Joitain vuosikymmeniä sitten sosiaalityötä ja sairaalan ulkopuolella tehtävää hoito- ja hoivanpidollista työtä ei pidetty ammatteina sanan varsinaisessa merkityksessä vielä juurikaan. Ihmiset auttoivat vähäosaisempia vapaaehtoisesti köyhäinavun tai vaivaishoidon kautta. Ammatillista koulutusta ja sen puoleen ammattitaitoa ei tunnettu, vaan
puhuttiin pikemminkin oikeanlaisista persoonallisuuksista ja
hyväntekijöistä. Mielikuvitus on ollut rajana esimerkiksi sille, miten perhe on pitänyt lapsistaan huolta ennen vuotta 1973, jolloin jokainen lapsi sai laissa säädetyn oikeuden kunnalliseen päivähoitoon.
Nykyään nämä kaikki tehtävät on sälytetty ihmisille, jotka saavat vaivannäöstään myös palkkaa. Ehkä entisaikojen säätelemättömyyden ja vapaaehtoisen toiminnan takia ammattitaidon ymmärtäminen tämänkaltaisessa työssä voi tuntua vaikealta. Ehkä ammatillisen otteen abstraktiuden takia lähihoitajaopintojeni aikana opettajamme totesi joidenkin ihmisten pitävän esimerkiksi lastenhoitoa pseudotyönä. Näiden ihmisten silmissä tarhan työntekijät suurin piirtein vain leikkivät lasten kanssa, eikä se ole oikeaa työtä laisinkaan.
Arvostelijat ovat väärässä, mutta ymmärrän heidän kantaansa siinä mielessä, että lasten parissa tehtävästä työstä, samalla tavalla kuin muustakin hoito- ja huolenpidollisesta työstä, voit saada saman palkan kuin työkaverisi puolta vähemmällä vaivalla. Jos rakennusmies lyö kiinni talon perustuksiin vain joka toisen naulan tai rakentaa sitä rikkinäisillä materiaaleilla, hän lentää pellolle asian paljastuttua. Julkisella sektorilla vastaavalla mentaliteetilla varustettu työntekijä on turvassa, koska julkisella sektorilla ei virallisesti seurata työtehokkuutta millään tavalla missään instituutiossa, ja jos niin aiotaan tehdä, niin nousee virkaatekevien äläkkä, varsinkin turhien virastojen johtoportaissa. Tuloksia on myös luonnollisesti vaikeampi mitata ihmisten kuin talon kohdalla.
Lähihoitajakoulutus on suosittu hyvin monessa viiteryhmässä aina 16-vuotiaista peruskoulun päättäneistä tytöistä 50-vuotiaisiin irtisanottuihin rautakouraduunareihin, koska velkarahoitteinen julkinen sektorimme tarjoaa edelleen töitä yksinkertaisen hoitotyön tekijöille. Hieman kuitenkin minua epäilyttää se, että samalla ovenavauksella otetaan sisään ihmisiä, joilla ei ole edellytyksiä ja tahtoa toimia työssään ihmisläheisesti. He ovat tarkastelleet motiivejaan huomatakseen, että pitävät lapsista, vanhuksista tai kehitysvammaisista, ja ovat pitäneet tätä riittävänä johtopäätöksenä kouluttautua ja tulla hoitoalalle. Henkisiä painolasteja ei oteta innostuksen kiihkossa huomioon. Olkoon se sitten lasten ja vanhusten eri tavoin ilmenevä henkinen pahoinvointi tai kehitysvammaisten arvaamattomuus, ovat ne asioita, joita pitää ottaa työssään vastaan ja jotka pitää mielessään käsitellä. Yhdistettynä huonoon työyhteisöön se voi käydä pidemmän päälle raskaaksi ja heikoimmille työntekijöille seuraamuksena on leipääntyminen työhön ja pyrkimys suoriutua mahdollisimman vähäisellä vaivannäöllä omista työtehtävistä.
Työn tehokkuutta seuraavat mittarit ihmisläheisessä työssä lienevät haihattelua ja se on itse asiassa hieman sääli. Sääli sen takia, että julkisen sektorin työntekijät kyllä rakastavat epävirallisesti harrastaa keskenään sivistymätöntä kyräilyä sen suhteen, kuka tekee ahkerasti töitä, kuka laiskottelee ja kenellä on outoja, työhön sopimattomia maneereja. Jos juorukellon koneistoa ei ole kukaan vetänyt vähään aikaan, niin aina voi palata muistelemaan menneitä sen suhteen, kuka on joskus jossain töpännyt. He, jotka tätä kyräilyä harrastavat, eivät kuitenkaan huomaa ristiriitaa omassa toiminnassaan. Heillä joko on aikaa tai he järjestävät itselleen aikaa seurata työkavereidensa tekemisiä työpäivän aikana. Oman rajallisen voimavaran suuntaaminen toisten käytöksen seuraamiseen tai tarkoitusperien pohdintaan on investointi, joka ei tuo mitään takaisin, koska vertaisella työntekijällä ei ole mitään todellista valtaa työkaverinsa suhteen. Tämä vain lisää koko kyräilyilmiön järjettömyyteen ja henkiseen tyhjyyteen.
Kun joku säännöllisesti käyttää työpaikalla aikaansa työkavereidensa selän takana sylkemiseen, on selvää, ettei tämän kaltaisella ihmisellä ole elämässään tarpeeksi virikettä työssään tai työnsä ulkopuolella. Ei hänellä muuten olisi tarvetta käyttää työpaikkaansa kasvualustana sensaatiomaisille juoruilleen. Tämän kaltainen ihminen on myös sosiaalisesti hyvin kyvytön, koska ei ymmärrä, mikä yleistä ilmapiiriä huonontava ja ihmisiä leimaava vaikutus hänen kyräilyllään on. Tulen omalle työpaikalleni lasten takia ja ajatukseni on heissä. Ajan käyttäminen johonkin muuhun kuulostaa järjettömältä. Pahansuopainen, toissijaisiin asioihin keskittyvä arvostelu selän takana on vastenmielisin luonteenpiirre, mitä muuten yhteiskuntakelvollisessa ihmisessä voi olla.
Olen erään sairaanhoitajakaverini kanssa keskustellut kiireellisyysilmiöstä, joka on kyräilyilmiön sukulainen. Haluan esitellä sen pikaisesti yhden kappaleen aikana. Kiireellisyysilmiön olennaisin tunnuspiirre on se, kuinka tärkeä ihmisläheisissä palveluammateissa on olla oletusarvoisesti kiireellinen, vaikka vain näytellen ja jopa teatraalisesti kiirettä hokien (olen itse omin korvin kuullut tämän). Muuten jostain syystä näyttäydyt huonona työntekijänä. Vaikka työ olisi tehty esimerkillisesti, niin se ei merkitse mitään, jos olet valmis viittä minuuttia ennen kahvitaukoa. Muiden silmissä istut kahvikupin ääressä "jatkuvasti" ja et ota asiakkaitasi tarpeeksi huomioon. On parempi tehdä keskivertoa jälkeä, joka luonnonlakien mukaan valmistuu kaikilla juuri ennen kahvitaukoa. Kunhan pitää tarpeeksi kovaa kiirettä.
Palatakseni alun arvostelijoiden harhakuvaan siitä, että päiväkotien sun muiden tarhojen työntekijät eivät tekisi "oikeaa työtä", on osittain ymmärrettävissä paitsi huonojen työntekijöiden, myös tätä arvostelua esittävien kautta. Nämä arvostelijat eivät vaadi lapsiensa ja itsensä suhteen paljoa, koska he suhtautuvat varhaiskasvatukseen helppona ja kevytmielisenä toimintana ja se on heidän ajattelunsa mukaan semmoista siis kaikille muillekin. Toisin sanottuna, varhaiskasvatuksen luullaan olevan universaalisti helppo työnsarka kaikille, koska siihen ei itsekään hirveästi nähdä vaivaa.
Monet näistä arvostelijoista, ja muistakin vanhemmista, uskovat valheellisesti kuitenkin olevansa hyviä tai keskivertoja kasvattajia, koska heillä ei ole tietoa paremmasta ja omien arvovalintojen uskotaan olevan hyviä, vaikka ne olisivat huonoja. Yleisesti ottaen juuri kukaan ei usko olevansa huono kasvattaja ja iso osa tästä viiteryhmästä ei siis koe tarvetta pitää silmiään ja korviaan avoinna sen suhteen, pitäisikö joskus ottaa muista mallia tai tehdä jotain eri tavalla. Toisin päin tieto kylläkin kulkee: Kunnollista jöötä pitävät perheenpäät saavat varmasti kuulla turhautuneilta lapsiltaan, kuinka heidän kaverinsa saavat tehdä sitä tai tätä aivan vapaasti. Hyvää työtä tekevät vanhemmat pääsevät siis kuulemaan muiden perheiden järjettömiltä kuulostavista ratkaisuista, mutta aniharvoin, tuskinpa koskaan, toisin päin.
Tämä perusteettoman itseluottamuksen ja petollisen harhaluulon tila pätee kaikkiin opittavissa oleviin taitoihin ja äärimmäisissä tapauksissa kyseessä on kognitiivinen vinouma (https://fi.wikipedia.org/wiki/Ylivertaisuusvinouma).
Olen kuullut joidenkin ihmisten puhuvan, että antavat lapselleen "ihan vaan peruskasvatuksen". En tarkalleen ottaen tiedä, mitä peruskasvatus on. En halvenna termiä, mutta luulen kuitenkin, että edes tähän peruskasvatuksen tuomaan lopputulokseen pitää olla oikeasti hyvä kasvattaja, joka on silloin tällöin epäluuloinen sen suhteen, tekeekö sittenkään kaikkea oikein.
Samankaltaiset ihmiset, jotka pitävät lastenkasvatusta pelkkänä hyväntuulisena leikkimisenä ja lasta yhtenä kodin huonekaluna, arvostelevat myös opettajien työpäivien lyhyyttä tai lomien pituutta. Työajan pituuden pitäminen työn ainoana vaativuuden indikaattorina on epätarkkaa. On henkisesti vaativaa tehdä tunnollisen hyvää työtä monen kymmenen vieraan ja toisistaan erilaisen lapsen kanssa. Vanhempien käsitykset ja vaatimukset siitä, mihin kaikkeen opettajan täytyy pystyä, voivat vaihdella hirveästi toisistaan. Päinvastainen tilanne, jossa vanhemmat ovat totaalisen vastaamattomia, ei ole sen miellyttävämpi opettajille. Itseltään vaatimisen ja korkean työmoraalin takia jotkut palavat loppuun. Ehkä tämän kaiken ymmärtää vasta sitten, kun arvostelija itse suostuu nöyrtymään todellisuuden edessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti