Eräs koulukiusaamisen muoto

Yksi keino kamppailussa koulukiusaamista vastaan on oppilaiden valistaminen sen suhteen, kuinka väärä ja epäoikeudenmukainen teko on kyseessä. Luokkaviihtyvyyskyselyillä seurataan, miten oppilasaines luokassa käyttäytyy ja kuinka hyvä heillä on siellä olla. Lukuisat kysymykset koskevat koulukiusaamista.

Kaikissa tapauksissa alakouluikäisiltä heidän luokkansa kiusaamistilanteesta kysyminen ei ole mielestäni kovin tarkkaa. Tämän ikäiset lapset ajattelevat vahvasti vielä konkretioiden kautta, joten kiusaamiseen kuuluvat ilmiöt ovat heille esimerkiksi jatkuvaa tönimistä tai ilkeää nimittelyä päin naamaa tai selän takana. Tämä on käsin kosketeltavissa ja korvilla kuultavissa olevaa vääryyttä, joka vetoaa lasten moraalitajuun. Alakouluikäisen moraalitajua ei kutkuta  liian pitkät syy-seuraussuhteet ja abstraktiot, kuten ajojahti, naurunalaiseksi saattaminen, pikkumaisuus, vähättely ja ahdistuksen aiheuttaminen.

Ei tönimistä eikä nimittelyä, joista näkee heti, mikä on homman nimi, vaan arvostelua ja panettelua, jotka kasautuvat vähitellen kohteensa kontolle. Tapahtumaketju on liian pitkä kiusaajaksi syyllistyvän lapsen hahmotettavaksi.

Hitaalle tai erikoiselle lapselle jatkuva huomauttelu näennäisen harmittomista asioista voi tämän lapsen mielestä olla äärimmäisen tuskallista. Hän voi edesottamuksineen jäädä koko muun luokan suurennuslasin alle. Luokkatoverit sättivät tätä oppilasta "turhista" kysymyksistä, nauramisesta, unohduksista, myöhästymisistä, äänen pitämisestä ja muista asioista, joita ei noteerata muiden luokkakavereiden kohdalla. Kaveripiirissään, jos sellaista on, hän saattaa toimia sylkykuppina, josta muut voivat ponnistaa kaveriporukan hierarkiassa ylöspäin.

Tämmöisissä kiusaamistapauksissa syyllisiä on vaikeaa löytää. Kerrankin edes kodin syyllistäminen ei ole oikea vaihtoehto, koska täysin kunnolliset lapsetkin sortuvat kiusaamiseen, kun kyseessä on panetteleminen ja arvosteleminen. "Opettaja ei tee tilanteelle mitään", kuulee joskus sanottavan, kun omaa lasta on kiusattu. Aikuisen perspektiivistä katsoen kaikki tilanteet eivät näytä kiusaamiselta. Arvostelu- ja panettelukuvion hoksaaminen voi olla mahdotonta, jos sitä ei osaa etsiä.

Heikolla itsetunnolla varustettu impulsiivinen hermokimppu näyttää pahan olonsa varmasti, ja sen huomaavat kaikki. Vahvalla ja perusteettomalla itsetunnolla varustettu lapsi pärjää jonkin aikaa. Jos lapsi on sisäistänyt, että tunteita näyttämällä ei saa lohtua, niin häneen kohdistunutta kiusaamista voi olla hyvin vaikeata huomata.

Tutkimukset ovat osoittaneet, että viime laman aikana tehdyt leikkaukset kouluihin, lastenpsykiatriaan ja nuorten mielenterveystyöhön ovat olleet lyhytnäköistä säästämistä. En itse keksi koulukiusaamisen kitkemiseen muuta tehokasta konstia kuin aikuisikäisten silmäparien lisäämisen. Suomen valtio elää kuitenkin paraikaa laskukautta, jolloin julkisia menoja on pakko kitkeä. Koulukiusaamisen vastustaminen, joka on trendikäs puheenaihe vain syksyisin, ei ole saamassa näillä näkymin lisäresursseja.

Taas lähihoitajien (lastenhoitajien) pätevyydestä

Erään tuttavani lapsella on erikoistarve, jonka takia heillä pitää olla kotona lastenhoitajarinki. Pätevää lastenhoitajaa viimeiselle paikalle on ollut vaikea löytää. Työntekijät ovat myöhästelleet, työajat ovat olleet sopimattomat, työ ei ole ollut mielekästä tai he ovat olleet henkisesti epätasapainoisia. Päivystyspainotteinen yövuoro, jossa on mahdollisuus samalla vaikkapa katsella elokuvia Netflixistä, on koettu ylivoimaiseksi. Lapsen kanssa on ollut tylsää.

Kun keskustelin hänen kanssaan tästä, oletin koko ajan että kyseessä on henkilökohtaisen avustajan työ, eli työntekijällä ei olisi välttämättä lähihoitajan tai sairaanhoitajan koulutusta. Kun sitten kysyin hieman työntekijöiden iästä ja koulutustaustasta ja minulle selvisi, että vähimmäisvaatimus työhön oli lähihoitajan koulutus, olin hämmästynyt. Olin ajatellut, että ammatillinen seula karsisi pois ainakin latvakakkoset.

Mitä tämänkaltaiset ihmiset ovat odottaneet, kun ovat lähteneet alalle, jossa sosiaaliset taidot, hoito ja hoivanpito ovat avainasemassa ja sisältyvät jo ammatin nimikkeeseen sekä kuvaukseen. Aioin kirjoittaa tähän seuraavaksi, että ei tämä työ tuon kummemmaksi muutu, mutta itse asiassa tuo tarjottu työ on sieltä mielekkäimmästä kymmenyksestä, mitä hoivanpitotyössä voi kohdata.

Joillakin nuorilla hoitoalan opiskelijoilla on päässyt syntymään alastaan täysin väärä käsitys, jos työttömyys nähdään mielekkäämpänä vaihtoehtona kuin lapsen hoitaminen ja tämän perheen kohtaaminen. Kuinkahan laaja ilmiö mahtaa olla kyseessä?

Ellun kanan turvallisuuden tunne

Olen toisinaan miettinyt, minkä takia oppilaat tuntuvat käyttäytyvän epämuodollisemmin minun seurassani kuin keskimäärin muiden aikuisten seurassa. Tämä ei ole sellaista käyttäytymistä, joka olisi ongelmallista, vaan sitä voisi kuvailla niin, että jos ei ole vaadittu mitään toimintaa, ollaan kuin Ellun kanat. Omalla kohdallani yksi selittävä tekijä on varmasti se, että toimin yhdelle oppilaalle läheisenä avustajana ja olen hänen kanssaan tullut hyvin tuttavalliseksi, jonka kautta tämän oppilaan luokkakaverit ovat sitten rohkaistuneet. Koska ilmiö ulottuu kuitenkin tämän ryhmän ulkopuolelle, uskon toisen syyn piilevän omassa käyttäytymisessäni ja retoriikassani, josta saa aika rauhallisen ja pitkäpiimäisen, mutta mahdollisuuksien salliessa pölj-- leikillisen vaikutelman.

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen on todennut, että lapset eivät ole pieniä aikuisia, vaan höperöitä, joiden ominaispiirre on lyhytjännitteisyys. Lapsilla on lupa olla impulsiivisia tekojensa ja sanomisiensa suhteen. Sinkkonen on myöskin sanonut, että on tärkeä oppia onkimaan lapsesta asioita esille. Erilaisilla vieheillä voi kokeilla, miten mikäkin persoonallisuus vastaa mihinkin täkyyn.

Siinä, että sallii lapsen olla oma hyypiömäinen itsensä ja "onkien" osoittaa kiinnostusta hänen persoonaansa ja mieltymyksiinsä, piilee mielestäni avaimet lapsen kokemaan turvallisuuden tunteeseen niin kotonaan kuin muuallakin. Luulen monen vanhemman ja ammattikasvattajan kompastuvan siihen, että he kokevat arvovaltansa, stressinsietokykynsä ja kasvatustaitonsa uhatuksi, jos lapsen antaa olla oma itsensä, tai jos hänelle paljastaa vaikkapa tietämättömyytensä jonkin asian suhteen. Pitäisi oppia sietämään pientä epävarmuuden tunnetta, kun tutustuu keskenkasvuiseen ja ailahtelevaiseenkin persoonaan. Eikä haittaa, jos joskus joutuu naurunalaiseksi. Jokainen aikuinenhan osaa käsitellä sen oikein.

Puhun nyt hyvin yleistävällä tasolla. Koulumaailmassa impulsiivisuuden liiallinen salliminen ei sovellu helposti oppituntien kanssa yhteen ilman erikoisjärjestelyitä. Suomalaisen tutkimuksen mukaan kuitenkin lämminhenkinen opettaja parantaa oppilaiden oppimismotivaatiota. Paremmalla tietämyksellä pedagogiikasta tätä voisi avata vakuuttavammin, mutta yksinkertaistettunahan kyse on siitä, että opettaja osoittaa vilpittömästi välittävänsä oppilaistaan.

Turvallisuuden tunne luo välittömämmän vuorovaikutuksen, joka tuo mukanaan omat  vivahteensa, eli toisin sanoen mölyt eivät pysy aina mahassa. Jos ei pyri autoritaarisen aikuisen asemaan, niin tämä on vaihtelevissa määrin väistämätöntä. Välittämisen ja kohtuullistamisen tähden rajojen vetäminen on tärkeää, mutta petollisissa tapauksissa rajoittamisen motiivi kumpuaa aikuisen itseluottamuksessa olevasta säröstä, jossa hän ei ole varma, miten oikeastaan pitäisi toimia lyhytjännitteisten höperöiden parissa.

Digitaaliset laitteet ja sovellukset koulussa

Edellisessä kirjoituksessani arvostelin sitä pönkitystä, että koulujen interventiota ja digitalisaatiota pidetään jonkinlaisena avaintekijänä oppilaiden koulunkäyntiongelmiin. Jatkan hieman samasta aiheesta, edelleen koulujen digitalisoitumisesta. Minun näkemystäni asiaan kuvaa eräässä HS:n artikkelissa olleen asiantuntijan kommentti (en millään löytänyt lähdettä), että monelle oppilaalle älylaitteen antaminen on sama kuin antaisi juopolle pullon. Efekti olisi taatusti vielä voimakkaampi, jos oppilas saisi käyttää omaa, personoitua älylaitettaan.

Digioppimisen puolestapuhujia tuntuu vaivaavan heikko kyky hahmottaa realiteetteja, jonka takia kehityksen kulkua on vaikeampi tarkastella rehellisesti. Olen kuullut tarinoita digisanansaattajista, joiden silmät ovat avautuneet vasta sitten, kun he ovat omin silmin nähneet käytännössä, miten yhteensopimaton yhtälö voi olla internet-yhteydellä varustettu digilaite, yliaktiiviset nuoret ja liian vähän valvovia silmäpareja. Tai miten vaikea on luovia tunnin läpi, kun ohjelman koodi kaatuilee, internet-yhteys pätkii, sovellus vaatii päivityksiä, tai joku on järsinyt hiiren johdon poikki. Jotkut oppivat lukemalla, jotkut oppivat tarkkailemalla, mutta sokeasti uskovien täytyy oppiakseen pissata sähköaitaan.

Koko ajatus motivaatio-ongelmaisten oppilaiden yhtäkkisestä eheytymisestä ja oppimistulosten parantumisesta, kun heille tarjoillaan enemmän digilaitteita kirjojen ja vihkojen sijaan, kutkuttelee kyynisen ihmisen hermoja. Ensinnäkin, älylaitteen käytön aloittaminen on alunperin osasyyllinen monen oppilaan koulunkäyntiongelmiin. Toisena, keskenkasvuisten tapa hyödyntää digitaalisia laitteita ja niiden sovelluksia jakautuu keskimäärin kolmeen ryhmään tai niiden sekoituksiin:

1. netin verkostopalveluiden käyttäjiin,
2. hassujen kuvien ja videoiden katselijoihin sekä
3. valtavasti videopelejä pelaaviin.

Nämä kolme ryhmää, joihin kuuluu ylivoimaisesti suurin osa oppilaista, käyttävät digitaalisia laitteita vain itsensä viihdyttämiseen ja tylsyyden välttämiseen. Näiden joukossa on myös paljon merkityskuilusta kärsiviä, joka on tutkijoiden antama trendikäs nimitys sille kokemukselle, kun oppilas joutuu tekemään tunnilla asioita, joita hän ei haluaisi tehdä. Oppilaiden mielestä merkityskuilu vähenisi (kapenisi?), kun heidän annettaisiin oppitunneillakin olla enemmän ruudun äärellä. Mikään ei kuitenkaan takaa sitä, että nämä oppilaat käyttäisivät aikansa oppitunneilla kehittävämmin digilaitteen kuin kynän ja vihkon kanssa. Päinvastainen, "juopolle pullo" -efekti on mielestäni todennäköisempi.

On olemassa häviävän pieni neljäs ryhmä. Siihen kuuluu ne pojat ja tytöt, jotka omatoimisesti vapaa-ajallaan harjoittelevat hyödyllisiä digitaitoja kuten koodausta, graafista suunnittelua tai musiikin tekemistä. Mitä enemmän heille kertyy vuosia harrastuksensa parissa, sitä taitavammiksi he tulevat ja sitä enemmän heillä on äärimmäisen arvokasta pääomaa IT-alan työmarkkinoille. IT-alalla persoonalliset, koulutuksen ulkopuolelta kerätyt ansioluettelon nyanssit ovat äärimmäisen tärkeitä. Jo alakouluikäisellä voi olla oma "ansioluettelon" alkunsa.

Tämä on ryhmä, jonka kautta uskon digitalisaation puolestapuhujien idealisoineen näkemyksensä. Kun loputkin oppilaat altistetaan IT-alan eri osaamisalueille, luullaan meillä olevan jatkossa paljon Nokia-tason insinöörejä. Harrastamiseen ja korkeaan taitotasoon vaadittu intohimo syntyy kuitenkin spontaanisti, eikä sitä voi pakottaa kouluympäristö, opetussuunnitelma, vanhemmat tai asiantuntijat. Voi tarjoilla erilaisia vaihtoehtoja sytykkeen toivossa, mutta tässä tapauksessa sytyke - digitaalinen laite - on ollut nuorella kotona jo vuosia käytössä, eikä syventyminen IT-taitoihin suurinta osaa kiinnosta. Vilpitön kysymykseni kuuluu, että voiko koulu tehdä enää jotain toisin?

Minua ihmetytti suuresti se, että Ylen haastattelussa psykologian professori vertasi peruskoulun oppilaiden älylaitteiden käyttämisen rajoittamista siihen, ettei aikuinen saisi töissään käyttää läppäriä tai internet-yhteyttä. Luulen nimittäin, että peruskoulusta löytyy ainakin vielä jonkin aikaa enemmän levottomia yksilöitä, joilla on ongelmia itsesäätelyssä ja tietoisuuden ja tahdonvoiman suuntaamisessa kehittävään tekemiseen. Nämä ovat ominaisuuksia, jotka joutuvat koetukselle, kun naaman eteen lyödään digilaite, jonka enemmistö oppilaista näkee ensisijaisesti virikkeitä ja ärsykkeitä pursuavana viihdytyskeskuksena, eikä opiskeluvälineenä.

Viimeaikaisia näkemyksiä nuorten koulunkäyntimotivaation parantamisesta

Yle uutisoi toissapäivänä sekä verkkosivuillaan että tv-lähetyksessään esiteini-ikäisten koulunkäyntiongelmista. Suomen Akatemian tutkimuksen mukaan kymmenesosa 12-vuotiaista kokee uupuvansa koulutyön takia. Lähes puolet suhtautuu kouluun kyynisesti, eivätkä he koe oppineisuutta ja sivistystä arvokkaana asiana.

Uutisoinnissa yhdistettiin viivalla seuraus ja syy siten, että oppilaiden motivaatio-ongelmat johtuvat koulujen yhteensopimattomuudesta oppilaisiin nähden ja oppilaiden vahvuuksien huomioimatta jättämisestä. Tämä ilmeni luokanopettaja Maarit Korhosen haastattelusta, jossa hän valitti, ettei ymmärrä nuorten kieltä eikä maailmaa enää, ja kuinka "heitä ei kiinnosta 60-luvun asiat". Ylen erillisessä haastattelussa tutkijaryhmän vetäjä selitti, että osa motivaatiopuutteista kärsivistä oppilaista tahtoisi, että heidän digiosaamistaan käytettäisiin enemmän hyödyksi, koska se saattaisi parantaa heidän motivaatiotaan.

Tutkijaryhmä esitti parannusehdotuksiksi myös "yhteisopettajuuden, yhteiset luokat ja ilmiöoppimisen". Näitä käsitteitä ei kuitenkaan avattu ollenkaan, vaan digitalisaation ja diginatiiviuden huomioonottaminen jäivät ainoiksi konkreettisiksi ratkaisuiksi oppilaiden ongelmiin ja niitä käsiteltiinkin eniten. Katsoin uutisartikkelin, uutislähetyksen ja haastattelun läpi huolellisesti. Uutisoinnin pointiksi jäi se, että ison instituution, suomalaisen peruskoulujärjestelmän, pitäisi lähteä muuntautumaan tämän päivän oppimisvaikeuksista kärsivien diginatiivien mieltymyksiä kohti.

Psykologi Keijo Tahkokallio kommentoi uutiseen mm. sitä, että koulun pitäisi edustaa pysyvyyttä. Koulujen digitalisaatioloikka hävittäisi pysyvyyden, koska teknologian kehittyessä uusia muutoksia opetusmateriaaleihin- ja käytäntöihin tulisi jatkuvasti. Kukaan ei vielä tiedä, millä tavoin teknologia säätelee ja epäluonnollistaa elämäämme 20 vuoden päästä. Ehkä silloinkin tutkijat ovat vaatimassa, että koulun pitää palvella senhetkisten 12-vuotiaiden mieltymyksiä paremmin.

Kukaan ei myöskään vielä tiedä, mitä tiedetään 20 vuoden päästä siitä, millä tavoin jatkuva ruudun tapitus vaikuttaa psyyken ja aivojen kehitykseen, josta lastenpsykiatrit ovat jo nyt huolissaan. Ehkä kirjojen ja luokkahuoneiden malli paljastuu kestävimmäksi ratkaisuksi. Opiskelun digitalisoiminen on myös ristiriidassa useiden tutkimusten kanssa siitä, että alle 18-vuotiaiden suositeltu kokonaisruutuaika olisi vain kaksi tuntia päivässä.

Kirjoitin ylläolevan tekstin siltä olettamalta, että uutisen tutkijat, luokanopettaja ja toimittajat pitävät digitalisaatiota pelastavana enkelinä oppilaiden motivaatio-ongelmiin. Mutta jos kyse onkin koulujen muokkautumisesta yksilöiden tarpeisiin muilla tavoin, niin haluaisin kuulla, että millä käytännön keinoilla suomalainen peruskoulu alkaa rajallisten resurssien maailmassa muokkaamaan opetuskäytäntöjään niin, että ne sopisivat jokaiselle laajassa kirjossa esiintyvälle motivaatio-ongelmaiselle ja levottomalle lapselle. Oppitunnilla on 1-2 aikuista läsnä ja siellä pitäisi ehtiä käymään myös oppiainetta läpi kaiken yksilöllistämisen ja jokaisen mieltymyksille tarjoilun ohessa.

Äskeinen siis semmoisen henkilön kynästä, joka pitää henkistä hyvinvointia äärimmäisen tärkeänä asiana. Minäkin kuitenkin ymmärrän, että peruskoulu ja sen henkilöstö, joiden resurssit on tiristetty miniminiin, eivät ole optimaalisimmassa asemassa tämän epäkohdan ratkaisemisessa.

Tutkijat ja toimittajat haukkuvat väärää puuta. Yle asetteli koko uutisen väärin, kun se lähti kaivamaan peruskoulusta uudistuksia sen pönkittämiseksi, että nuoret selviäisivät paremmin heille asetetuista vaatimuksista. Heitän ihan lonkalta, että opettajat ovat keskimäärin ammattitaitoisempia kuin 40-50 vuotta sitten, kouluviihtyvyys on parantunut ja sen sijaan oppilaissa on tapahtunut jokin muutos. Nuorissa työntekijöissä on myös tapahtunut muutos. Samaten varusmiehissä. Puhumattakaan nuorten tapaturma-alttiudesta liikenteessä. Kuka on syypää siihen, ettei nuori pärjää näissä koetinkivissä?

Kodin vastuu mainittiin koko uutisvyyhdin aikana kerran, joka on hyvin omituista, kun otetaan yksi fakta huomioon: Yli seitsemän miljardin ihmisen joukosta meillä, alle promillen suuruisella väestöllä Suomessa, on käytössämme maailman moderneimmat ja humaaneimmat julkisen palvelun instituutiot. Oman lapsioppilaan henkinen hyvinvointi ja elämässä pärjääminen ei ole peruskoulun suorituskyvystä kiinni, vaan heikko lenkki on jossain muualla.

Asiantuntijalausuntoja lasten videopelaamisesta

Jari Sinkkonen kirjoitti Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecim-lehdessä videopelien vaikutuksista lapsiin ja nuoriin. Eniten silmiini pisti maininta siitä, että Sinkkosen mukaan vanhempainiltojen vakiopuheenaiheisiin kuuluu se, miten lasten ruutuaikaa saataisiin rajoitettua. Onko tämän asian ottanut esille opettaja vai vanhemmat? Toivottavasti opettaja. Miksi vanhemmat kysyisivät opettajalta neuvoa asiaan, jonka pitäisi olla ilmiselvä päätös heidän itsensä osaltaan? Tai sitten ymmärsin asettelun väärin.

Asian uutisoi myös Iltalehti, joka teki uutisen kylkeen gallupin. 605 äänen jälkeen 25 % vastaajista on sitä mieltä, että vanhempien ei voida odottaa tekevän mitään lapsensa videopeliriippuvuudelle. 25 % vastaajista ajattelee, että konsoli, tietokone tai älypuhelin on pysäyttämätön luonnonvoima, joka ilmestyy itsestään lapsen huoneeseen ja jonka käyttöä alakouluikäisen pitäisi kyetä omatoimisesti kohtuullistamaan.

Iltalehden uutisen kommenttiosion lukeminen sai minut ärsyyntymään. Se on täynnä minun ikäisiäni miehiä puhumassa puista, kun itse uutinen ja lastenpsykiatri puhuvat metsästä. Pelaamisen hyödyllisyyden ja pelien väkivaltaistavien vaikutuksien suhteen kommentoijat vetävät johtopäätöksiä pelkästään omiin kokemuksiinsa pohjaten. Kun on itse samoissa olosuhteissa selviytynyt kunnolliseksi aikuiseksi ilman ylimääräisiä komplikaatioita, niin oletetaan muillekin käyvän aivan samoin. Sinkkosen näkemykset tulevat 136 tutkimuksesta, joissa oli osana yli 130 000 lasta ja nuorta:

"Väkivaltaa sisältäviä pelejä on tutkittu laajasti ja monipuolisesti. Arvostetussa Psychological Bulletin -lehdessä julkaistussa meta-analyysissa oli mukana 136 aiheesta laadittua tutkimusta, joiden aineistoissa oli yhteensä yli 130 000 lasta ja nuorta. Väkivaltapelien pelaaminen on yhteydessä väkivaltaiseen käytökseen, lisääntyneeseen fysiologiseen virittyneisyyteen, turtumiseen ja empatiakyvyn heikkouteen. Se nostaa verenpainetta ja aiheuttaa makeannälkää. Lisääntynyt vireystila vaikuttaa lasten unensaantiin ja unen laatuun."

Tämän analyysin lukemisen ja tiedostamisen lisäksi vahva intuitioni on jo pidemmän aikaa sanonut, että kukaan minun sukupolvestani ei ole kylvettänyt aistejaan yhtä laajan superärsykkeitä pursuavan viihdevalikoiman parissa kuin lapset ja nuoret nykypäivänä. Meidän kokemuksemme eivät mitä todennäköisimmin siis ole riittävä peruste teilaamaan asiantuntijoiden huolia. Lastenpsykiatrian asiantuntija Hanna Manninen vahvistaa intuitioni:

"Nopea tiedonkulku, internet ja sosiaalinen media muokkaavat ihmisen psyykettä ja aivoja tavalla, jota kukaan ei tällä hetkellä riittävästi ymmärrä. Yksilöllisten, ehkä perinnöllistenkin alttiuksien vuoksi jotkut lapset joutuvat itselleen liiallisen ärsyketulvan tiimellykseen kykenemättä kehittymään ja kehittämään itseään suojaavia, suodattavia säätelykeinoja.

Seuraava lainaus on samasta kirjoituksesta ja se kertoo hieman myös osaltaan, että miksi jotkut vanhemmat suhtautuvat niin leppoisasti esimerkiksi siihen, että 10-vuotiaat voivat vapaasti käyttää älypuhelinta tai pelata Grand Theft Autoa:

"Tämän päivän pikkulasten vanhemmat ovat jo altistuneet tälle muutokselle omassa lapsuudessaan, eivätkä edes välttämättä näe tarvetta lapsensa ympäristön rauhoittamiseen. Kotikäynneillä voidaan todeta, että monissa perheissä taulutelevisio näyttää olevan auki aamusta iltaan, ja sen edessä sitterissään yksin köllöttää jopa alle 3 kk:n ikäinen vauva. Neuvolassa pitäisi kaikille vauvaperheille kertoa, kuinka suuri haitta pelkästään tästä on lapsen aivojen, vuorovaikutuskyvyn ja tunnesäätelyn kehitykselle."

Olen pelannut enemmän tai vähemmän kahdeksanvuotiaasta saakka. Tähän asti en ole jakanut näkemystä sille, että väkivaltapelit toimisivat syntymekanismina niille vakaville oireille, joita Sinkkonen luetteli (empatian puute, turtuneisuus, väkivaltaisuuden lisääntyminen, fyysinen levottomuus, makeannälkä, unettomuus). Olin enemmän siinä uskossa, että jo ennestään oireileville lapsille on myrkkyä tarjota videopelaamisen mahdollisuus, mutta perusterve lapsi kestäisi minkälaista ärsykemättöä tahansa. Nyt tarkasteltuna tämä on täysin tyhmä ajatus.

Väkivaltapelien vaikutukset lapsiin ja nuoriin tulivat minullekin siis uutena tietona. Ennen tätä olin jo hyväksynyt sen, kuinka liika pelaaminen on hukkaan heitettyä aikaa, varsinkin lasten kohdalla. Tuon kirjoitukseni keskeisin ajatus sisältyy myös Sinkkosen esittämään kysymykseen omassa kolumnissaan:

"Kannattaa silti esittää yksinkertaisin mahdollinen kysymys: mitä kaikkea hän (lapsi) ehtisi tehdä niiden tuhansien tuntien aikana, jotka hän viettää pelaamalla? Mitä niistä lopulta jää käteen?"

Ylenpalttisesta pelaamisesta ei jää käteen minkäänlaista inhimillistä pääomaa. Pelaamista puolustetaan kahdella argumentilla, jotka Sinkkonenkin reiluna kaverina esittää:

"Kaikki pelit eivät ole väkivaltaisia. Niiden avulla voidaan opettaa sosiaalisia taitoja ja harjaannuttaa silmän ja käden yhteistyötä." 

Pelaamista on puolustettu

1) silmä-käsi -koordinaation kehittymisen 

2) sosiaalisten taitojen parantumisen

perusteilla niin pitkään, kuin minä muistan (n. 15 vuotta). Molemmilta pelaamista puoltavilta argumenteilta putoaa kuitenkin pohja, kun ne tutustutetaan reaalimaailmaan.

1) On pelejä, joissa täytyy kehittää tietynlainen taidon ja älykkyyden alue huippuunsa, jotta kykenisi voittamaan kohdattavat vastukset, tai moninpelien tapauksessa, vastapelaajat. Oman hahmon kehitys, silmä-käsi -koordinaation ja pelisilmän hiominen, tasojen läpäisy, tavaroiden etsiminen ja sen sellainen takaa sen, että aika kuluu ja vanhempi yksilö jopa kuvittelee valheellisesti etenevänsä jollain elämän osa-alueellaan. Tämä on sinänsä totta. Videopelissä eteneminen tosin varastoituu vain nollina ja ykkösinä kovalevylle, eikä 99,9 % ajasta opi mitään taitoja, jotka voisivat auttaa oikeassa elämässä.

Kun näppis + hiiri -kombinaatiota käyttää säännöllisesti, niin silmä-käsi -koordinaatio tehostuu siinä toimessa. Tämä hermostollinen oppineisuus ei siirry mihinkään muuhun taitoon. Tehokas hiiren ja näppäimistön käyttäjä on tehokas hiiren ja näppäimistön käyttäjä. Silmä-käsi -koordinaation kehittyminen on itsetarkoituksellisesti jo positiivinen asia näissä puolustuspuheenvuoroissa, mutta yhtään konkreettista etua elämäntaitoihin en ole kuullut kenenkään sille löytävän. Tietokoneen sujuva käyttö on välttämätöntä nykymaailmassa, mutta sen opetteluun ei tarvitse tuhansia eikä satoja tunteja pelaamista.

2) Pelien tarjoama sosiaalinen virikkeellisyys on minusta kaksiteräinen miekka. Arka ja ujo ihminen voi todellakin saada oivan ponnahduslaudan sosiaalisille suhteille moninpelien maailmasta. Virtuaalimaailmassa saattaa tutustua ensimmäisen kerran ihmiseen, jonka kanssa tuntee olevansa samalla aaltopituudella. Sieltä voi löytää itselleen ystävän, jonka myöhemmin tapaa oikeassa elämässä. Viimeistään siinä vaiheessa se ei poikkea enää mitenkään normaalista ihmissuhteesta. On myös tavallaan hauskaa heittää moninpelin chatissa skeidaa eurooppalaisten tai jenkkien kanssa.

Toisaalta moninpelit ja chatit voivat olla turvasatama ja mukavuusalue, jolta ei ehkä haluta poistua. Kun sosiaalinen kanssakäynti hoituu tietokoneen kautta, ei tarvetta lähteä ihmisten ilmoille välttämättä enää synny. Ei ole mitään syytä kehitellä uusia harrastuksia tai ajanviettotapoja.

Nettipelaaminen ja chattaaminen poistavat tehokkaasti yksinäisyyden tunnetta. Omassa peliryhmässä nauttii luottamusta ja pääsee vuorovaikuttamaan, jotka molemmat ovat tärkeitä sosiaalisia pääomia jokaiselle ihmiselle. Tämä kaikki on hyvin petollista, sillä oikeastihan sitä vain istuu tietokonetuolilla ja tyhjänpäiväisyyden tunne ei kalva, kiitos pelin ja chatin, joka vie kaiken huomion.

Lapsi on huoltajansa tahtoon alisteinen. Hänelle voi tarjota ylenpalttisesti viihde-elektroniikkaa ja niiden kautta virtaavia sovelluksia koko sen ajan, kun hän asuu kotonaan, ja hän ottaa sen kaiken varmasti ilolla vastaan, mutta se ei tarjoa hyviä eväitä elämää varten.

Laitan vielä loppuun kertauksena yllä olleen lainauksen Hanna Mannisen kirjoituksesta.

"Nopea tiedonkulku, internet ja sosiaalinen media muokkaavat ihmisen psyykettä ja aivoja tavalla, jota kukaan ei tällä hetkellä riittävästi ymmärrä."

Lausahdus kielii mielestäni siitä, että meillä muhii jonkintasoinen aikapommi lasten henkisen hyvinvoinnin, oppimiskykyjen ja sosiaalisten taitojen suhteen. Jarrujen lyöminen lapsille tuputettujen viihdyttämiskeskusten- ja sovellusten tarjontaan täytyisi ehkä nostaa poliittiseksi kysymykseksi, aivan kuin tupakka aikoinaan. Ja mieluummin ennen kuin meille syntyy lisää Supercellin ja Rovion kaltaisia yrityksiä, jotka tekevät yksinkertaisia ja helppoja pelejä, joissa on sisäänrakennettuna mielihyvää tuottava palkitsemissysteemi, jolta aivot eivät saa rauhaa. Simppeli sovellus pienellä psykologisella koukulla, joka sitten suunnataan impulsiiviselle kohdeyleisölle, on varsin tuottoisa konsepti. Siihen haluaa moni muukin päässä jaolle tulevaisuudessa. Jotkut ovat jo luomassa jakamiskanavia.