä määrin, että laitoin keräyslippaisiin alle aikuisikäisenä rahaa joitain kertoja. En ajatellut koskaan auttavani ketään, vaan halusin vain rauhoittaa mieleni. Koska lahjoitin rahaa keräyslippaaseen, pysyin ainakin ulkopinnalta hyvänä ihmisenä. Se tunne ja ulkovaikutelma olivat pääasia, ei niinkään vasta myöhemmin kasvanut epäilys siitä, että raha menee monen mutkan ja verottavan kouran kautta kohteeseensa maksamaan afrikkalaisen sotalordin armeijan palkan tai saudiprissin bileet. Paikkansapitävää tietoa ei ole, ja vaikka olisi, sitä toisinaan vääristellään. Tällä hetkellä SPR kerää kotimaassamme rahaa syyrialaisten turvapaikanhakijoiden hädän verukkeella, joita on yli 16 000 saapuneen turvapaikanhakijan joukossa vain noin 400.
Voisi olettaa, että verorahoistamme maksettavan kehitysavun suuntaus on sääntelyltään ja seurannaltaan parhaimmasta päästä, mutta totuus on toinen, jos on uskominen entistä Suomen Mosambikin- ja Kenian-suurlähettilästä, Matti Kääriäistä: http://www.hs.fi/politiikka/a1305919701472. En nyt millään pikaisen googlettelun jälkeen löytänyt lähdettä, mutta muistaakseni Heidi Hautalakin on myöntänyt virkaatekevänä sen, ettei annettujen kehitysapurahojen kohtaloista useinkaan ole tietoa.
Kapitalismi ja suotuisa talouskehitys poistavat köyhyyttä ja kurjuutta
tehokkaammin maailmasta kuin vastikkeetta jaetut rahat ja tavarat. Itse pidän valtion tarjoamaa kehitysapua hyvänä asiana, mutta näitä resursseja pitäisi käyttää paljon tehokkaammin. Tällä hetkellä apu on hyvin kosmeettista poliittisten valintojen tekoa, joilla pyritään vaikuttamaan siihen, minkälaisen vaikutelman Suomi antaa Euroopan poliittisella näyttämöllä: Liberaalina, talousvahvana ja muita ensin auttavana Länsi-Euroopan maana vaiko vielä kurjuuden aikansa muistavana, sulkeutuneena Itä-Euroopan satelliittivaltiona. Ensimmäisestä pidetään kiinni, maksoi mitä maksoi, ja jälkimmäistä ei kukaan pidä fantastisena, vaikka moni asiantuntija on todennut taloudellisen viitekehyksemme olevan lähempänä noita maita kuin vaikkapa Saksaa tai Ruotsia.
Niin joo, lapset ja nuoret. Jos rahankeruuta ei lasketa, niin en ymmärrä minkälaista endgamea tunteisiin vetoamisella haetaan. Lapsille ei kerrota suomalaisista kodittomista, vanhuksien oloista laitoksissa tai siitä, miten Vilja Eerikalle kävi, kun ylikuormittunut lastensuojelujärjestelmä jätti hänet täysin yksin. Suomessa riittäisi kyllä hirveitä täysin kotoperäisiä tarinoita, joilla niilläkin voisi aloittaa lapsen mielen vaivaamisen. Resurssimme eivät riitä kaikkien auttamiseen, mutta keräyslippaiden kantajia näiden asioiden ympärillä ei näy, vaan sensationalistiset tarinat rahan kerjäämisen verukkeeksi haetaan Mesopotamiasta tai Välimeren takaa.
Luin 8-vuotiaana nassikkana Löytöretki-tietokirjasarjan osia
innokkaasti. Avaruus-osassa käsiteltiin sitä, kuinka Aurinkomme tulee
aikanaan muuttumaan punaiseksi jättiläiseksi ja nielaisee Maan sisäänsä, tuhoten kaiken elämän ikuisesti. Tämän asian oppiminen painoi alkuopetusikäisen
minäni mieltä hirveästi jonkin aikaa. Niin paljon, ettei tuollaisia asioita minun olisi tarvinnut sillä henkisellä vahvuudella tietää.
Aloin samoihin aikoihin lukemaan säännöllisesti sanomalehtiä. Verrattuna tietokirjakokemukseen, mieleni ei enää kokenut ahdistusta esimerkiksi Steen Christensenin tekemien poliisitappojen tai Hyvinkään paloittelumurhien kohdalla. Muistan kyllä näiden tekojen aiheuttamat kohut, ne kirkuvat otsikot ja kuvat lehtien sivuilla. En tiedä, miten uutisten luku ja tiedon kerääminen on minuun lapsuudessa vaikuttanut. Ehkä ei mitenkään. Ehkä tälle kaikelle altistuminen liian varhain ei ole hyväksi.
Olen paraikaa lukemassa psykologi Keijo Tahkokallion kirjaa Mitä tehdä levottomille lapsille, jossa hän hieman sivuaa aihetta. Hän puhuu kirjassaan lapsille tarjolla olevista aikuisuuden ikkunoista. Näitä ovat esimerkiksi TV ja internetin erinäiset sivustot. Kun lapset kurkkivat näistä ikkunoista sisään, pääsevät he osalliseksi aikuisille suunnattuihin asioihin, joita eivät vielä kykene mielessään käsittelemään omin avuin. Se altistaa heidät stressille, joka taas johtaa muihin häiriöihin, kuten levottomuuteen.
Nämä äskeiset muistot tietokirjojen ja sanomalehtien lukemisista pompsahtivat mieleeni, kun mietin lasten altistumista ja altistamista vaikkapa uutisten videokuville, lehtien kirkuville tabloidiotsikoille, synnille, yhdelle sallitulle tavalle elää ja empatiaterrorille. Nämä aikuisuuden ikkunat ovat kuitenkin jäämässä auttamatta vanhanaikaisiksi ja niiden ohi on mennyt jo mainittu internet, jota tutkitaan tietokoneella, tabletilla ja älypuhelimella. Internetissä sisällön pitää olla graafista, shokeeraava ja tunteita herättävää, että se kiinnostaa ihmisiä. Olen itse utelias tonkimaan internetissä shokeeraaviakin asioita ja edelleenkin, tässä iässä, tulee joskus nähtyä materiaalia, joka hätkähdyttää. Keskenkasvuisen aivoilla uusiin, käsittämättömiin asioihin reagoiminen ja niiden käsitteleminen on varmasti työlästä. Pitkälle kehittyneen informaatioteknologian takia millään aiemmalla sukupolvella ei ole ollut mahdollisuutta altistua yhtä suurelle määrälle kurjistavaa tietoa kuin nyt kasvavilla untuvikoilla.
Palatakseni edellä mainittuun Tahkokallion kirjaan, hänen mielestään tunnollisille lapsille koulutyön hyvä tekeminen tuo jo tarpeeksi henkistä painolastia. Hän pitää liian vakavaa harrastamistakin riskitekijänä. Ei voi tietää, mikä asia painaa kenenkin mieltä ja minkälaista kamppailua kukin osaltaan käy. Ratkaisemattomat asiat kasautuvat mielen perälle ja aivot puolustautuvat omalla tavallaan. Psykologia vielä lainatakseni: tarpeeksi pitkä aika stressiä, joka on noin 15-20 vuotta eli juurikin lapsuusajan verran, tekee pysyviä ja haitallisia muutoksia aivoihin esimerkiksi muistamisen alueelle.
Minä pidin pitkään vaaleanpunaisessa hötössä eläviä ihmisiä hieman idiootteina. Nykyään yritän kasata itselleni samantyylistä höttöä ja nähdä realistisesti hyvät asiat ympärilläni. Jos minä koen tarvitsevani tälläistä, niin keskenkasvuisille hyvän näkemisen maailmassa on oltava välttämätöntä.
sunnuntai 27. syyskuuta 2015
sunnuntai 20. syyskuuta 2015
Ajatuksia henkisestä kantista ja sen kehittämisestä
"In sports science theory, supercompensation is the post training period during which the trained function/parameter has a higher performance capacity than it did prior to the training period."
― Wikipedia
Superkompensaatiolla tarkoitetaan urheilutieteessä tilaa, johon keho ajautuu fyysisestä ylirasitusvaiheesta ja sitä seuranneesta palautumisvaiheesta johtuen. Kunnollisen superkompensaation ja sen jälkeisten tuloksien aikaansaamiseksi on tärkeää, että ylirasitusvaiheen jälkeinen palautumisvaihe on riittävän pitkä ja että se on ylipäätänsä olemassa. Palautuessa tapahtuu lähestulkoon kaikki kehitys ja se tuntuu olevan universaali sääntö kaikkiin opittaviin taitoihin, luki sitten tietokirjaa tai opetteli tempaamaan. Itse superkompensaation aikana keho kykenee suoriutumaan niistä vastuksista, jotka aiemmin tuottivat sille suurta tuskaa, vaivattomammin.
Superkompensaation jälkeen suorituskyky laskee taas jonkin verran, jääden kuitenkin hieman ylirasitustilaa edeltäneen normaalitilan yläpuolelle. Toisin sanoen, kun itseään on hetken kiusannut sietokyvyn rajan tuolla puolen, muuttuu normaali harjoitusvastus siitä eteenpäin pysyvästi hivenen helpommaksi, kunhan muistaa välissä levätä ja antaa kehon uinahtaa. Kuin osakeindeksikin, luku menee välillä ylös ja välillä alas, mutta pidemmällä aikavälillä aina ylös.
Jos ylirasittamista jatkaa liian pitkään ilman palautumisvaihetta, alkaa menettämään työnsä hedelmiä. Jos kyykkää 500 toistoa yhtenä viikkona, voi saada tosi hyvän stimuluksen kehittymisen kannalta. Jos kyykkää 500 toistoa viikosta toiseen, ei saa luultavasti mitään. Tulehdukset nivelissä kasvavat lineaarisesti, mutta voima ja lihas eivät. Maailman eliittipainonnostajat kyykkäävät tämän verran toistoja viikossa, kun mukaan lasketaan kaikki kyykyn variaatiot, mutta heillä on tukenaan valtio, lapsuudesta asti rakennettu pohjakunto ja lääkkeet.
Puhuin äskeisissä kappaleissa fyysisen suorituksen aiheuttamasta stressistä. Sillä on minusta samankaltaisuuksia jokaisen kokemaan henkiseen stressiin, joko jokapäiväiseen tai sitten poikkeaviin sattumuksiin elon tiellä. Wikipedian superkompensaatio-artikkelin kaavio kuvaa fyysisen suorituskyvyn kehittämistä. Sitä mukaillen kirjoitin kaavion, joka kuvaa henkisten voimavarojen kasvattamista.
Normaatitila - Ylirasitettu tila - Palautuminen - Normaalitila^2 (pystyy sietämään jatkuvasti hieman isompaa määrää stressiä kuin edeltäjänsä)
Normaalitila on se tila, jossa koemme sopivan määrän stressiä joka päivä. Ylirasitustilassa joudumme kokemaan jotain ylimääräistä, jota emme kestä loputtomiin ilman seurauksia. Syklin pituus voi olla melkein mitä vain. Tällä voidaan tarkoittaa vaikka perinteistä työviikkoa, viisi työpäivää ja kaksi "palautumispäivää". Uudessa työpaikassa vietetty ensimmäinen työviikko voi olla kokonaan ylirasitustilaa, ja viikonloppu on pakko palautua parhaaksi näkemällään tavalla. Työviikon läpikäynti muuttuu normaalitilaksi nopeasti, jonka jälkeen vaaditaan isompia henkisiä painolasteja, että ylirasitusta syntyisi. Normaalitila^9999 selviää ilman ylimääräistä vaivannäköä semmoisista asioista, joiden ääressä sen edeltäjä 9998 sykliä aiemmin olisi romahtanut.
Joka tapauksessa syklissä on pakko olla palautuminen mukana. Ylirasitustila ei saa olla omiin voimavaroihin nähden liian pitkä. Liian pitkästä henkisestä ylirasitusjaksosta ehkä konkreettisin seuraus on lähimuistin pätkiminen, jonka uskon olevan monelle tuttu kokemus. Aivojemme hippokampus, jonka tehtävänä on asioiden muistaminen, reagoi herkästi kortisoli-nimiseen stressihormoniin. Pieni määrä on hyvästä, mutta iso määrä kortisolia alkaa haittaamaan sen toimintaa. Olen monesti törmännyt lifestyle-lausahdukseen "burnouttiin/hermoromahdukseen/masennukseen joutunut on yrittänyt olla rohkea liian pitkään." Tämän järkeenkäyvän lausahduksen sisältö lienee siis se loppupeli, johon joutuu, jos henkinen ylirasitustila jatkuu liian pitkään. Toiselle olkapäälle istahtaa masennus ja toiselle itseinho.
Jos näitä ylirasitustiloja kuitenkin kykenee syklittämään palautumisvaiheiden kanssa oikein ja saa "työn hedelmät" talteen, voi lopulta riittävän monen syklin jälkeen kampittaa niitä asioita, jotka olisivat joskus aiemmin aiheuttaneet tuntemuksen, ettei niistä voi millään selviytyä. Mieli ei taivu enää kovastakaan vastoinkäymisestä. Fyysistä stressiä esimerkkinä käyttäen, harva jaksaa ensimmäisellä harjoittelukerrallaan nostaa maasta 200 kiloa. Riittävästi rasitusta ja lepoa sopivissa määrin syklittäen se kuitenkin lopulta onnistuu keneltä tahansa.
En tiedä, saako kukaan tästä kirjoituksesta mitään selvää. Annan muutaman käytännön esimerkin omasta elämästäni:
1) Viime keväänä tein töitä, luin päivittäin pääsykokeisiin huonoista asetelmista lähtien, tuskailin romun moottoripyörän kanssa, joka piti saada myydyksi, treenasin 6-7 kertaa viikossa, pudotin kehonpainoa ja muutama ihmissuhde joko raastoi tai haastoi. Pärrää lukuunottamatta sain tästä kaikesta myös energiaakin, mutta menin selvästi persneton puolelle. Henkilökohtaisesti rankin juttu tässä oli syömisen rajoittaminen, koska se on minulle ja jokaiselle muullekin maailman ihmiselle yksi tärkeimmistä perustarpeista - ja monille varsinkin silloin, kun jokin ylimääräinen asia stressaa. Jälkeenpäin ajatellen selvisin tästä kaikesta vaivattomasti, mutta huomasin kesäkuun ensimmäiset viikot pikkuveljen luona ollessani, kuinka minulla ei ollut tarvetta tehdä juuri mitään kehittävää. Tuo kevään kaksi kuukautta oli yksi ylirasitusvaihe ja sen jälkeiset kesäkuun pari viikkoa oli palautumisvaihe, muodostaen syklin osasen. Selvisin tästä kaikesta ja se varmasti jollain tapaa vahvisti minua, koska rasitusta ei jatkunut liian pitkään.
2) Söin ja liikuin koko viime heinäkuun todella itsekuria vaativalla tavalla. Niin vaativaa se oli, että jouduin sopimaan itseni kanssa, että vaadin tätä itseltäni vain heinäkuun ajan, jonka jälkeen jatkan kevyemmin. Tuo itseni kanssa tekemä sopimus oli heinäkuun kaksi viimeistä viikkoa ainoa asia, mikä sai minut jaksamaan. Se, ja kriisi siitä itsetarkastelusta, joka seuraisi, kun ei pysty pitämään sopimusta, jonka on solminut itsensä kanssa
3) Olen huomannut ylirasituksen ja palautumisen lisäksi myös jonkinlaisen superkompensaatioefektin työssäni. Kesän tai joulun jälkeen töihin palattuani jotkut asiat tuntuvat helpottuneen edelliseen lukukauteen nähden. Helpottuneen sillä tavalla, että tietyt toimet vaativat vähemmän henkistä vaivannäköä ja niiden pohtiminen jää vähemmälle. Hermoni ovat yleensäkin viileät, mutta huomaan niiden viilentyneen entisestäänkin. Kun ei väsy henkisesti ja tunnekuohu ei valtaa mieltä, on selkästi ajatteleminen helppoa. Hyviä päätöksiä tulee tehtyä useammin analyyttisen ajattelun pohjalta, ei hetken intuitiolla tai tunnepaatoksella. Tällöin jää tosin ikävästi aikaa miettiä kaikkea mieltä ärsyttävääkin.
Viimeiseen esimerkkiin liittyen mielessäni on koominen ristiriita sen suhteen, että päätin alunperin lähteä opiskelemaan, koska haluan tehdä haastavampaa työtä, kun taas toisaalta minua harmittaa lopettaa työni, koska se käy yhä miellyttävämmäksi ja iloa tuottavammaksi minun kehittyessä paremmaksi.
"Minä selvisin siitä" on suloinen toteamus, kun sen voi rehellisesti todeta itselleen rankan koettelemuksen jälkeen, olkoon kyseessä sitten kauhea työviikko tai salilla tehty 5*5*90% -kyykkytreeni. Näiden jälkeen on mukava istahtaa nojatuolille tietokoneen ääreen, syödä jäätelöä ja palautua, jonka jälkeen jatkaa taas hieman vahvempana kuin aiemmin.
― Wikipedia
Superkompensaatiolla tarkoitetaan urheilutieteessä tilaa, johon keho ajautuu fyysisestä ylirasitusvaiheesta ja sitä seuranneesta palautumisvaiheesta johtuen. Kunnollisen superkompensaation ja sen jälkeisten tuloksien aikaansaamiseksi on tärkeää, että ylirasitusvaiheen jälkeinen palautumisvaihe on riittävän pitkä ja että se on ylipäätänsä olemassa. Palautuessa tapahtuu lähestulkoon kaikki kehitys ja se tuntuu olevan universaali sääntö kaikkiin opittaviin taitoihin, luki sitten tietokirjaa tai opetteli tempaamaan. Itse superkompensaation aikana keho kykenee suoriutumaan niistä vastuksista, jotka aiemmin tuottivat sille suurta tuskaa, vaivattomammin.
Superkompensaation jälkeen suorituskyky laskee taas jonkin verran, jääden kuitenkin hieman ylirasitustilaa edeltäneen normaalitilan yläpuolelle. Toisin sanoen, kun itseään on hetken kiusannut sietokyvyn rajan tuolla puolen, muuttuu normaali harjoitusvastus siitä eteenpäin pysyvästi hivenen helpommaksi, kunhan muistaa välissä levätä ja antaa kehon uinahtaa. Kuin osakeindeksikin, luku menee välillä ylös ja välillä alas, mutta pidemmällä aikavälillä aina ylös.
Jos ylirasittamista jatkaa liian pitkään ilman palautumisvaihetta, alkaa menettämään työnsä hedelmiä. Jos kyykkää 500 toistoa yhtenä viikkona, voi saada tosi hyvän stimuluksen kehittymisen kannalta. Jos kyykkää 500 toistoa viikosta toiseen, ei saa luultavasti mitään. Tulehdukset nivelissä kasvavat lineaarisesti, mutta voima ja lihas eivät. Maailman eliittipainonnostajat kyykkäävät tämän verran toistoja viikossa, kun mukaan lasketaan kaikki kyykyn variaatiot, mutta heillä on tukenaan valtio, lapsuudesta asti rakennettu pohjakunto ja lääkkeet.
Puhuin äskeisissä kappaleissa fyysisen suorituksen aiheuttamasta stressistä. Sillä on minusta samankaltaisuuksia jokaisen kokemaan henkiseen stressiin, joko jokapäiväiseen tai sitten poikkeaviin sattumuksiin elon tiellä. Wikipedian superkompensaatio-artikkelin kaavio kuvaa fyysisen suorituskyvyn kehittämistä. Sitä mukaillen kirjoitin kaavion, joka kuvaa henkisten voimavarojen kasvattamista.
Normaatitila - Ylirasitettu tila - Palautuminen - Normaalitila^2 (pystyy sietämään jatkuvasti hieman isompaa määrää stressiä kuin edeltäjänsä)
Normaalitila on se tila, jossa koemme sopivan määrän stressiä joka päivä. Ylirasitustilassa joudumme kokemaan jotain ylimääräistä, jota emme kestä loputtomiin ilman seurauksia. Syklin pituus voi olla melkein mitä vain. Tällä voidaan tarkoittaa vaikka perinteistä työviikkoa, viisi työpäivää ja kaksi "palautumispäivää". Uudessa työpaikassa vietetty ensimmäinen työviikko voi olla kokonaan ylirasitustilaa, ja viikonloppu on pakko palautua parhaaksi näkemällään tavalla. Työviikon läpikäynti muuttuu normaalitilaksi nopeasti, jonka jälkeen vaaditaan isompia henkisiä painolasteja, että ylirasitusta syntyisi. Normaalitila^9999 selviää ilman ylimääräistä vaivannäköä semmoisista asioista, joiden ääressä sen edeltäjä 9998 sykliä aiemmin olisi romahtanut.
Joka tapauksessa syklissä on pakko olla palautuminen mukana. Ylirasitustila ei saa olla omiin voimavaroihin nähden liian pitkä. Liian pitkästä henkisestä ylirasitusjaksosta ehkä konkreettisin seuraus on lähimuistin pätkiminen, jonka uskon olevan monelle tuttu kokemus. Aivojemme hippokampus, jonka tehtävänä on asioiden muistaminen, reagoi herkästi kortisoli-nimiseen stressihormoniin. Pieni määrä on hyvästä, mutta iso määrä kortisolia alkaa haittaamaan sen toimintaa. Olen monesti törmännyt lifestyle-lausahdukseen "burnouttiin/hermoromahdukseen/masennukseen joutunut on yrittänyt olla rohkea liian pitkään." Tämän järkeenkäyvän lausahduksen sisältö lienee siis se loppupeli, johon joutuu, jos henkinen ylirasitustila jatkuu liian pitkään. Toiselle olkapäälle istahtaa masennus ja toiselle itseinho.
Jos näitä ylirasitustiloja kuitenkin kykenee syklittämään palautumisvaiheiden kanssa oikein ja saa "työn hedelmät" talteen, voi lopulta riittävän monen syklin jälkeen kampittaa niitä asioita, jotka olisivat joskus aiemmin aiheuttaneet tuntemuksen, ettei niistä voi millään selviytyä. Mieli ei taivu enää kovastakaan vastoinkäymisestä. Fyysistä stressiä esimerkkinä käyttäen, harva jaksaa ensimmäisellä harjoittelukerrallaan nostaa maasta 200 kiloa. Riittävästi rasitusta ja lepoa sopivissa määrin syklittäen se kuitenkin lopulta onnistuu keneltä tahansa.
En tiedä, saako kukaan tästä kirjoituksesta mitään selvää. Annan muutaman käytännön esimerkin omasta elämästäni:
1) Viime keväänä tein töitä, luin päivittäin pääsykokeisiin huonoista asetelmista lähtien, tuskailin romun moottoripyörän kanssa, joka piti saada myydyksi, treenasin 6-7 kertaa viikossa, pudotin kehonpainoa ja muutama ihmissuhde joko raastoi tai haastoi. Pärrää lukuunottamatta sain tästä kaikesta myös energiaakin, mutta menin selvästi persneton puolelle. Henkilökohtaisesti rankin juttu tässä oli syömisen rajoittaminen, koska se on minulle ja jokaiselle muullekin maailman ihmiselle yksi tärkeimmistä perustarpeista - ja monille varsinkin silloin, kun jokin ylimääräinen asia stressaa. Jälkeenpäin ajatellen selvisin tästä kaikesta vaivattomasti, mutta huomasin kesäkuun ensimmäiset viikot pikkuveljen luona ollessani, kuinka minulla ei ollut tarvetta tehdä juuri mitään kehittävää. Tuo kevään kaksi kuukautta oli yksi ylirasitusvaihe ja sen jälkeiset kesäkuun pari viikkoa oli palautumisvaihe, muodostaen syklin osasen. Selvisin tästä kaikesta ja se varmasti jollain tapaa vahvisti minua, koska rasitusta ei jatkunut liian pitkään.
2) Söin ja liikuin koko viime heinäkuun todella itsekuria vaativalla tavalla. Niin vaativaa se oli, että jouduin sopimaan itseni kanssa, että vaadin tätä itseltäni vain heinäkuun ajan, jonka jälkeen jatkan kevyemmin. Tuo itseni kanssa tekemä sopimus oli heinäkuun kaksi viimeistä viikkoa ainoa asia, mikä sai minut jaksamaan. Se, ja kriisi siitä itsetarkastelusta, joka seuraisi, kun ei pysty pitämään sopimusta, jonka on solminut itsensä kanssa
3) Olen huomannut ylirasituksen ja palautumisen lisäksi myös jonkinlaisen superkompensaatioefektin työssäni. Kesän tai joulun jälkeen töihin palattuani jotkut asiat tuntuvat helpottuneen edelliseen lukukauteen nähden. Helpottuneen sillä tavalla, että tietyt toimet vaativat vähemmän henkistä vaivannäköä ja niiden pohtiminen jää vähemmälle. Hermoni ovat yleensäkin viileät, mutta huomaan niiden viilentyneen entisestäänkin. Kun ei väsy henkisesti ja tunnekuohu ei valtaa mieltä, on selkästi ajatteleminen helppoa. Hyviä päätöksiä tulee tehtyä useammin analyyttisen ajattelun pohjalta, ei hetken intuitiolla tai tunnepaatoksella. Tällöin jää tosin ikävästi aikaa miettiä kaikkea mieltä ärsyttävääkin.
Viimeiseen esimerkkiin liittyen mielessäni on koominen ristiriita sen suhteen, että päätin alunperin lähteä opiskelemaan, koska haluan tehdä haastavampaa työtä, kun taas toisaalta minua harmittaa lopettaa työni, koska se käy yhä miellyttävämmäksi ja iloa tuottavammaksi minun kehittyessä paremmaksi.
"Minä selvisin siitä" on suloinen toteamus, kun sen voi rehellisesti todeta itselleen rankan koettelemuksen jälkeen, olkoon kyseessä sitten kauhea työviikko tai salilla tehty 5*5*90% -kyykkytreeni. Näiden jälkeen on mukava istahtaa nojatuolille tietokoneen ääreen, syödä jäätelöä ja palautua, jonka jälkeen jatkaa taas hieman vahvempana kuin aiemmin.
perjantai 11. syyskuuta 2015
Lisää kasvattajien valintoja
Olen toisinaan leikkisästi miettinyt, kuinka helppoa tämä työ voisi olla, kun omaksuisi täysin erilaisen työotteen.
Siihen kuuluisi olennaisena osana strictly business -tyylinen vuorovaikutus lasten kanssa. Mahdollisimman vähäistä ja lakonista sananvaihtoa. Ei hassuttelua, ei lapsellisuutta. Silityksen, olalle taputuksen ja sivuhalin hoksaamiseen meni aikaa kaksi vuotta, joten ne jäävät helposti pois. Lapselle hymyileminen on vaikeampi häivyttää.
Komenteluun voisi ottaa henkilökohtaisen ivailun ja naljailun vivahteen, siihen ei kukaan sanoisi mitään. Kukaan ei yrittäisi mitään ylimääräistä keppostelua, kun ei haluaisi kuulla värittynyttä palautetta.
Luokassa olisi kylmä ja etäinen keljuilija pitämässä yllä kauhun tasapainoa. Hänelle ei edes Isin Pikku Prinsessat (tm), nuo miespuolisten varhaiskasvatustyöntekijöiden arkkiviholliset, viitsisi sanoa vastaan. Ryhmän ohjaus olisi todella helppoa.
Ahem, tietenkin olen siis vain leikkisästi miettinyt tälläistä.
Siihen kuuluisi olennaisena osana strictly business -tyylinen vuorovaikutus lasten kanssa. Mahdollisimman vähäistä ja lakonista sananvaihtoa. Ei hassuttelua, ei lapsellisuutta. Silityksen, olalle taputuksen ja sivuhalin hoksaamiseen meni aikaa kaksi vuotta, joten ne jäävät helposti pois. Lapselle hymyileminen on vaikeampi häivyttää.
Komenteluun voisi ottaa henkilökohtaisen ivailun ja naljailun vivahteen, siihen ei kukaan sanoisi mitään. Kukaan ei yrittäisi mitään ylimääräistä keppostelua, kun ei haluaisi kuulla värittynyttä palautetta.
Luokassa olisi kylmä ja etäinen keljuilija pitämässä yllä kauhun tasapainoa. Hänelle ei edes Isin Pikku Prinsessat (tm), nuo miespuolisten varhaiskasvatustyöntekijöiden arkkiviholliset, viitsisi sanoa vastaan. Ryhmän ohjaus olisi todella helppoa.
Ahem, tietenkin olen siis vain leikkisästi miettinyt tälläistä.
Kasvattajien tekemät valinnat ja niiden seuraukset
Lapsen välittömän hyvinvoinnin turvaamiseksi isä ja äiti ovat valmiita luopumaan mistä tahansa. Omassa elämänkäsityksessä itsekeskeisyys on kaikonnut tai muuttunut toissijaiseksi ja kaikki suunnitelmat tehdään jälkeläiset huomioon ottaen. Hieman tämän rakkauden ja välittämisen sisimmän ytimen ulkopuolella omalle lapselle halutaan parhaat mahdolliset ainekset elämään, mitä vanhempi itse ja ympäristö suinkin kykenevät resurssien puitteissa tarjoamaan. Vanhempi toivoo lapsen menestyvän paremmin elämässä kuin mitä itse. Näin siis tunteen ja puheen tasolla, tietoiset ratkaisut ja toiminta kielivät toisinaan jostain muusta.
Kun tarkastelen asiaa vanhempien tunnetason kannalta, tuntuu toisten, itselleen ventovieraiden ihmisten omien lasten kanssa työskentely järkyllä tavalla vastuulliselta ja tärkeältä tehtävältä. Jokaisella lapsen elämään kuuluvalla aikuisella on oma osallisuutensa ja vastuunsa. Osallisuus voi olla häviävän pieni, mutta silti ei voi koskaan tietää, mikä ratkaisu, mielipide tai toiminta muokkaa jollain tavalla lapsen omia tietoisia tai tiedostamattomia ajattelumalleja. Kyseessä ei läheskään aina ole suora vuorovaikutus. Riittää, että lapsi seuraa aikuisen toimintaa tai noteeraa hänen sanovan tai tekevän jotain. Minulle on suotu pieni statistin osa joidenkin lasten elämässä. Ajattelen, ettei se ole merkityksetön ja osani minunkin täytyy suorittaa hyvin. Mitä valitsen sanoa ääneen, mitä valitsen tehdä tai valitsen jättää tekemättä – lasten seurassa kaikella voi olla merkitystä.
Lapsi huomaa aina, jos joku aikuinen tekee tai sanoo jotain, mikä on ristiriidassa lapsen maailmankuvan kanssa. Kun omalla kohdallani näin on käynyt, oppilaat tykkäävät kaiken kukkuraksi huomauttaa siitä. Nämä ovat varsin kevytmielisiä keskusteluita. Vaikka voin perustella tekemiseni ja sanomiseni, niin toisinaan mietin varsinkin väärinkäsittämisen mahdollisuuden takia, että jokin päivän aikana sanomani tai tekemäni asia alkaa askarruttamaan lapsia illalla, he puhuvat siitä kotonaan ja sitten lasten lisäksi vielä vanhemmatkin pitävät minua pöljänä. Tätä asiaa tarpeeksi pohtimalla saa avattua portin hulluuteen.
Lässyttäjätätien (sukupuolineutraalina ilmaisuna) habituksella ja ulkoa opitun kuuloisilla, korrekteilla fraaseilla pääsisi helpommalla. Näen ylikorrektin ulkokuoren säilyttämisen ammattitaitona. Ehkä tämän asian huomaavat vain miehet, koska olemme vähemmistö päiväkotien ja koulujen maailmassa ja meidän toimintatapamme, olemuksemme ja retoriikkamme poikkeavat siitä, mihin lapset ovat tätiarmeijan keskellä tottuneet. Kaikkia kuitenkin tarvitaan, se on selvä.
Jokaisen valinnan pitäisi johtaa kohti muodollisen luottamuksen luomista/säilyttämistä sekä erityisesti lapsen luottoa siihen, että tarvittaessa ongelmat alkavat ratkeamaan viimeistään sitten, kun niistä kertoo aikuiselle. Jos lapsen muodollinen luottamus aikuiseen kärsii, vaikka vain tiedostamatta, kaikki tilanteet vaikeutuvat. Esimerkiksi, oppilas ei välttämättä usko jokaisen opettajan kykenevän ratkaisemaan kiusaamista omalla kohdallaan.
Toisena esimerkkinä omien valintojen vaikutuksesta lapsen ajatteluun ja luottamukseen mieleeni tulee kertomus kirjassa Myönteinen ajattelu lasten kasvatuksessa. Kolmevuotias tyttö ei puhunut kerhossa kenellekään aikuiselle koko vuonna, koska oli kuullut heistä kahden vitsailevan keskenään jonkun kerhoa käyvän lapsen kustannuksella. Kun ottaa huomioon kolmevuotiaan mielen tason, oli ratkaisu mielestäni ihan oikea. Aikuinenkaan ei halua mielellään keskustella sellaisen aikuisen kanssa, joka sitten saattaa naureskella selän takana hänelle. Näiden kahden kerho-ohjaajan toiminnan ja puheiden takia lapsi teki oman päätelmänsä, ettei ainakaan kyseisessä paikassa ollut aikuisiin luottamista. Tämä kirjoitus on jo tähän mennessä täyttynyt erilaisista valinnoista rivien välejä myöten, mutta väännän tähän väliin rautalangasta, että on huono valinta harrastaa työpaikkahuumoria lasten kuullen.
Sen verran vielä tästä äskeisestä esimerkistä, että siitä syntyy päähäni mielikuva, kuinka epämukavaa varsinkin aralla lapsella on olla tuollaisessa kerhossa. Kerhotilat ovat joskus ahtaita ja et pääse epämukavien aikuisten ulottuvilta mihinkään hengähtämään. Ja epäpätevyystekijöitä voi olla muitakin kuin lasten kuullen heidän vertaistensa arvostelu. Äskeisen esimerkin aikuiset tarjoavat lapselle tärkeän oppitunnin, mutta väärässä paikassa ja kehitysvaiheessa: uusiin tuttavuuksiin ei kannata heti alkaa muodostamaan luottamussuhdetta.
Kolmannen esimerkin tilanteen hyvin moni on nähnyt tai kokenut jonain variaationa. Itse näin sen kerran kauppajonossa, jossa pieni, alle kouluikäinen lapsi oli vanhempiensa kanssa. Lapsi haki itselleen sipsipussin, kurkotti laittaakseen sen ostoshihnalle, eikä isä selvästikään pitänyt tästä. Hän laittoi lapsen lastaaman herkun hihnan viereiseen hyllykköön, jonka johdosta lapsi alkoi heti itkemään äänekkäästi. Äiti laittoi sipsipussin ostoshihnalle takaisin ja lapsen itku lakkasi. Tilanne oli ohi viidessä sekunnissa eikä ensimmäistäkään sanaa vaihdettu. Tämän edessäni olleen perheen sen hetkisten kemioiden kylmyyden pystyi kuitenkin aistimaan. Ja syypääksi asettuu lapsi, koska hänelle ei uskallettu sanoa ei. Tässä tilanteessa ei ollut kyse luottamuksen rakentumisesta, vaan siitä, että kumman vanhemman kanssa lapsi voi vastaisuudessa alkaa tekemään kahdenkeskisiä sopimuksia ja kuinka lyhyen tähtäimen hyvä ratkaisu (ei itkua) vesittää pitkän tähtäimen hyvän ratkaisun (harmoninen koti, jossa vanhemmat vetävät yhtä köyttä).
Kaikkia ei voi miellyttää, joten voiko ammatin kautta jokaisen lapsen kohdalla edes syntyä muodollista syvempää luottamusta, tai kuten jotkut – en minä – sanoisivat: "Voiko syntyä yhteyttä." Vaikka pyrkisi tekemään reiluja ratkaisuja, ei viesti aina mene perille lapsen rajallisen ymmärryksen takia. Lapsi saattaa pitää jatkuvasti ojentavaa aikuista iänkaikkisena kusipäänä, ihan sama kuinka paljon myötätuntoa tämä osoittaisi lapselle. Tässä, väärinkäsityksissä ja lapsen tukemisessa on kaikessa kyse samalla mielen tasolla liikkumisesta, joka ei aina onnistu. Ojentamisessa tämän tason voi toki unohtaa riippuen siitä, haluaako vaikuttaa yhtään miellyttävältä lapsen silmissä.
Koulussa, päiväkodissa ja kodissa on kaikissa oma, lähestulkoon katkeamaton arvovalintojen virtansa. Voiko jättää tavarat levälleen, pitääkö ruoka syödä loppuun, kuinka paljon voi pelata, voiko kiroilla, voiko kulkea ilman päähinettä pakkasella, saako metelöidä, saako nuo kaksi oppilasta nyt keskustella, saako valvoa, mihin asti saa olla ulkona kavereiden kanssa viikonloppuisin, saako uuden pelikonsolin, saako värjätä hiukset, kotitöiden laiminlyönti, anteeksipyynnön vaatiminen, seuraamus huonosta koulutyöstä ja niin edelleen. Eri tavoin perusteltuja ratkaisuja ja menetelmiä on niin paljon, että perfektionismiin ja analyyttisyyteen taipuvainen persoona tuntee olevansa kotonaan. Aikuisten tekemät valinnat näissä joskus pienissä asioissa sisältävät kuitenkin opetuksen, joka kertoo lapselle, mitä hyveitä on tärkeä noudattaa ja mitä häneltä vaaditaan.
Minulta on kysytty, pidinkö itse aina koulunkäynnistä. Joskus minulle on oppilas kertonut, kuinka myöhään hän saa valvoa ja katsoa televisiota. Kahdeksanvuotias on kehuskellut minulle pelaavansa kahdeksantoistavuotiaille tarkoitettuja pelejä. Olen järkeillyt, että tämänkaltaisilla ulostuloilla lapset kaipaavat jostain syystä perheen ulkopuolisen aikuisen moraalista kompassia tai he yrittävät tehdä minuun vaikutusta. Lapsi, joka saa katsoa televisiota myöhään, luonnollisesti kehuskelee tällä asialla kavereilleen, mutta saattaa alkaa jossain vaiheessa etäisesti miettimään, minkä takia hänen vanhempansa antavat hänen tehdä näin. Se, miten valitsen vastata lapselle noissa tapauksissa, voi vaikuttaa häneen tai olla sitten vaikuttamatta. Jos vaikuttaa sadan lapsen joukosta yhteen positiivisesti, on se hyvä lähtökohta.
Oma malli on vaikuttavin. Aikuisen sanojen ja puheen voima verrattuna hänen konkreettisiin tekoihinsa ja valintoihinsa on vähäinen. Lukemattomat aikuiset julistavat keskenkasvuisille elämänviisauksia ja päiväkäskyjä, joiden syvällisempää merkitystä ei aina itsekään ymmärretä, mutta toimivat käytännössä sitten täysin toisella tavalla, jonka lapsi kyllä huomaa. Huono oppitunti seuraa, jos lapsi tajuaa jossain vaiheessa, että aikuinen kertoo ulkoa opittuja elämän ohjesääntöjä vain, koska hänen kuuluu tehdä niin. Lapsikin alkaa kuuntelemaan vain, koska hänen kuuluu tehdä niin ja hän pääsee vähemmällä vaivalla tilanteesta pois, kun esittää kuuliaista. Eikä hän ymmärrä ja sisäistä aikuisen sanomasta mitään. Jos lapsi rohkaistuu kyseenalaistamaan jotain ristiriitaa, niin tyhminkin aikuinen onnistuu kyllä väittelemään lapsen suohon ja vastarinta on kukistettu. Tämäkin valinta opettaa lapselle tavallaan jotain. Sen, että aikuisena oleminen voi olla ulkokultaisena fariseuksena paasaamista ja oman egon suojaamista kaikilta iskuilta, eikä esimerkiksi suoraselkäisesti omien sanojen takana pysymistä.
Sain juuri idean tähän liittyen. Jos haluaa lapsen noudattavan luontaisesti hyveitä ja omaksuvan myönteisiä ajattelumalleja elämäänsä, niin kannattaa lukea jokin kasvatusopas ja kohdistaa siinä annetut pääpiirteittäiset, leveitä linjoja vetävät kasvatusopetukset itseensä. Kasvatuskirjojen ydinsanomat pätevät aikuisiinkin, koska lapsista tulee lopulta aikuisia. Sitten kun nämä asiat on kirjasta omaksunut, voi lapselle toimia mallina. Jätetään idea suunnittelupöydälle.
Se, mikä lyhyellä tähtäimellä on hyvä ratkaisu, ei useinkaan ole sitä, kun miettii pidemmän ajan kehityskulkua. Vähemmän yllättävästi esim. vanhemmat yleensä katsovat pitkän tähtäimen lopputulosta ja heidän lapsensa taas lyhyen tähtäimen lopputulosta. Vanhemmat ottavat melkein kaiken arvovalinnoista ja sitä myöten lapsen luonteenkasvusta syntyvän käymisjätteen kontollensa (Psst, merkitse lähteet, onkohan oikeastaan näin?). Minulla ei ole lapsia, mutta minulle on muodostunut käsitys siitä, kuinka henkisesti rankkaa toisinaan on olla tunnollisesti hyvä vanhempi ja valita se vaihtoehto, jolla kodin ilmapiiri väliaikaisesti huononee. Silkasta rakkaudesta ja rehellisyydestä.
Kun tarkastelen asiaa vanhempien tunnetason kannalta, tuntuu toisten, itselleen ventovieraiden ihmisten omien lasten kanssa työskentely järkyllä tavalla vastuulliselta ja tärkeältä tehtävältä. Jokaisella lapsen elämään kuuluvalla aikuisella on oma osallisuutensa ja vastuunsa. Osallisuus voi olla häviävän pieni, mutta silti ei voi koskaan tietää, mikä ratkaisu, mielipide tai toiminta muokkaa jollain tavalla lapsen omia tietoisia tai tiedostamattomia ajattelumalleja. Kyseessä ei läheskään aina ole suora vuorovaikutus. Riittää, että lapsi seuraa aikuisen toimintaa tai noteeraa hänen sanovan tai tekevän jotain. Minulle on suotu pieni statistin osa joidenkin lasten elämässä. Ajattelen, ettei se ole merkityksetön ja osani minunkin täytyy suorittaa hyvin. Mitä valitsen sanoa ääneen, mitä valitsen tehdä tai valitsen jättää tekemättä – lasten seurassa kaikella voi olla merkitystä.
Lapsi huomaa aina, jos joku aikuinen tekee tai sanoo jotain, mikä on ristiriidassa lapsen maailmankuvan kanssa. Kun omalla kohdallani näin on käynyt, oppilaat tykkäävät kaiken kukkuraksi huomauttaa siitä. Nämä ovat varsin kevytmielisiä keskusteluita. Vaikka voin perustella tekemiseni ja sanomiseni, niin toisinaan mietin varsinkin väärinkäsittämisen mahdollisuuden takia, että jokin päivän aikana sanomani tai tekemäni asia alkaa askarruttamaan lapsia illalla, he puhuvat siitä kotonaan ja sitten lasten lisäksi vielä vanhemmatkin pitävät minua pöljänä. Tätä asiaa tarpeeksi pohtimalla saa avattua portin hulluuteen.
Lässyttäjätätien (sukupuolineutraalina ilmaisuna) habituksella ja ulkoa opitun kuuloisilla, korrekteilla fraaseilla pääsisi helpommalla. Näen ylikorrektin ulkokuoren säilyttämisen ammattitaitona. Ehkä tämän asian huomaavat vain miehet, koska olemme vähemmistö päiväkotien ja koulujen maailmassa ja meidän toimintatapamme, olemuksemme ja retoriikkamme poikkeavat siitä, mihin lapset ovat tätiarmeijan keskellä tottuneet. Kaikkia kuitenkin tarvitaan, se on selvä.
Jokaisen valinnan pitäisi johtaa kohti muodollisen luottamuksen luomista/säilyttämistä sekä erityisesti lapsen luottoa siihen, että tarvittaessa ongelmat alkavat ratkeamaan viimeistään sitten, kun niistä kertoo aikuiselle. Jos lapsen muodollinen luottamus aikuiseen kärsii, vaikka vain tiedostamatta, kaikki tilanteet vaikeutuvat. Esimerkiksi, oppilas ei välttämättä usko jokaisen opettajan kykenevän ratkaisemaan kiusaamista omalla kohdallaan.
Toisena esimerkkinä omien valintojen vaikutuksesta lapsen ajatteluun ja luottamukseen mieleeni tulee kertomus kirjassa Myönteinen ajattelu lasten kasvatuksessa. Kolmevuotias tyttö ei puhunut kerhossa kenellekään aikuiselle koko vuonna, koska oli kuullut heistä kahden vitsailevan keskenään jonkun kerhoa käyvän lapsen kustannuksella. Kun ottaa huomioon kolmevuotiaan mielen tason, oli ratkaisu mielestäni ihan oikea. Aikuinenkaan ei halua mielellään keskustella sellaisen aikuisen kanssa, joka sitten saattaa naureskella selän takana hänelle. Näiden kahden kerho-ohjaajan toiminnan ja puheiden takia lapsi teki oman päätelmänsä, ettei ainakaan kyseisessä paikassa ollut aikuisiin luottamista. Tämä kirjoitus on jo tähän mennessä täyttynyt erilaisista valinnoista rivien välejä myöten, mutta väännän tähän väliin rautalangasta, että on huono valinta harrastaa työpaikkahuumoria lasten kuullen.
Sen verran vielä tästä äskeisestä esimerkistä, että siitä syntyy päähäni mielikuva, kuinka epämukavaa varsinkin aralla lapsella on olla tuollaisessa kerhossa. Kerhotilat ovat joskus ahtaita ja et pääse epämukavien aikuisten ulottuvilta mihinkään hengähtämään. Ja epäpätevyystekijöitä voi olla muitakin kuin lasten kuullen heidän vertaistensa arvostelu. Äskeisen esimerkin aikuiset tarjoavat lapselle tärkeän oppitunnin, mutta väärässä paikassa ja kehitysvaiheessa: uusiin tuttavuuksiin ei kannata heti alkaa muodostamaan luottamussuhdetta.
Kolmannen esimerkin tilanteen hyvin moni on nähnyt tai kokenut jonain variaationa. Itse näin sen kerran kauppajonossa, jossa pieni, alle kouluikäinen lapsi oli vanhempiensa kanssa. Lapsi haki itselleen sipsipussin, kurkotti laittaakseen sen ostoshihnalle, eikä isä selvästikään pitänyt tästä. Hän laittoi lapsen lastaaman herkun hihnan viereiseen hyllykköön, jonka johdosta lapsi alkoi heti itkemään äänekkäästi. Äiti laittoi sipsipussin ostoshihnalle takaisin ja lapsen itku lakkasi. Tilanne oli ohi viidessä sekunnissa eikä ensimmäistäkään sanaa vaihdettu. Tämän edessäni olleen perheen sen hetkisten kemioiden kylmyyden pystyi kuitenkin aistimaan. Ja syypääksi asettuu lapsi, koska hänelle ei uskallettu sanoa ei. Tässä tilanteessa ei ollut kyse luottamuksen rakentumisesta, vaan siitä, että kumman vanhemman kanssa lapsi voi vastaisuudessa alkaa tekemään kahdenkeskisiä sopimuksia ja kuinka lyhyen tähtäimen hyvä ratkaisu (ei itkua) vesittää pitkän tähtäimen hyvän ratkaisun (harmoninen koti, jossa vanhemmat vetävät yhtä köyttä).
Kaikkia ei voi miellyttää, joten voiko ammatin kautta jokaisen lapsen kohdalla edes syntyä muodollista syvempää luottamusta, tai kuten jotkut – en minä – sanoisivat: "Voiko syntyä yhteyttä." Vaikka pyrkisi tekemään reiluja ratkaisuja, ei viesti aina mene perille lapsen rajallisen ymmärryksen takia. Lapsi saattaa pitää jatkuvasti ojentavaa aikuista iänkaikkisena kusipäänä, ihan sama kuinka paljon myötätuntoa tämä osoittaisi lapselle. Tässä, väärinkäsityksissä ja lapsen tukemisessa on kaikessa kyse samalla mielen tasolla liikkumisesta, joka ei aina onnistu. Ojentamisessa tämän tason voi toki unohtaa riippuen siitä, haluaako vaikuttaa yhtään miellyttävältä lapsen silmissä.
Koulussa, päiväkodissa ja kodissa on kaikissa oma, lähestulkoon katkeamaton arvovalintojen virtansa. Voiko jättää tavarat levälleen, pitääkö ruoka syödä loppuun, kuinka paljon voi pelata, voiko kiroilla, voiko kulkea ilman päähinettä pakkasella, saako metelöidä, saako nuo kaksi oppilasta nyt keskustella, saako valvoa, mihin asti saa olla ulkona kavereiden kanssa viikonloppuisin, saako uuden pelikonsolin, saako värjätä hiukset, kotitöiden laiminlyönti, anteeksipyynnön vaatiminen, seuraamus huonosta koulutyöstä ja niin edelleen. Eri tavoin perusteltuja ratkaisuja ja menetelmiä on niin paljon, että perfektionismiin ja analyyttisyyteen taipuvainen persoona tuntee olevansa kotonaan. Aikuisten tekemät valinnat näissä joskus pienissä asioissa sisältävät kuitenkin opetuksen, joka kertoo lapselle, mitä hyveitä on tärkeä noudattaa ja mitä häneltä vaaditaan.
Minulta on kysytty, pidinkö itse aina koulunkäynnistä. Joskus minulle on oppilas kertonut, kuinka myöhään hän saa valvoa ja katsoa televisiota. Kahdeksanvuotias on kehuskellut minulle pelaavansa kahdeksantoistavuotiaille tarkoitettuja pelejä. Olen järkeillyt, että tämänkaltaisilla ulostuloilla lapset kaipaavat jostain syystä perheen ulkopuolisen aikuisen moraalista kompassia tai he yrittävät tehdä minuun vaikutusta. Lapsi, joka saa katsoa televisiota myöhään, luonnollisesti kehuskelee tällä asialla kavereilleen, mutta saattaa alkaa jossain vaiheessa etäisesti miettimään, minkä takia hänen vanhempansa antavat hänen tehdä näin. Se, miten valitsen vastata lapselle noissa tapauksissa, voi vaikuttaa häneen tai olla sitten vaikuttamatta. Jos vaikuttaa sadan lapsen joukosta yhteen positiivisesti, on se hyvä lähtökohta.
Oma malli on vaikuttavin. Aikuisen sanojen ja puheen voima verrattuna hänen konkreettisiin tekoihinsa ja valintoihinsa on vähäinen. Lukemattomat aikuiset julistavat keskenkasvuisille elämänviisauksia ja päiväkäskyjä, joiden syvällisempää merkitystä ei aina itsekään ymmärretä, mutta toimivat käytännössä sitten täysin toisella tavalla, jonka lapsi kyllä huomaa. Huono oppitunti seuraa, jos lapsi tajuaa jossain vaiheessa, että aikuinen kertoo ulkoa opittuja elämän ohjesääntöjä vain, koska hänen kuuluu tehdä niin. Lapsikin alkaa kuuntelemaan vain, koska hänen kuuluu tehdä niin ja hän pääsee vähemmällä vaivalla tilanteesta pois, kun esittää kuuliaista. Eikä hän ymmärrä ja sisäistä aikuisen sanomasta mitään. Jos lapsi rohkaistuu kyseenalaistamaan jotain ristiriitaa, niin tyhminkin aikuinen onnistuu kyllä väittelemään lapsen suohon ja vastarinta on kukistettu. Tämäkin valinta opettaa lapselle tavallaan jotain. Sen, että aikuisena oleminen voi olla ulkokultaisena fariseuksena paasaamista ja oman egon suojaamista kaikilta iskuilta, eikä esimerkiksi suoraselkäisesti omien sanojen takana pysymistä.
Sain juuri idean tähän liittyen. Jos haluaa lapsen noudattavan luontaisesti hyveitä ja omaksuvan myönteisiä ajattelumalleja elämäänsä, niin kannattaa lukea jokin kasvatusopas ja kohdistaa siinä annetut pääpiirteittäiset, leveitä linjoja vetävät kasvatusopetukset itseensä. Kasvatuskirjojen ydinsanomat pätevät aikuisiinkin, koska lapsista tulee lopulta aikuisia. Sitten kun nämä asiat on kirjasta omaksunut, voi lapselle toimia mallina. Jätetään idea suunnittelupöydälle.
Se, mikä lyhyellä tähtäimellä on hyvä ratkaisu, ei useinkaan ole sitä, kun miettii pidemmän ajan kehityskulkua. Vähemmän yllättävästi esim. vanhemmat yleensä katsovat pitkän tähtäimen lopputulosta ja heidän lapsensa taas lyhyen tähtäimen lopputulosta. Vanhemmat ottavat melkein kaiken arvovalinnoista ja sitä myöten lapsen luonteenkasvusta syntyvän käymisjätteen kontollensa (Psst, merkitse lähteet, onkohan oikeastaan näin?). Minulla ei ole lapsia, mutta minulle on muodostunut käsitys siitä, kuinka henkisesti rankkaa toisinaan on olla tunnollisesti hyvä vanhempi ja valita se vaihtoehto, jolla kodin ilmapiiri väliaikaisesti huononee. Silkasta rakkaudesta ja rehellisyydestä.
lauantai 5. syyskuuta 2015
Päiväkoti ja koulu erilaisten aikuisten silmin
Joitain vuosikymmeniä sitten sosiaalityötä ja sairaalan ulkopuolella tehtävää hoito- ja hoivanpidollista työtä ei pidetty ammatteina sanan varsinaisessa merkityksessä vielä juurikaan. Ihmiset auttoivat vähäosaisempia vapaaehtoisesti köyhäinavun tai vaivaishoidon kautta. Ammatillista koulutusta ja sen puoleen ammattitaitoa ei tunnettu, vaan
puhuttiin pikemminkin oikeanlaisista persoonallisuuksista ja
hyväntekijöistä. Mielikuvitus on ollut rajana esimerkiksi sille, miten perhe on pitänyt lapsistaan huolta ennen vuotta 1973, jolloin jokainen lapsi sai laissa säädetyn oikeuden kunnalliseen päivähoitoon.
Nykyään nämä kaikki tehtävät on sälytetty ihmisille, jotka saavat vaivannäöstään myös palkkaa. Ehkä entisaikojen säätelemättömyyden ja vapaaehtoisen toiminnan takia ammattitaidon ymmärtäminen tämänkaltaisessa työssä voi tuntua vaikealta. Ehkä ammatillisen otteen abstraktiuden takia lähihoitajaopintojeni aikana opettajamme totesi joidenkin ihmisten pitävän esimerkiksi lastenhoitoa pseudotyönä. Näiden ihmisten silmissä tarhan työntekijät suurin piirtein vain leikkivät lasten kanssa, eikä se ole oikeaa työtä laisinkaan.
Arvostelijat ovat väärässä, mutta ymmärrän heidän kantaansa siinä mielessä, että lasten parissa tehtävästä työstä, samalla tavalla kuin muustakin hoito- ja huolenpidollisesta työstä, voit saada saman palkan kuin työkaverisi puolta vähemmällä vaivalla. Jos rakennusmies lyö kiinni talon perustuksiin vain joka toisen naulan tai rakentaa sitä rikkinäisillä materiaaleilla, hän lentää pellolle asian paljastuttua. Julkisella sektorilla vastaavalla mentaliteetilla varustettu työntekijä on turvassa, koska julkisella sektorilla ei virallisesti seurata työtehokkuutta millään tavalla missään instituutiossa, ja jos niin aiotaan tehdä, niin nousee virkaatekevien äläkkä, varsinkin turhien virastojen johtoportaissa. Tuloksia on myös luonnollisesti vaikeampi mitata ihmisten kuin talon kohdalla.
Lähihoitajakoulutus on suosittu hyvin monessa viiteryhmässä aina 16-vuotiaista peruskoulun päättäneistä tytöistä 50-vuotiaisiin irtisanottuihin rautakouraduunareihin, koska velkarahoitteinen julkinen sektorimme tarjoaa edelleen töitä yksinkertaisen hoitotyön tekijöille. Hieman kuitenkin minua epäilyttää se, että samalla ovenavauksella otetaan sisään ihmisiä, joilla ei ole edellytyksiä ja tahtoa toimia työssään ihmisläheisesti. He ovat tarkastelleet motiivejaan huomatakseen, että pitävät lapsista, vanhuksista tai kehitysvammaisista, ja ovat pitäneet tätä riittävänä johtopäätöksenä kouluttautua ja tulla hoitoalalle. Henkisiä painolasteja ei oteta innostuksen kiihkossa huomioon. Olkoon se sitten lasten ja vanhusten eri tavoin ilmenevä henkinen pahoinvointi tai kehitysvammaisten arvaamattomuus, ovat ne asioita, joita pitää ottaa työssään vastaan ja jotka pitää mielessään käsitellä. Yhdistettynä huonoon työyhteisöön se voi käydä pidemmän päälle raskaaksi ja heikoimmille työntekijöille seuraamuksena on leipääntyminen työhön ja pyrkimys suoriutua mahdollisimman vähäisellä vaivannäöllä omista työtehtävistä.
Työn tehokkuutta seuraavat mittarit ihmisläheisessä työssä lienevät haihattelua ja se on itse asiassa hieman sääli. Sääli sen takia, että julkisen sektorin työntekijät kyllä rakastavat epävirallisesti harrastaa keskenään sivistymätöntä kyräilyä sen suhteen, kuka tekee ahkerasti töitä, kuka laiskottelee ja kenellä on outoja, työhön sopimattomia maneereja. Jos juorukellon koneistoa ei ole kukaan vetänyt vähään aikaan, niin aina voi palata muistelemaan menneitä sen suhteen, kuka on joskus jossain töpännyt. He, jotka tätä kyräilyä harrastavat, eivät kuitenkaan huomaa ristiriitaa omassa toiminnassaan. Heillä joko on aikaa tai he järjestävät itselleen aikaa seurata työkavereidensa tekemisiä työpäivän aikana. Oman rajallisen voimavaran suuntaaminen toisten käytöksen seuraamiseen tai tarkoitusperien pohdintaan on investointi, joka ei tuo mitään takaisin, koska vertaisella työntekijällä ei ole mitään todellista valtaa työkaverinsa suhteen. Tämä vain lisää koko kyräilyilmiön järjettömyyteen ja henkiseen tyhjyyteen.
Kun joku säännöllisesti käyttää työpaikalla aikaansa työkavereidensa selän takana sylkemiseen, on selvää, ettei tämän kaltaisella ihmisellä ole elämässään tarpeeksi virikettä työssään tai työnsä ulkopuolella. Ei hänellä muuten olisi tarvetta käyttää työpaikkaansa kasvualustana sensaatiomaisille juoruilleen. Tämän kaltainen ihminen on myös sosiaalisesti hyvin kyvytön, koska ei ymmärrä, mikä yleistä ilmapiiriä huonontava ja ihmisiä leimaava vaikutus hänen kyräilyllään on. Tulen omalle työpaikalleni lasten takia ja ajatukseni on heissä. Ajan käyttäminen johonkin muuhun kuulostaa järjettömältä. Pahansuopainen, toissijaisiin asioihin keskittyvä arvostelu selän takana on vastenmielisin luonteenpiirre, mitä muuten yhteiskuntakelvollisessa ihmisessä voi olla.
Olen erään sairaanhoitajakaverini kanssa keskustellut kiireellisyysilmiöstä, joka on kyräilyilmiön sukulainen. Haluan esitellä sen pikaisesti yhden kappaleen aikana. Kiireellisyysilmiön olennaisin tunnuspiirre on se, kuinka tärkeä ihmisläheisissä palveluammateissa on olla oletusarvoisesti kiireellinen, vaikka vain näytellen ja jopa teatraalisesti kiirettä hokien (olen itse omin korvin kuullut tämän). Muuten jostain syystä näyttäydyt huonona työntekijänä. Vaikka työ olisi tehty esimerkillisesti, niin se ei merkitse mitään, jos olet valmis viittä minuuttia ennen kahvitaukoa. Muiden silmissä istut kahvikupin ääressä "jatkuvasti" ja et ota asiakkaitasi tarpeeksi huomioon. On parempi tehdä keskivertoa jälkeä, joka luonnonlakien mukaan valmistuu kaikilla juuri ennen kahvitaukoa. Kunhan pitää tarpeeksi kovaa kiirettä.
Palatakseni alun arvostelijoiden harhakuvaan siitä, että päiväkotien sun muiden tarhojen työntekijät eivät tekisi "oikeaa työtä", on osittain ymmärrettävissä paitsi huonojen työntekijöiden, myös tätä arvostelua esittävien kautta. Nämä arvostelijat eivät vaadi lapsiensa ja itsensä suhteen paljoa, koska he suhtautuvat varhaiskasvatukseen helppona ja kevytmielisenä toimintana ja se on heidän ajattelunsa mukaan semmoista siis kaikille muillekin. Toisin sanottuna, varhaiskasvatuksen luullaan olevan universaalisti helppo työnsarka kaikille, koska siihen ei itsekään hirveästi nähdä vaivaa.
Monet näistä arvostelijoista, ja muistakin vanhemmista, uskovat valheellisesti kuitenkin olevansa hyviä tai keskivertoja kasvattajia, koska heillä ei ole tietoa paremmasta ja omien arvovalintojen uskotaan olevan hyviä, vaikka ne olisivat huonoja. Yleisesti ottaen juuri kukaan ei usko olevansa huono kasvattaja ja iso osa tästä viiteryhmästä ei siis koe tarvetta pitää silmiään ja korviaan avoinna sen suhteen, pitäisikö joskus ottaa muista mallia tai tehdä jotain eri tavalla. Toisin päin tieto kylläkin kulkee: Kunnollista jöötä pitävät perheenpäät saavat varmasti kuulla turhautuneilta lapsiltaan, kuinka heidän kaverinsa saavat tehdä sitä tai tätä aivan vapaasti. Hyvää työtä tekevät vanhemmat pääsevät siis kuulemaan muiden perheiden järjettömiltä kuulostavista ratkaisuista, mutta aniharvoin, tuskinpa koskaan, toisin päin.
Tämä perusteettoman itseluottamuksen ja petollisen harhaluulon tila pätee kaikkiin opittavissa oleviin taitoihin ja äärimmäisissä tapauksissa kyseessä on kognitiivinen vinouma (https://fi.wikipedia.org/wiki/Ylivertaisuusvinouma).
Olen kuullut joidenkin ihmisten puhuvan, että antavat lapselleen "ihan vaan peruskasvatuksen". En tarkalleen ottaen tiedä, mitä peruskasvatus on. En halvenna termiä, mutta luulen kuitenkin, että edes tähän peruskasvatuksen tuomaan lopputulokseen pitää olla oikeasti hyvä kasvattaja, joka on silloin tällöin epäluuloinen sen suhteen, tekeekö sittenkään kaikkea oikein.
Samankaltaiset ihmiset, jotka pitävät lastenkasvatusta pelkkänä hyväntuulisena leikkimisenä ja lasta yhtenä kodin huonekaluna, arvostelevat myös opettajien työpäivien lyhyyttä tai lomien pituutta. Työajan pituuden pitäminen työn ainoana vaativuuden indikaattorina on epätarkkaa. On henkisesti vaativaa tehdä tunnollisen hyvää työtä monen kymmenen vieraan ja toisistaan erilaisen lapsen kanssa. Vanhempien käsitykset ja vaatimukset siitä, mihin kaikkeen opettajan täytyy pystyä, voivat vaihdella hirveästi toisistaan. Päinvastainen tilanne, jossa vanhemmat ovat totaalisen vastaamattomia, ei ole sen miellyttävämpi opettajille. Itseltään vaatimisen ja korkean työmoraalin takia jotkut palavat loppuun. Ehkä tämän kaiken ymmärtää vasta sitten, kun arvostelija itse suostuu nöyrtymään todellisuuden edessä.
Nykyään nämä kaikki tehtävät on sälytetty ihmisille, jotka saavat vaivannäöstään myös palkkaa. Ehkä entisaikojen säätelemättömyyden ja vapaaehtoisen toiminnan takia ammattitaidon ymmärtäminen tämänkaltaisessa työssä voi tuntua vaikealta. Ehkä ammatillisen otteen abstraktiuden takia lähihoitajaopintojeni aikana opettajamme totesi joidenkin ihmisten pitävän esimerkiksi lastenhoitoa pseudotyönä. Näiden ihmisten silmissä tarhan työntekijät suurin piirtein vain leikkivät lasten kanssa, eikä se ole oikeaa työtä laisinkaan.
Arvostelijat ovat väärässä, mutta ymmärrän heidän kantaansa siinä mielessä, että lasten parissa tehtävästä työstä, samalla tavalla kuin muustakin hoito- ja huolenpidollisesta työstä, voit saada saman palkan kuin työkaverisi puolta vähemmällä vaivalla. Jos rakennusmies lyö kiinni talon perustuksiin vain joka toisen naulan tai rakentaa sitä rikkinäisillä materiaaleilla, hän lentää pellolle asian paljastuttua. Julkisella sektorilla vastaavalla mentaliteetilla varustettu työntekijä on turvassa, koska julkisella sektorilla ei virallisesti seurata työtehokkuutta millään tavalla missään instituutiossa, ja jos niin aiotaan tehdä, niin nousee virkaatekevien äläkkä, varsinkin turhien virastojen johtoportaissa. Tuloksia on myös luonnollisesti vaikeampi mitata ihmisten kuin talon kohdalla.
Lähihoitajakoulutus on suosittu hyvin monessa viiteryhmässä aina 16-vuotiaista peruskoulun päättäneistä tytöistä 50-vuotiaisiin irtisanottuihin rautakouraduunareihin, koska velkarahoitteinen julkinen sektorimme tarjoaa edelleen töitä yksinkertaisen hoitotyön tekijöille. Hieman kuitenkin minua epäilyttää se, että samalla ovenavauksella otetaan sisään ihmisiä, joilla ei ole edellytyksiä ja tahtoa toimia työssään ihmisläheisesti. He ovat tarkastelleet motiivejaan huomatakseen, että pitävät lapsista, vanhuksista tai kehitysvammaisista, ja ovat pitäneet tätä riittävänä johtopäätöksenä kouluttautua ja tulla hoitoalalle. Henkisiä painolasteja ei oteta innostuksen kiihkossa huomioon. Olkoon se sitten lasten ja vanhusten eri tavoin ilmenevä henkinen pahoinvointi tai kehitysvammaisten arvaamattomuus, ovat ne asioita, joita pitää ottaa työssään vastaan ja jotka pitää mielessään käsitellä. Yhdistettynä huonoon työyhteisöön se voi käydä pidemmän päälle raskaaksi ja heikoimmille työntekijöille seuraamuksena on leipääntyminen työhön ja pyrkimys suoriutua mahdollisimman vähäisellä vaivannäöllä omista työtehtävistä.
Työn tehokkuutta seuraavat mittarit ihmisläheisessä työssä lienevät haihattelua ja se on itse asiassa hieman sääli. Sääli sen takia, että julkisen sektorin työntekijät kyllä rakastavat epävirallisesti harrastaa keskenään sivistymätöntä kyräilyä sen suhteen, kuka tekee ahkerasti töitä, kuka laiskottelee ja kenellä on outoja, työhön sopimattomia maneereja. Jos juorukellon koneistoa ei ole kukaan vetänyt vähään aikaan, niin aina voi palata muistelemaan menneitä sen suhteen, kuka on joskus jossain töpännyt. He, jotka tätä kyräilyä harrastavat, eivät kuitenkaan huomaa ristiriitaa omassa toiminnassaan. Heillä joko on aikaa tai he järjestävät itselleen aikaa seurata työkavereidensa tekemisiä työpäivän aikana. Oman rajallisen voimavaran suuntaaminen toisten käytöksen seuraamiseen tai tarkoitusperien pohdintaan on investointi, joka ei tuo mitään takaisin, koska vertaisella työntekijällä ei ole mitään todellista valtaa työkaverinsa suhteen. Tämä vain lisää koko kyräilyilmiön järjettömyyteen ja henkiseen tyhjyyteen.
Kun joku säännöllisesti käyttää työpaikalla aikaansa työkavereidensa selän takana sylkemiseen, on selvää, ettei tämän kaltaisella ihmisellä ole elämässään tarpeeksi virikettä työssään tai työnsä ulkopuolella. Ei hänellä muuten olisi tarvetta käyttää työpaikkaansa kasvualustana sensaatiomaisille juoruilleen. Tämän kaltainen ihminen on myös sosiaalisesti hyvin kyvytön, koska ei ymmärrä, mikä yleistä ilmapiiriä huonontava ja ihmisiä leimaava vaikutus hänen kyräilyllään on. Tulen omalle työpaikalleni lasten takia ja ajatukseni on heissä. Ajan käyttäminen johonkin muuhun kuulostaa järjettömältä. Pahansuopainen, toissijaisiin asioihin keskittyvä arvostelu selän takana on vastenmielisin luonteenpiirre, mitä muuten yhteiskuntakelvollisessa ihmisessä voi olla.
Olen erään sairaanhoitajakaverini kanssa keskustellut kiireellisyysilmiöstä, joka on kyräilyilmiön sukulainen. Haluan esitellä sen pikaisesti yhden kappaleen aikana. Kiireellisyysilmiön olennaisin tunnuspiirre on se, kuinka tärkeä ihmisläheisissä palveluammateissa on olla oletusarvoisesti kiireellinen, vaikka vain näytellen ja jopa teatraalisesti kiirettä hokien (olen itse omin korvin kuullut tämän). Muuten jostain syystä näyttäydyt huonona työntekijänä. Vaikka työ olisi tehty esimerkillisesti, niin se ei merkitse mitään, jos olet valmis viittä minuuttia ennen kahvitaukoa. Muiden silmissä istut kahvikupin ääressä "jatkuvasti" ja et ota asiakkaitasi tarpeeksi huomioon. On parempi tehdä keskivertoa jälkeä, joka luonnonlakien mukaan valmistuu kaikilla juuri ennen kahvitaukoa. Kunhan pitää tarpeeksi kovaa kiirettä.
Palatakseni alun arvostelijoiden harhakuvaan siitä, että päiväkotien sun muiden tarhojen työntekijät eivät tekisi "oikeaa työtä", on osittain ymmärrettävissä paitsi huonojen työntekijöiden, myös tätä arvostelua esittävien kautta. Nämä arvostelijat eivät vaadi lapsiensa ja itsensä suhteen paljoa, koska he suhtautuvat varhaiskasvatukseen helppona ja kevytmielisenä toimintana ja se on heidän ajattelunsa mukaan semmoista siis kaikille muillekin. Toisin sanottuna, varhaiskasvatuksen luullaan olevan universaalisti helppo työnsarka kaikille, koska siihen ei itsekään hirveästi nähdä vaivaa.
Monet näistä arvostelijoista, ja muistakin vanhemmista, uskovat valheellisesti kuitenkin olevansa hyviä tai keskivertoja kasvattajia, koska heillä ei ole tietoa paremmasta ja omien arvovalintojen uskotaan olevan hyviä, vaikka ne olisivat huonoja. Yleisesti ottaen juuri kukaan ei usko olevansa huono kasvattaja ja iso osa tästä viiteryhmästä ei siis koe tarvetta pitää silmiään ja korviaan avoinna sen suhteen, pitäisikö joskus ottaa muista mallia tai tehdä jotain eri tavalla. Toisin päin tieto kylläkin kulkee: Kunnollista jöötä pitävät perheenpäät saavat varmasti kuulla turhautuneilta lapsiltaan, kuinka heidän kaverinsa saavat tehdä sitä tai tätä aivan vapaasti. Hyvää työtä tekevät vanhemmat pääsevät siis kuulemaan muiden perheiden järjettömiltä kuulostavista ratkaisuista, mutta aniharvoin, tuskinpa koskaan, toisin päin.
Tämä perusteettoman itseluottamuksen ja petollisen harhaluulon tila pätee kaikkiin opittavissa oleviin taitoihin ja äärimmäisissä tapauksissa kyseessä on kognitiivinen vinouma (https://fi.wikipedia.org/wiki/Ylivertaisuusvinouma).
Olen kuullut joidenkin ihmisten puhuvan, että antavat lapselleen "ihan vaan peruskasvatuksen". En tarkalleen ottaen tiedä, mitä peruskasvatus on. En halvenna termiä, mutta luulen kuitenkin, että edes tähän peruskasvatuksen tuomaan lopputulokseen pitää olla oikeasti hyvä kasvattaja, joka on silloin tällöin epäluuloinen sen suhteen, tekeekö sittenkään kaikkea oikein.
Samankaltaiset ihmiset, jotka pitävät lastenkasvatusta pelkkänä hyväntuulisena leikkimisenä ja lasta yhtenä kodin huonekaluna, arvostelevat myös opettajien työpäivien lyhyyttä tai lomien pituutta. Työajan pituuden pitäminen työn ainoana vaativuuden indikaattorina on epätarkkaa. On henkisesti vaativaa tehdä tunnollisen hyvää työtä monen kymmenen vieraan ja toisistaan erilaisen lapsen kanssa. Vanhempien käsitykset ja vaatimukset siitä, mihin kaikkeen opettajan täytyy pystyä, voivat vaihdella hirveästi toisistaan. Päinvastainen tilanne, jossa vanhemmat ovat totaalisen vastaamattomia, ei ole sen miellyttävämpi opettajille. Itseltään vaatimisen ja korkean työmoraalin takia jotkut palavat loppuun. Ehkä tämän kaiken ymmärtää vasta sitten, kun arvostelija itse suostuu nöyrtymään todellisuuden edessä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)