Tule ja katso

Katsoin muutama vuosi sitten Elem Klimovin ohjaaman neuvostoliittolaisen sotaelokuvan, Tule ja katso (Idi i Smotri, 1985). Elokuvan nimi juontuu Uudessa testamentissa olevasta Johanneksen ilmestyskirjasta, joka kuvaa lopun aikoja, sotaa, ihmisten joutumista joko taivaaseen tai helvettiin ja niin edelleen:

"And when he had opened the fourth seal, I heard the voice of the fourth beast say, come and see! And I looked, and behold a pale horse: and his name that sat on him was Death, and Hell followed with him."

Adolf Hitlerin suunnitelmana oli hävittää koko Valko-Venäjän kantaväestö ja asuttaa maa sitten arjalaisilla. Natsit, tai tarkemmin sanoen natsi-ideologiaan fanaattisesti suhtautuneet SS-joukot, polttivat 628 kylää maan tasalle, useimmiten kylän väen sen mukana. Tule ja katso kuvaa tätä painostavalla tavalla 15-vuotiaan partisaanipojan näkökulmasta.

Elokuva on hyvin mieltä raastava. Tämä johtuu ainakin voimakkaasta äänimaailmasta ja intensiivisistä kasvojen lähikuvaotoksista, jotka täyttävät koko ruudun. Tule ja katso ei ole visuaalisesti raaka, vaan psykologisesti kauhistuttava ja traumatisoiva tavalla, jonka rinnalla Full Metal Jacket ym. länsimaalaiset, hieman yrittäneet sotaelokuvat kalpenevat. Elokuvassa ei ole sankarillisuutta eikä uhrauksia, eikä alun harmonisuuden ja viattomuuden jälkeen turvaa enää ole.

Kuten sanoin, katsoin elokuvan muutamia vuosia sitten. En ole katsonut sitä enää sen jälkeen. Tästä huolimatta minulle se "Oikea Sotaelokuva" on Tule ja katso.

Tule ja katso Youtubessa:

Osa 1

Osa 2

Lisää jauhamista köyhyydestä

En tiedä, sainko viime kirjoituksessani oman kantani tärkeimpiä pointteja tarpeeksi hyvin esille, joten sanon ne nyt tässä suunnilleen samassa muodossa, kuin äsken niitä kaverilleni kertoessa.

En usko, että kaikilla on tasapuoliset mahdollisuudet ja eväät elämässä pärjäämiseen. Korrekti Totuus (tm) köyhyyskeskustelussa kuuluu, että köyhyys ei ole koskaan omaa syytä, joten sen on johduttava ympäristöstä. Tässäkin kukkupuheessa on totuuden jyvänen, sillä pidän tärkeänä, että sosiaalipolitiikassa resurssien käyttö ja huomio kohdistettaisiin siihen joukkoon, jotka eivät itse kykene ajamaan etujaan eivätkä saa ääntänsä kuuluviin, eli juurikin ympäristönsä uhreille.

Tähän pulassa olevien joukkoon ei kuitenkaan kuulu mm. moni HS:n köyhyyskyselyn vastaaja, ei pikavippien ja Zalandon takia itsensä velkaloukkuun ajaneet oman elämänsä Turhapurot, eikä myöskään rappiossa vellojat, jotka pitävät rappiollisuuteen kuuluvasta "sielukkuudesta ja romanttisuudesta", joihin joillakuilla koko oma identiteetti perustuu. Realiteettien tunnustamiseen ja itsensä mukavuusalueen ulkopuolelle ajamiseen kumpikaan näistä lyyrisistä ilmaisuista ei sovellu, joten se sotisi omaa identiteettiä vastaan ja se taasen olisi monelle yksilölle aivan liikaa ja henkilökohtainen kriisi.

Ikävä kyllä yleensä näiden esimerkkiryhmien jäsenet pääsevät antamaan toimittajille lausunnot ja ajamaan poliitikot liikkeelle, eivätkä esimerkiksi lapset (figuratively speaking). Journalismin kannaltakin huomion voisi suunnata tarkemmin, joka ehkä vihdoinkin antaisi köyhyysuutisoinnista hivenen älykkäämmän kuvan.

Jokin aika sitten löysin työpaikkani varastokirjastosta psykiatrian erikoislääkäri Ben Furmanin kirjan Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus (1997). Furman pyysi aineistoa kasatessaan suomalaisia lähettämään vastauksia mm. sitä koskien, miten vaikea lapsuus on vaikuttanut heidän aikuiselämänsä laatuun. Olen lukenut kirjasta vasta muutaman sivun, mutta löysin alkumetreillä muutaman sitaatin, joilla on hyvä päättää köyhyysjaarittelu tältä erää tähän:

1. "Monta kertaa olen nähnyt punaista, kun joku nuori tai aikuinen on lokeroitu tietynlaisen tulevaisuuden omaavaksi juuri lapsuutensa vuoksi. Itse olen sitä mieltä, että 'vaikea lapsuus' ei takaa sen huonompaa aikuisuutta kuin ns. normaaliperheessä kasvaminenkaan."

2. "Silti minä olen kauhean tyytyväinen, että porskuttelen eteenpäin vaikka elämä potkii päähän. En ole juoppo enkä hantapuli ja minulla on lapset ja ammatti. Monesti ihmiset ihmettelee kun miestä ei ole veljeni kanssa tullut juoppoja vaikka isä ja äiti on. Alkoholistien lapset ollaan heti valmiita lokeroimaan ö-mappiin. Toivon että kirjastasi tulisi esiin myönteisyys ja positiivisuus, että elämä on elämisen arvoista vaikka lapsuus olisi sitä sun tätä."

3. "Monesti kuulee, ettei omena kauas puusta putoa ja olet kasvatuksen tulos, ei lapsesta voi tulla eheää aikuista, jos perusturvallisuus on lapsena horjunut. Meitä on monta esimerkkiä, että kyllä aikuisena pärjätään lapsuudenkokemuksista huolimatta. Ihminen kasvaa ihmisenä erilaisten kokemusten kautta ja minä olen saanut mahdollisuuden kasvaa todella paljon."

Jos perusterveiden köyhien ihmisten elämänlaatujen parantamisella halutaan tehdä politiikkaa, pitäisi se tehdä niin, että pyrittäisiin jossain vaiheessa jokaisen lapsuutta ja nuoruutta saamaan jokin taho tai roolimalli iskostamaan heihin näiden edellä mainittujen kirjoittajien omaama tahtotila sekä ymmärrys siitä, että tähdellisten asioiden kohdalla luovuttamisesta ei seuraa yleensä mitään, mikä kohottaisi omaa elämänlaatua pitkällä aikavälillä.

Suomalainen köyhyys

Helsingin Sanomat uutisoi 21.12 sosiologien kanssa tekemästään suuresta köyhyyskyselystä, josta ilmeni hieman vähemmän yllättäen rikkaiden ymmärtämättömyys köyhyyttä kohtaan. Pidän uutista ja tutkimusta epätarkkana ja kirjoitan nyt muutaman ihmettelyni sen suhteen ylös. Ihan alkuun pitää kuitenkin kysyä, että miksi itselle ventovieraiden, rikkaiden ihmisten ajatusmaailma on niin tärkeä köyhille? Riittääkö köyhille, että heidän ongelmiensa ymmärretään johtuvan heistä riippumattomista syistä, vai haluavatko he tämän lisäksi, että joku tai jokin korjaisi tämän epäkohdan pois maailmasta? Tämmöisen uutisoinnin suosio kummeksuttaa.

Ennen kuin rikkailta kysyttiin yhtään mitään, olisi ollut tärkeää jollain tapaa jaotella köyhät niin, että heistä näkyisi a) olosuhteiden takia ja b) omien valintojensa takia köyhyyteen ajautuneet. Näiden eroavaisuuksien seulomiseen ei liene olemassa mitään tarkkaa tieteellistä metodia, mutta on selvää, että 20-vuotias terveytensä menettänyt köyhä kirvoittaa erilaisen vastaanoton kuin 55-vuotias täysin terve köyhä, jolla on ollut koko siihenastinen elämä aikaa vaikuttaa omiin asioihinsa. Vastaleirin puolella lapsesta saakka kovasti töitä tehnyt rikas, joka on saattanut saada kroppansa täyteen yrittäjän ammattitauteja, myötäelää köyhien asemaa eri tavalla kuin rikas, jota hyvä perhe on peesannut pienestä pitäen kohti hyvää tutkintoa ja työpaikkaa.

Koska köyhiä ja rikkaita tutkittiin vain omina homogeenisina joukkoinaan, niin tutkimuksesta saadusta tiedosta ei voi vetää kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Ilman tarkempia mittareita ainoaksi hyötyjäksi jää toimittaja, joka sai lehteensä raflaavan ja vastakkainasettelevan uutisen. Sensaatiohakuisuuden osoittaa myös se, että kymmenestä tuhannesta vastauksesta juttuun on ilmeisen tarkoituksellisesti poimittu ne kommentit, missä rikkaat antavat ylimielisimmät ja törkeimmät kommentit köyhistä ja köyhyydestä. Köyhyyden ja syrjäytymisen syntysyissä on paljon harmaan eri sävyjä. Kaiken kaikkiaan tämänkaltainen uutisointi antaa huonon pohjan köyhyydestä keskustelemiselle ja kirjoittamiselle, koska mustavalkoisuus ottaa herkästi vallan.

Köyhyysdebatin saa käännettyä myös filosofiseksi pohdinnaksi, koska jossain määrin näyttää siltä, ettei rankoissa olosuhteissa kasvaneilla köyhillä ole aina edes omaa tahtoa valintojensa suhteen. Narsistiperheessä kasvanut koulukiusattu yksilö, jolla ei aikuisikään päästyään ole jäljellä itseluottamuksen rippeitä eikä kelvollisia elämäntaitoja opittuna, tekee keskimäärin enemmän huonoja valintoja kuin keskiluokkaisesti kasvanut yksilö. Jos surkeissa olosuhteissa varttunut yksilö syrjäytyy ja vetää itsensä syvälle suohon ajautumalla velkavankeuteen, aloittamalla huumeiden käytön tai muuta vastaavaa, niin valinta on kyllä ollut hänen, mutta monissa tapauksissa joku muu, jossain aiemmassa kohdassa yksilön elämän aikajanalla, ajoi hänet siihen valintaan. Viallisella skeemalla ja mielellä on vaikea tehdä sellaisia valintoja, jotka "kunnon kansalaisista" näyttävät täysin järkeenkäyviltä ja helpoilta.

Laitan tähän HS:n tutkimusta johtaneen professori Juho Saaren kommentin ja kysymyksiä, joihin haluaisin kuulla vastauksen joskus:

 Professori Juho Saaren mukaan on huolestuttavaa, että hyvässä asemassa olevista niin suuri osa näkee köyhyyden johtuvan yksilöllisistä syistä.

Se näkyy juuri nyt myös päättäjien tekemissä ratkaisuissa. Niissä on korostettu ihmisen aktivointia ja omaa panosta.
Liian vähän kiinnitetään huomiota köyhyyttä aiheuttaviin rakenteellisiin seikkoihin.
”Kauniisti sanottuna: ratkaisuissa on liian individualisoiva ote”, Saari sanoo.

Eikö silloin nimenomaan pidä korostaa myös omaa vastuuta, jos halutaan vähentää köyhyyttä aiheuttavia rakenteellisia seikkoja? Ja mitä ovat nämä köyhyyttä aiheuttavat rakenteelliset seikat, joihin poliitikkojen pitäisi pystyä vaikuttamaan? Ainakaan poliittiset lupaukset uusista työpaikoista eivät ole täyttyneet kovinkaan kehuttavasti.

Sukupolvien yli ulottuva köyhyys johtuu ihmisten tyhmyydestä ja huonoista päätöksistä, jotka sitten luovat huonon kasvuympäristön heidän jälkeläisilleen, nivoen näin yhteen huonoista valinnoista ja olosuhteista johtuvan köyhyyden. Rakenteilla on pieni vaikutus tähän jatkumoon, jonka ihmiset tekevät omilla valinnoillaan. Jos yhteiskunnan ote ihmisten tekemiin elämänvalintoihin on nyt liian individualistinen, niin millä tavalla yksilönvapauksien rajoittamista ja valtion väliintuloa lähdettäisiin lisäämään?

Suomalaisen köyhyyden kitkeminen on ensin perheiden vastuulla ja sitten vasta yhteiskunnan, koska vain näistä ensimmäisellä voi olla todellista tahtoa ja realistiset mahdollisuudet saada köyhyyden kierre katkeamaan. Kun laskujen ulkopuolelle jätetään moniongelmaiset perheet ja työhön kykenemättömät, ei kyseessä ole mikään harvojen oikeus, vaan jokainen voi omalle lapselleen opettaa työmoraalin, joka valmistaa hänet paremmin muuttuvaa maailmaa varten.

Ihminen ei voi olla mitään muuta kuin pienituloinen, jos häneltä puuttuu rahankäytön taidot, kyky suunnitella elämäänsä pitkäjänteisesti ja yleinen viitseliäisyys tehdä asioita itselleen paremmaksi. Jos tämä pienituloinen on tyytyväinen elämäänsä, niin kenelläkään ei ole siihen nokan koputtamista, mutta toisaalta jos hän valittaa kohtalostaan olla köyhä ihminen Suomessa, on jonkin sortin itsetutkiskelu paikallaan.

Myötätunto on ainakin minun kohdallani rajallinen voimavara. Myötätunnon määrä on vaihteleva sen suhteen, missä määrin köyhyyden kyllästämä elämä johtuu omista itsekkäistä valinnoista verrattuna vaikka heihin, jotka ovat käyneet lapsuudesta asti selviytymistaistelua itsestä riippumattomista tekijöistä johtuen. Rajallisten resurssien maailmassa minä kohdistan myötätuntoni heihin, joilla on pääasiallisesti jälkimmäisen ryhmän piirteitä.

Äärimmäinen köyhyys

Suomalaisten köyhyys poikkeaa perinteisestä kehitysmaissa asuvien köyhien kokemasta niukkuudesta. Suomalaiselle vähäosaiselle terveydenhoito, hyvä koulutus ja eläke ovat itsestään selviä asioita, mutta näin ei ole asian laita Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja Aasiassa, eikä välttämättä edes Pohjois-Amerikassa. Suomea tarkastellessa äskeisten etuisuuksien päälle voidaan vielä lisätä lämmin asunto, juokseva vesi, oma kylpyhuone ja keittiö ja vastikkeeton raha. Puhutaan niin räikeistä eroista, että ainakin hyvinvointivaltiossa asuvien köyhyydelle pitäisi olla oma käsitteensä. Monen kohdalla valitus syntyy, koska on totuttu vähittäiselintasoon, joka on vääristänyt kuvan todellisesta köyhyydestä, josta iso osa maailmaa tälläkin hetkellä taistelee tietään ulos.

Luulen monen suomalaisen köyhän ajatusmaailman olevan keskimäärin erilainen kuin kehitysmaissa asustelevan. Ainakin Li Andersson (vas) on puhunut suomalaisten henkisestä köyhyydestä, jota käsittelenkin loppukirjoituksen ajan. Termi on mielestäni osuva, koska hyvän vähittäiselintason vallitessa ja henkisen kapasiteetin puuttuessa saadaan olemattomistakin asioista ongelma. Näin on käynyt myös näissä kahdessa nostamassani kommentissa, jotka ilmenivät HS:n köyhyystutkimusuutisessa. Mind you, en vähättele näiden kahden kirjoittajan kokemuksia, hehän voivat olla oikeasti maailman surkeimman kohtalon saaneita piruparkoja. On kuitenkin paljon ihmisiä, joille tämänkaltaiset ajattelutavat tuovat elämään turhaa tuskaa.

1.

"Jokainen köyhä tietää, että elintaso ei määritä onnea. Elämän pitää olla elämisen arvoista, ei murheessa ja stressissä kieriskelyä.” 

Elintaso määrittää onnellisuuden tiettyyn pisteeseen saakka siinä mielessä, että on sillä on mahdollisuus vähentää monia stressitekijöitä: Toimiva auto ja velaton asunto, vakituinen työpaikka, ei tarvetta elää tilipäivästä tilipäivään, lapsista huolehtiminen ilman huolta, etteikö rahat siihen riittäisi. Jos elintasolla taas tarkoitetaan sitä, että asunnossa on paljon turhia tavaroita (ja keittiön pöytä täynnä osamaksulaskuja), niin olen samaa mieltä. Se, minkälainen elämä on elämisen arvoista, on melkoisen laaja käsite. Kuka sen elämän tekee elämisen arvoiseksi, ellei yksilö itse, jolla on valta myös tuntemaansa murheen ja stressin määrään.

2.

"Mahdollisuus suunnitella elämää eteenpäin eikä niin, että kaikki aika ja energia menee vain päivästä toiseen selviämisessä." 

Jokaisella meistä on henkilökohtainen tehtävä muodostaa omassa päässään skenaariot, jotka kertovat että miltä päivästä päivään eläminen tuntuu. Vastoinkäymiset voi jättää huomioimatta tai niistä voi muodostaa positiivisen tai negatiivisen skenaarion. Toisen maailma romahtaa siitä, että laskujen maksu myöhästyy muutaman päivän ja toisen siitä, että hänet naulataan viisivuotiaana puuhun kiinni, jonka jälkeen hänen jalkojaan kärvennetään tulella. Miten kummankaan henkistä tuskaa voi mitata, nehän voivat olla vaikka yhtä suuria. Toisen todellinen hätä on vain hivenen suurempi.

Historian dosentti Teemu Keskisarja, jonka niche on tavallisten kansalaisten elämä 1500-1900-lukujen Pohjoismaissa, on puhunut kansakunnan alentuneesta kipukynnyksestä, jolla hän tarkoittaa mm. huonontunutta stressinsietokykyä. Nykyajan aikuinen ihminen voi itkeä terapeutille, kaverille, Facebookkiin tai vaikkapa blogiin. Vaihtoehtoja on niin monia, että validaation tarjoaja omalle tuskalle löytyy takuulla. Mikäli on uskominen lastenpsykiatrien kertomuksia, niin valittaminen on turhaa, koska ihminen selviää heidän mukaansa mistä vain. Yksin jätetyllä lapsella ei ole muuta vaihtoehtoa kuin keskittyä selviämiseen, sillä hänen valitustaan ei kuule kukaan. Jos lapsi selviää, niin aikuisenkin täytyy.

Vielä muutama väsynyt huomio päivähoidosta

Listaan tässä vielä muutaman hajanaisen ajatuksen, joita en saanut sovitettua edelliseen kirjoitukseen.

1. Yleinen konsensus kasvatusalan ammattilaisten parissa on, että alle kolmevuotiaille riittää vanhempien hellyys ja hoiva, koska kehitys tapahtuu suhteessa kiinteään ja turvalliseen aikuiseen, ei ryhmässä työskentelyyn. Yle Puheessa käytiin hyvä keskustelu aihetta liipaten, jonka suosittelen kuuntelemaan. Haastateltavilla, kasvatustieteiden tohtori Erja Rusasella ja neuropsykologian erikoispsykologi Nina Sajaniemellä oli taaperoikäisten päivähoidon mielekkyydestä melkein täysin vastakkaiset näkemykset. Paljastan sen verran että Sajaniemen, joka puolusti alle kolmevuotiaiden ryhmätyöskentelyä, perusteluista jäi jossittelun ja -isittelyn maku suuhun.

2. Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen kertoo kirjassaan Lapsen puolesta ruotsalaisen professori Bengt-Erik Anderssonin pitkittäistutkimuksesta, jossa kävi ilmi, että mitä aikaisemmin tutkimusryhmän perheiden lapset aloittivat päivähoidossa, sitä paremmin he menestyivät elämässä. Kyllä, vastoin yleistä konsensusta. Lapsia seurattiin aikuisikään saakka ja heidät jaettiin viiteen paremmuusjärjestysryhmään sen perusteella, miten he sopeutuivat, miten he pärjäsivät kouluaineissa ja kuinka sosiaalisia he olivat. Niistä lapsista, jotka aloittivat päivähoidon ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä, 44 prosenttia sijoittui parhaimpaan ykkösryhmään. Kotona hoidetuista lapsista vain viisi prosenttia kykeni samaan. Heikoimpaan ryhmään jäi vastaavasti 38 prosenttia kotioloissa kasvaneista lapsista, mutta vain kolme prosenttia päivähoitolapsista. Vaikutukset näkyivät lasten ollessa kahdeksanvuotiaita ja korostuivat murrosikään tullessa. Sinkkonen hyväksyy tutkimuksen tuloksen, mutta korostaa sen yksittäisyyttä, pientä otantaa ja sitä, että tutkittava alue eristettiin lasten muusta elämästä. Lasten kokemusten erilaisuutta ei otettu huomioon.

3. Päivähoidon henkilökunta tuntuu saavan vähemmän kritiikkiä osakseen kuin peruskoulun henkilökunta. Päivähoidon työntekijät nähdään lasten eheyttäjinä, mutta opettajat taasen kehityksen jarruna. Opettajat ja peruskoulujärjestelmä koetaan usein vanhanaikaisina sortajina, joiden tahallinen tai tahaton tehtävä on murentaa vanhempien ja heidän lapsiensa itseluottamusta. Jotkut koulut ovat huonompia kuin toiset, jonka takia harrastetaan koulupoimintaa. Päiväkotien erilaisuuksista ei ole käyty keskustelua.

Subjektiivinen päivähoito-oikeus

Eduskunta hyväksyi tiistaina lain, jolla lasten oikeutta päivähoitoon voidaan rajoittaa 20 tuntiin per viikko, mikäli vanhemmat eivät käy töissä tai opiskele päätoimisesti. Asiasta on käyty keskustelua sekä lehtien palstoilla että televisiossa. Länsiväylä uutisoi kyseessä olevan surullinen päivä lapsille, joka on hassua, koska maailmassa ei ole ainuttakaan alle kolmevuotiasta, joka oma-aloitteisesti ilmaisisi halua lähteä päiväkotiin, eikä taatusti vanhemmistakaan lapsista kovin moni näin tunne. Tunteikkaimmat ovat asetelleet vastakkain köyhien työttömien pennut ja eliitin kakarat, koska nyt vähäosaisten perheiden lasten katsotaan jäävän paitsi laadukkaasta varhaiskasvatuksesta, joka sitten heijastelee loppuelämän menestymiseen. Hallituksen päätöstä on kritisoitu myös moralisoivana, koska ajattelutyön päätöksen takana voi hyvinkin kuvitella olleen sen, että "työtön voi nyt sentään katsoa muksujensa perään."

Ensin moralisoinnista. Keskustelun asettelu, jossa mieli on pahoitettu, koska työttömän vanhemman alle kouluikäinen lapsi ei saa viettää päivähoidossa saman verran aikaa kuin työssäkäyvien lapset, vaikuttaa oudolta. Järkeni sanoo, että ensisijaisesti vanhemmat katsovat omien lapsiensa perään ja vasta toissijaisesti jokin julkinen palvelu. Järkeni sanoo myös, että vanhempien pitäisi pääasiallisesti nauttia lapsensa kaitsemisesta, kun kerta ovat lapsen tehneet. En näe mitään moralisointia siinä, että perheenperustamispäätöksen tehneen pariskunnan odotetaan katsovan oman lapsensa perään, jos heillä on sille aikaa. Lastenpsykiatri Jari Sinkkosta lainatakseni, "miksi ihmiset kokevat pienen lapsen riippuvuuden niin raskaana, että siitä on päästävä mahdollisimman nopeasti ja aikaisin irti?"

Näen hyvää siinä, että lapsi on kahdeksan tuntia päivässä päivähoidossa vanhempien työssäkäynnin takia. Asioiden laajemmassa mittakaavassa työnteon suoma perheen taloudellinen turva luo stressivapaamman ympäristön myös lapselle. Näen hyvää myös siinä, jos vanhempi jää työttömäksi. Hänellä on silloin aikaa ottaa kotiäitiydestä- tai isyydestä kaikki irti. Kaikkein vahvimman ja turvallisimman kiintymyssuhteen kautta lapsi pääsee kokeilemaan turvallisesti uusia asioita, jotka edesauttavat hänen kehitystään. Lapsella on lähestulkoon aina turvallisin mahdollinen aikuinen saatavilla vuorovaikutukseen ja yhteisen kiinnostuksen jakamiseen. Näin hyviä olosuhteita ei synny päivähoidossa.

Mietin ihan vilpittömästi, että onko minulta jäänyt jotain olennaista tajuamatta, jos kohta käsiteltävää etuoikeusmyyttiä ei oteta huomioon. Mikä on perustelu sille, että halutaan vapaaehtoisesti olla erossa jopa kahdeksan tuntia omasta lapsesta? Kukaan ei tällä aikakaudella hae töitä kahdeksaa tuntia päivässä. Eikö 20 tuntia omaa aikaa viiden päivän jaksolla ole riittävä määrä? Onko lapsen vai vanhemman oikeus, että lapsi saadaan vielä tuosta pidemmäksi ajaksi päivähoitoon ilman tarpeellista syytä, kuten työssä käyminen?

Lapsen saaminen päivähoitoon nähdään tosiaan myös etuoikeutena, johon sisältyy eheyttävä annos laadukasta varhaiskasvatusta. Yleinen päivähoito-oikeuden rajaamista vastustava argumentti koskee lapsen inhimillisen pääoman kehitystä, jonka suhteen lapsen uskotaan jäävän jälkeen sellaisista lapsista, jotka saavat nauttia päivähoidosta 40 tuntia, tai ainakin oletettavasti enemmän kuin 20 tuntia, viikossa. Argumentointi inhimillisen pääoman kartuttamisella kariutuu reaalimaailman karikoihin, joista ensimmäisestä kertoo lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseksi paljon työtä tehnyt psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen. Suora sitaatti:

"Psykologisella tiedolla lapsuuden kehityksestä on ollut melko vähän käyttöä erilaisissa lasta koskevissa ratkaisuissa, kuten siinä, millaisen päivähoitomallin eri-ikäiset lapset tarvitsevat. Ratkaisut ovat olleet poliittisia. Päivähoitoa ei ole suunniteltu sen takia, että lapset tarvitsisivat sitä vaan sitä tarvitsevat äidit voidakseen osallistua työelämään."

 Ensimmäinen lause on sen verran painava, että laitan sen viedä uudestaan:

"Psykologisella tiedolla lapsuuden kehityksestä on ollut melko vähän käyttöä erilaisissa lasta koskevissa ratkaisuissa, kuten siinä, millaisen päivähoitomallin eri-ikäiset lapset tarvitsevat."

En väheksy päivähoidon työntekijöiden ammattitaitoa, mutta pidän itsekin äärimmäisen kummallisena sitä, että alle kouluikäisen lapsen isä ja äiti luulevat, että heidän hoivansa ja rakkautensa jäisivät kakkoseksi hoitotyöntekijälle, jolla voi olla ryhmäkoon ylittävät määrät lapsia (+8) samaan aikaan huomioitavanaan. Tämä on varmasti yksi niistä konkreettisista perusteluista, mihin Keltikangas-Järvisen mielipide rakentuu. On harhaa kuvitella päivähoidon tarjoavan jotain sellaista lapselle, mihin tämän oma koti ei voisi kyetä. Varsinkin kun otetaan huomioon, mitä päiväkodeissa tapahtuu tyypillisen päivän aikana:

• Syödään aamupala, lounas ja välipala
• Käydään kahdesti ulkona
• Nukutaan yhdet päiväunet
• Pidetään yksi tai kaksi toimintatuokiota
• Ylläolevista seikoista johtuen paljon hengästyttävää paikasta toiseen siirtymistä, ryhmänhallintaa ja aikataulujen noudattamista
• Jos aikaa jää, niin muutamat lyhyt vapaan leikin tuokio ja aikuisen kanssa rauhallista, jopa kahdenkeskistä rupattelua

Mitä siellä ei tapahdu:

• Lasta kuullaan riittävästi ja hänen yksilöllisyytensä otetaan huomioon
• Arka ja herkkä lapsi pääsee välissä rauhalliseen tilaan ottamaan etäisyyttä päiväkodin tilojen kovasta metelistä, sen epämiellyttävistä lapsista ja toisinaan epämiellyttävistä aikuisista
• Lapsi valikoi ja hyväksyy vaivatta päivähoitoryhmästään turvallisen aikuisen

Jotta alemmat kolme pointtia saataisiin tapahtumaan, pitäisi työntekijöiden ja virkamiesten muuttaa työskentelytapojaan ja ajatusmallejaan hyvin radikaalisti. Tätä ei kuitenkaan tule näillä näkymin tapahtumaan, sillä ymmärrettävästi suurten ryhmäkokojen takia tietty kurinalaisuus ja järjestyksenpito ovat välttämättömiä. Tämän takia kasvatustieteiden tohtori Erja Rusanen painottaakin eroa varhaiskasvatuksen ja päivähoidon käsitteiden välille. Päivähoitoa saa joka paikassa, mutta varhaiskasvatusta ei.

Suuri yleisö näkee päivähoidon ratkaisumallina sille, että oma lapsi pääsee harjoittamaan sosiaalisia taitojaan ja kokemaan erinäisiä elämyksiä, jotka kiistämättä ovat tärkeitä pienen kehitykselle. Kaverisuhteita ja metsäretkien kaltaisia kokemuksia lapsi voisi saada päiväkodin ulkopuolellakin, mutta se vaatii vanhemmilta viitseliäisyyttä ja itsensä uusiin tilanteisiin heittämistä. Lapsen kanssa pitäisi mennä metsään tai ainakin viedä hänet kerhoon. Pitäisi olla yhteydenpitoverkosto muiden vanhempien kanssa. Pitäisi nähdä, miten oma lapsi käyttäytyy uppo-oudossa tilanteessa. Niin hirveästi uusia ja epämiellyttäviä tilanteita, joissa joutuisi sietämään epävarmuutta. Kunnan ilmainen päivähoito voi näyttäytyä syyllisyyttä vähentävältä vaihtoehdolta.

Puheet lasten oikeuksista ja "surusta" ovat harhamaailmoissa elämistä, sillä kyse on vanhempien halusta pitää omista etuuksistaan kiinni. Päivähoitoa ei ole suunniteltu niin, että se riittävästi painottaisi jokaisen lapsen yksilöllisiä tarpeita. Sen voi nähdä turvallisena parkkipaikkana, johon lapsensa jättää hyvillä mielin, mutta oletusarvoisesti vanhemman pitäisi itse uskoa pystyvänsä takaamaan kaikkein laadukkainta varhaiskasvatusta jälkikasvulleen.

Vaikutusvallan huumassa

"Hei!

Lapin yliopiston ylioppilaskunnan edustajisto on kokouksessaan 7.12.2015 valinnut sinut yhteiskuntatieteiden tiedekunnan tiedekuntaneuvoston varsinaiseksi jäseneksi.

Lisätietoa hallinnon opiskelijaedustajan tehtävästä tulee piakkoin!"

&

"Hei! 

Lapin yliopiston ylioppilaskunnan edustajisto on kokouksessaan 7.12.2015 valinnut sinut yliopiston kollegioon varajäseneksi.

Lisätietoa hallinnon opiskelijaedustajan tehtävästä tulee piakkoin!"

Periskooppi pystyyn

Uutisissa on viime päivinä otsikoitu älypuhelimiin ladattavissa olevasta Periscope-sovelluksesta, jolla pystyy lähettämään suoraa videolähetystä puhelimellaan mistä tahansa, kenelle tahansa. Uutisen sijaan lopullinen motivaatio tähän kirjoitukseen tuli kuitenkin mahdollisuudesta käyttää äärimmäisen nokkelaa otsikkoa.

Sovelluksessa on suuri potentiaali, sillä jokainen sen käyttäjä voi muuntautua toimittajaksi jotain sattumusta kuvatessaan. Seurasin itsenäisyyspäivän mielenosoituksia mm. hyvälaatuisten Periscope-lähetyksien kautta. Toivon ja uskon, että sovellusta kehitetään ja siitä tulee entistä parempia klooneja markkinoille.

Lapset ja nuoret ovat innoissaan kaikista trendit asettavista sosiaalisista sovelluksista, joita he pääsevät älypuhelimellaan käyttämään. Koska suurin piirtein jokaisella oppilaalla on älypuhelin mukana koulussaan, niin Periscope tulee joillakin olemaan päällä koulussakin. Luulen monen opettajan kokevan, että Periscopella ja muillakin nuorten käyttämillä älypuhelinsovelluksilla on käänteinen Midaan kosketus oppimiseen ja oppimistilaan: Jokainen niitä käyttävä oppilas, jota ne pääsevät koskettamaan, muuttuu vähemmän vastaanottavaisemmaksi opetukselle. Jos kyseessä on nimenomaan Periscope, niin joutuu opettaja huolehtimaan siitäkin, ettei luokkaopetus ole näytillä koko Suomelle tai osana jotain oppilaiden hauskaa ohjelmanumeroa.

Periscope on myös avonainen hunajapurkki tirkistelijöille ja ahdistelijoille, jossa ei ilmiöpohjaisesti tarkasteltuna ole mitään uutta. Internetin verkostoitumispalveluissa on kautta aikojen ollut käyttäjinä vanhoja setiä imartelemassa taikka tekemässä suoria ehdotteluja naiiveille tytöille. Tälle ilmiölle ei voi mitään, paitsi jos kieltää lapseltaan internetin käytön ja sosiaalisen kanssakäymisen kavereiden kanssa. Nuoret ajattelevat yksinkertaisesti ja aikuisella on aina vastuu suorittaa "positiivista kyttäämistä", kuten Jari Sinkkonen on todennut. Pitäisi painottaa järjen käyttöä ja kertoa kaunistelematta niistä varjopuolista, joita itsensä esille tuominen chatissa tai verkostossa voi aiheuttaa.

Kuten olen jo tainnut useammassa kirjoituksessa todeta, on tämäkin aikuislähtöinen valistus melko turhaa, jos kaveriporukan rohkelikko/johtaja/trendsetter päättää tehdä toisin. Siksi nuoren pöljyyksiin sortumisen todennäköisyyden pienentäminen pitäisi aloittaa jo aikaisemmin, paljon isommassa mittakaavassa ja niiden suuntaviivojen vetämisellä, jotka löytyvät kasvatusoppaiden kansien välistä.

Lastensuojelu ja media

Suomalaiset toimittajat muodostavat melko surkean ammattikunnan, jos mittarina käytetään sitä, onko uutisointi objektiivista tiedonvälitystä vai tunneperäistä korvaan kuiskimista, jolla pyritään istuttamaan valmiiksi pureskeltu mielipide lukijan päähän.

Iso osa median lastensuojelua, avohuoltoa ja huostaanottoa koskevista jutuista maalaa kuvaa sosiaalitoimen ammatillisesta verkostosta tunteettomina ja lakipykäliin nojaavina ilkimyksinä, jotka pyrkivät hajottamaan perheen, jos ei muuten niin ainakin tahattomasti ja kyvyttömyyttään. Tapa, jolla toimittajat näissä jutuissaan maalaavat maailmaa, tuo mieleeni lapsille suunnatut naiivit elokuvat ja piirretyt, joissa vastakkain on aseteltu selkeä hyvis ja selkeä pahis. Moraali on joko valkoista (Aladdin, Simba ja Goku ovat yhtä kuin ahdingossa oleva viaton perhe) tai mustaa (Jafar, Scar ja Frieza ovat yhtä kuin lapsen nappaava valehteleva ja manipuloiva sosiaalityöntekijä).

Vanhemmuuteen ja lastenkasvatukseen liittyvät uutiset kiinnostavat suurinta osaa ihmisistä, jos ei vanhemmuusroolista johtuen, niin ainakin meidän jokaisen omakohtaisesti koetun lapsuuden takia. Näihin kahteen asiaan kaikilla ihmisillä löytyy jonkinlainen mielipidevalmius, jota monesti pidetään Oikeana Totuutena (tm), vaikka mielipiteen muodostamiseen käytetty otoskoko usein onkin vain yhdestä muutamaan kappaletta. Kun tämän tietämyskentän rajoja sitten ylitellään mediassa, saadaan aikaiseksi aina mielipiteiden ristitulesta johtuva kova "kohu", joka sekin tosin syntyy vain toimittajien otsikoinneissa.

Vanhemmuutta koskevat uutiset herättävät ymmärrettävästi aina paljon tunteita. Kuumimmasta päästä ovat tarinat sydämettömistä huostaanotoista, joissa kunnolliselta ja järjelliseltä perheeltä on otettu lapsi pois, koska makaroonilaatikko ei kelvannut tai jotain muuta yhtä vähäpätöistä tapahtui. Näiden asioiden kertomisella rakennetaan kuvaa sosiaalitoimesta mielivaltaisena koneistona.

Lastensuojelua ja eritoten huostaanottoa koskevissa uutisissa toimittajien epärehellinen toiminta näkyy siinä, että he tekevät sensaationhakuisen jutun vaikka tietävät hyvin, että sosiaalitoimen työntekijät ja muut asiantuntijat eivät voi kertoa juridisista seikoista johtuen julkisuudessa kaikkea, mitä tietävät, vaikka toimittaja "tasapuolisuuden nimissä" heidän naamansa eteen mikin laittaisikin. Tarinan toinen puoli jää avaamatta. Perheen kokema "vääryys" päätyy otsikoihin, mutta se on syy-seurausketjusta pelkkä seurausosa. Syyn kertominen vesittäisi mehukkaan ja tunteita herättävän "perheemme revitään hajalle" -hätähuutouutisen.

Olkoon kyseessä sitten hyväksikäyttäjä, alkoholisti, persoonallisuushäiriön omaava tai muuten henkisesti häiriintynyt ja itsekritiikkiin kykenemätön vanhempi, niin heistäkin jokainen rakastaa lastaan. Heidän tapauksessaan lapsen rakastaminen ei tosin ole pyyteetöntä, vaan se sisältää reunaehtoja, kuten jonkin sairaalloisen tarpeen tyydyttämistä tai lapsen käyttämistä rakennuspalikkana, jolla oma elämä tai sen kulissit pysyvät pystyssä. En epäile hetkeäkään, etteikö heidän joukossaan olisi myös yksilöitä, jotka omaa egoansa ja skeemaansa suojellakseen ovat valmiita viemään osan perheensä likapyykistä julkisuuteen, ikään kuin viimeisenä oljenkortena estämään huostaanoton tapahtumista.

Tätä käyttävät hyväkseen toimittajat, jotka tietävät saavansa keskustelua aikaiseksi, kun loihtivat kärjistetyn uutisen niistä toimenpiteistä, jotka ovat syntyneet huonosti hoidetun vanhemmuuden seurauksena. Sen lisäksi että toimittaja saa juttunsa, saavat vanhemmat myötätuntoa ja oikeutta osatotuuden tietäviltä kansan syviltä riveiltä. Kärsijöinä ovat sosiaalitoimen työntekijät, jotka saavat lisäpainolastia harteillensa ja lapsi, jonka lopullinen turvaan saattaminen voi viivästyä.

Lastensuojelulaki edellyttää, että perhettä täytyy tukea avohuollollisilla toimenpiteillä, ennen kuin lapsen huostaanottoa ryhdytään suunnittelemaan (pl. lapselle hengenvaaralliseksi koetut tilanteet). Ajatukset siitä, että Suomessa otettaisiin turvallisilta ja arjen järjellä varustetuilta vanhemmilta lapsia huostaan mielivaltaisesti, yllättäen ja ilman ennakkovaroituksia, on harhamaailmoissa elämistä.