"Työmiehet, kyntäjät ja kaikki työkansan joukko nälkäinen"

Olen ottamassa haparoivia ensiaskelia akateemisessa maailmassa. Tämän hetkinen tehtäväni on kirjoittaa HOPS eli henkilökohtainen opintosuunnitelma opettajatutorilleni. Osana tähän kuuluu itsetutkiskelua tavoitteideni ja erinäisten oppimispiirteideni suhteen. Auttavat kysymykset kuuluvat seuraavasti:

- Pohdi, miksi hakeuduit tähän koulutusalaan?
- Mitä odotuksia sinulla on yliopisto-opiskelun suhteen?
- Mitä opintoja olet suorittanut aiemmin?
- Millaisia tavoitteita sinulla on opiskelusi ja oppimisesi suhteen?
- Mihin tähtäät tulevaisuudessa?
- Toiveurasi?
- Millaisia työtehtäviä ajattelet tekeväsi ja millaisia taitoja/millaista osaamista ajattelet tarvitsevasi valitsemallasi alalla? 

- Millainen oppija olet?
- Millaista oppimista tavoittelet?
- Millaiset oppimistyylit ja menetelmät sopivat sinulle parhaiten?
- Mitkä ovat opiskelusi vahvuudet ja heikkoudet?
- Entä mahdollisuudet ja uhkat?

En ole vielä aloittanut vastaamista laisinkaan, mutta mieleni tulvii jo valmiita vastausparsia ja itseanalyysia jokaisen kysymyksen kohdalla. Haluan myös oikeasti osoittaa opettajalle, kuinka innoissani olen kun pääsin opiskelemaan itselle mieluista alaa. Armeijan jälkeen olin vähän aikaa ammattikorkeakoulussa, mutta huomaan nyt, tässä iässä ja tällä kokemuksella noita kysymyksiä pohtiessani, kuinka epäkypsä olin tuohon aikaan korkeakoulumaailmaan. Sen aikainen mentaliteettini AMK:hon päästessäni oli luokkaa "onneksi pääsin opiskelemaan edes jonnekin". Tuntui turvalliselta olla sidoksissa taas johonkin instituutioon, vaikka ala itsessään ei minua kiinnostanut pätkääkään. Irrottauduin tästä ajattelusta ja hommasin itselleni duunariammatin, minun tapauksessani lähihoitajan tutkinnon.

Olin tuolloin 20-vuotias. Olen harrastanut jälkiviisastelua sen suhteen, että minun olisi pitänyt alkaa opiskelemaan duunariammattiin jo 16-vuotiaana.  Mietin tuolloin, ysiluokan keväällä, mm. vartijan, metallimiehen ja datanomin koulutusta. Kaikki, oposta ja vanhemmistani lähtien, pitivät minulle kuitenkin lukiota oikeana valintana. Minua pidettiin keskivertoa fiksumpana nuorena, vaikka minulla ei ollut mitään konkreettista, millä näyttää se toteen. En ymmärrä, mitä esimerkiksi opinto-ohjaajani ajatteli opiskelupaikkani suhteen, vai ajatteliko mitään. En ollut enää yläasteella hyvä koulussa, koska tyydyin vähään. Minussa ei ollut minkäänlaista ahkeruutta. Minussa oli potentiaalia, mutta se ei koskaan tullut minusta ulos. En nähnyt mitään pointtia hyvissä arvosanoissa, koska ilmeisesti odotin, että kaikki järjestyy kuitenkin lopulta, niin kuin siihenkin asti.

Saattaa olla, että tulen vaihtamaan mielipiteeni tämän seuraavan asian suhteen tulevina vuosina, mutta kerronpa sen kuitenkin. Minua ei tarvinnut koulussa "raahata" mukana, mutta olin kuitenkin osa koulujärjestelmää, jonka näen viallisena. Ihmiset tasapäistetään ja vedetään vaikka väkisin toiseen päätyyn esikoulusta aina toisen asteen oppilaitoksen loppuun saakka. Tämän jälkeen alkaa kilpailu korkeakoulupaikkojen ja työpaikkojen suhteen ja se tulee monelle paapomiskohtelun saaneelle herätyksenä oikeaan maailmaan. Kaikille halukkaille ei ole enää työtä tarjolla, vaan jokaisen työpaikan haluaa oikeasti moni muukin ihminen. Koneet helpottavat työprosesseja kaikilla aloilla ja yhä vähemmän tarvitaan edes keskivertoarvosanoin valmistuneita tavan työmiehiä, puhumattakoon heistä, joilla ei ole peruskoulun jälkeistä koulua käytynä ollenkaan. Työmarkkinat ovat työnantajien, he voivat vapaasti valita parhaat päältä. Huonon ansioluettelon omaavilta häviää yksi elämän osallisuus, työnteko, pois ja he jäävät kotiin makaamaan tulonsiirtojen varaan, joka nakertaa jokaisen omanarvontuntoa hiljalleen pienemmäksi. Myös niidenkin, jotka eivät sitä tunnusta.

En olisi enää datanomin, vartijan tai metallimiehen toimenkuvassa. Olisin kuitenkin ammattiin opiskellessani, uusia käytännön taitoja oppiessani, työharjoitteluissa ja työelämästä tulleita opettajia kuunnellessa oppinut enemmän oikeassa elämässä tarvittavia taitoja kuin matalimman aidan ylittävänä opiskelijana lukiossa. Olisin myös saanut enemmän kosketusta oikeaan ja käytännölliseen työhön sekä olisin alkanut pohtimaan, mitä oikeasti haluan tehdä. Nämä pohdinnat olisivat saattaneet ilmentyä jo ammattiin opiskelemisen aikana. Pidän käytännön taitojen oppimista sytykkeenä sen ajatusprosessin alkamiselle, mitä yksilö oikeasti haluaa tehdä työkseen. Lukiossa luimme abstrakteja asioita kirjoista ja tätä ajatusprosessia ei päässyt ainakaan minun kohdallani syntymään. Olin lukiossa yleissivistämässä itseäni, joka kohdallani oli hengailua ja ihmettelyä, miten helposti kursseista pääsee läpi. Minä kun en edelleenkään nähnyt ylenpalttisessa opiskelussa mitään pointtia. Korkeakouluun olin kyllä kovasti menossa, niin kuin kaikki lukiolaiset.

"Jos et tiedä mitä aiot tehdä, niin mene lukioon." Tämä lausahdus on palanut kiinni aivokuoreeni. Minä kysyisin ensin epäröijiltä, että oletko valmis näkemään vaivaa hyvien numeroiden saamisessa lukuaineiden yhä hankaloituvissa sisällöissä seuraavan kolmen vuoden ajan.  Jos ei, niin kehottaisin mieluummin menemään ammattikouluun ja valitsemaan sieltä ammatin, joka edes etäisesti kiinnostaa ja jota pystyy tarvittaessa sietämään huonoinakin aamuina ja mikä tärkeintä, joka vastaa työmarkkinoiden tarpeisiin. Ammatin ei tarvitse olla seksikäs. On kivempi saada palkkatuloja roskakuskina kuin olla kortistossa tulonsiirtoja saava surkea ylioppilas tai folkloristiikan professori. Seuraavan siirron miettiminen työllistettynä on myös mukavampaa, kun tietää, että valinta on oikeasti oma, eikä esim. työ- ja elinkeinoviranomaisen sanelema. Yksilöllä on enemmän vapautta, kun hän tekee töitä.

Lukioon ei kannata mennä, jos ei ole valmis näkemään vaivaa ainakin kahdeksan keskiarvon pitämiseen. Monille tuo vaatii opiskelutekniikoiden ja ahkeruuden omaksumista, joka onkin yksi lukion tarkoituksista: Valmistaa sinua yliopiston tai muiden korkeakoulujen pääsykokeisiin ja akateemiseen opiskeluun, koska viimeistään siellä kaikki joutuvat näkemään vaivaa pysyäkseen opinnoissa mukana. Peruskoulun ja lukion älyköt tasapäistyvät keskinkertaisiksi opiskelijoiksi.

Tästä kirjoituksesta voi saada kuvan, että syytän omista valinnoistani esimerkiksi opinto-ohjaajaani ja koulujärjestelmää. Tämä asia menneisyydestäni ei vaivaa minua yhtään, enkä siltikään syyttäisi omista valinnoistani ketään muuta. Yritän havainnoida, mitkä tekijät olisivat saattaneet muokata ajatuksiani. Mielestäni opinto-ohjaajan ammattitaitoon kuuluu arvioida muutenkin kuin vaikkapa naamakertoimen tai puheenparsien perusteella, pärjääkö joku oppilas lukiossa. Omalla kohdallani yksi kurkistus 9. luokan todistukseeni olisi riittänyt. Tai edes jo edellä mainittu kysymys siitä, että olenko valmis näkemään vaivaa lukuaineiden yhä hankaloituvissa sisällöissä seuraavan kolmen vuoden ajan.

Moni huono ylioppilas huomaa 19-20-vuotiaana olevansa ilman korkeakoulupaikkaa, ilman ammatillista tutkintoa ja ilman mitään työkokemusta. He huomaavat jumahtaneensa paikoilleen samalla kun heidän ikätoverinsa aloittavat korkeakoulutaipaleensa tai pääsevät tulonsiirtojen sijaan nauttimaan itseansaittua palkkaa ensimmäisessä työpaikassaan. Siinä vaiheessa vitsailut, kuten "mä alan lukemaan kunnolla sit ens jaksossa, hehe", eivät ole enää ollenkaan huvittavia. Amiksen käyneellä vertaisella on työpaikan lisäksi enemmän viisautta ja elämässä hyödyttävää käytännön tietoa kerättynä. Huonolla ylioppilaalla ei ole mitään, koska ei hän yleissivistystäkään ole arvosanoistaan päätellen kerännyt.

Kivoista kasvattajista

[Public Service Announcement] Puhun tässä kirjoituksessa "kivasta opettajasta". Opettaja-sanan tilalle voisi laittaa minkä tahansa muunkin kasvattajan, vaikkapa koulunkäynninohjaajan tai vanhemman, ja kirjoittaa pääpiirteiltään täysin samanlaisen mietelmän. Omien kokemusteni kautta sijaisopettajat ovat kuitenkin tämän kirjoituksen keskipiste.

Viime vuonna meidän koulunkäynninohjaajien palaverissa tuli kerran ohikiitäväksi hetkeksi puheenaiheeksi opettajilta vaadittavat ryhmänhallintataidot sekä ns. "kivat opettajat". Läsnäollut esimiehemme, joka asian otti puheeksi, totesi, että kivan tie on nopeasti kuljettu loppuun luokkahuoneessa ja kivana näyttäytymistä esiintyy varsinkin sijaisopettajien kohdalla.

Itse määrittelen kivan opettajan, tai kivan kasvattajan, sellaiseksi ihmiseksi, josta kaikki lapset pitävät kaikissa tilanteissa. "Kiva" ei aiheuta lapsille vastoinkäymisiä eikä negatiivisten tunteiden syntyä.

Olen työskennellyt paljon vähäisellä työkokemuksella varustettujen tai opintojensa loppusuoralla olevien sijaisopettajien kanssa. Kokemusteni perusteella olen huomannut saman ilmiön kuin mistä esimieheni kertoi.  Sijaisuutta tekevillä, suhtkoht. uusilla opettajilla tuntuu olevan agenda "kivan" vaikutelman antamiselle. Olen löytänyt tälle kolme syytä.

1. Kiva opettaja ei halua aiheuttaa negatiivisia tunnetiloja oppilaissaan, jotka sitten saattavat kohdistaa ne takaisin häneen, vaikkakin vain äänettömästi tai kulmien alta katsoen. Lasten reaktioiden pelkääminen saattaa olla myös pelkkää varautuneisuutta aikuisen omassa mielessä, eikä hän siksi esim. vaadi luokkaa olemaan hiljaa. Tämä on vaatimus, josta kukaan ei olisi moksiskaan. Luokassa voi myös olla ongelmatekijä, jota ei tilanteen vaatiessakaan viitsitä laittaa ohjaksiin, koska luvassa saattaisi olla turhautumista, huutamista ja tavaroiden paiskomista, eli ikävän asian kanssa menettelyä. Oman ammattitaidon riittävyys asian kohtaamisessa voi myös epäilyttää. Varttuneempien oppilaiden kohdalla heikkoitsetuntoiset aikuiset voivat olla koko ajan hieman varpaillaan, sillä nuoret saattavat vastata rakentavaankin palautteeseen sivaltamalla takaisin, joskus ilkeästi. Vaikka heikkoitsetuntoinen aikuinen ei kuulisi mitään päin naamaa, niin hänellä on mahdollisuus ikuiseen arvuutteluleikkiin siitä, mitä selän takana puhutaan. Yleisesti vielä loppuun: olen kerran tavannut hyvän opettajan, joka vaihtoi alaa, koska ei pitänyt yhtään siitä negatiivisuudesta, mikä väistämättä tulee pintaan aina joskus lasten kanssa toimiessa.

2. Jos kyseessä on nimenomaan sijaisopettaja, niin hän ei halua tiedostaa näkemiään ikäviä asioita luokassa ja vetää niistä johtopäätöksiä, koska niistä eteenpäin kertominen varsinaiselle luokanvalvojalle olisi ikävien uutisten kertomista ja sijaisopettaja voi pelätä, että hänen luullaan olleen näiden uutisten aiheuttaja. Joltainhan osin hän kuitenkin on. Vaikka lapsien käytökseen vaikuttaminen on rajallista ja kuin lehtien haravoimista tuulisena päivänä, niin jossain määrin aikuinen on silti aina vastuussa ja ryhmän pitäisi pysyä hallinnassa. Toisin sanottuna: Ikäviä juttuja ei haluta tiedostaa, koska ikäviä uutisia ei haluta kertoa, koska ikävien uutisten syntymisen voidaan ajatella johtuvan puutteellisesta ammattitaidosta (vaikkei näin olisi), jonka puiminen julkisen sektorin kutsumusammateissa on lähestulkoon kaikille arka asia. Voin hyvin nähdä tämän skenaarion tapahtuvan sijaiselle uppo-oudon luokan kohdalla, jossa on villejä persoonallisuuksia, jotka syövät liian hyväuskoisia opettajia aamupalaksi. Sijainen on ollut varomaton, eikä tajunnut, kuinka helposti homma karkaa käsistä ja hän miettii, johtuiko se enemmän hänestä vai luokan koostumuksesta.

3. Kivalla opettajalla voi myös olla ideologia. Opettajaopiskelijoille muodostuu opintojensa aikana romanttinen ja idealistinen kuva siitä, minkälaisia opettajahahmoja heistä tulee.  Ison osan mielestä ideaalisinta olisi varmasti olla rento ja trendikkäällä tavalla hieman epämuodollinen ope, joka kuitenkin pitää ryhmän kasassa jo pelkällä olemuksestaan huokuvalla auktoriteettisäteilyllä. Ryhmä toimii yhteisymmärryksessä kevääseen asti, opetustilanteet eivät häiriinny, kenenkään toimintaan ei pidä puuttua eikä konflikteja synny. Sitten onkin jo aika herätä unesta. Kiva opettaja on itsekäs, kun hän herkempien oppilaiden työrauhan ja opinsaamisen kustannuksella roolipelaa luokassa omaa ideaalikuvaansa hyvästä opettajasta, joka ei istu reaalimaailman tilanteeseen yhtään. Mieleeni tulee tämä jo edesmenneen taiteilija Kari Suomalaisen pilapiirros: https://i.imgur.com/2CiU6Yk.jpg

Edelliseen syyhyn lisäyksenä: Esimieheni totesi joskus, että jokaisen opettajaopiskelijan pitäisi opintojensa alkuvaiheessa tehdä harjoittelujakso kouluavustajana. Tämä toteamus tukee mielipidettäni hattaramaisen kuvan opettajan ammatista omaavista opettajaopiskelijoista, joilla on edessä viiden vuoden opinnot alalle, josta on vankka näkemys - mutta vain oppilaan asemassa. Oman lapsuus- ja nuoruusajan rajallisen ymmärrystaidon kautta tarkasteltuna muistiin ovat jääneet vain ne kaikkein "parhaimmat" ja kaikkein "kamalimmat" opettajat, joka edelleen ruokkii ajatusta ideaaliopettajasta - se on ensimmäisen kaltainen, eikä mistään välimaastosta näiden kahden väliltä.
Välimaastoon ovat jääneet esimerkiksi "harmaat jäyhikset", joiden tunnit olivat monotonisia ja tylsiä, koska siellä oli rauhallista ja hyvät puitteet oppimiselle, eikä siis "mitään hauskaa" koskaan tapahtunut. Muistan heidän kasvonsa ja heidän maneerinsa, mutta heidän nimensä ovat jääneet unholaan. Se on heidän palkkansa siitä, että he keskittyivät tekemään työnsä hyvin ilman ylimääräisiä ohjelmanumeroita. Kaikki ovat käyneet jonkinlaisen koulun, joten kaikilla on mielikuva koulusta työpaikkana. Koulumaailma vain on täysin erilainen aikuisin silmin koettuna. Kannattaa pyrkiä olemaan ensimmäiseksi harmaa jäyhis ja vasta sitten persoonallinen Hollywood-elokuvien super-mentor, jolla on kaikkien oppilaiden jakamaton suosio.


Oman peruskoulutaipaleen aikana kohtasin kolme edellä mainittua persoonallista "ideaaliopettajaa". Heidän kanssaan oli miellyttävä rupatella, heitä kuunteli herkeämättä opetuksen aikana ja heitä pystyi lähestymään, mutta heidän tunneillaan kukaan oppilas ei kokeillut rajojen ylitystä kuin kerran, jos sitäkään. Kaikilla oli siis hyvä olla. Aikaisemmassa kirjoituksessani totesin, että kaikenlaiset persoonallisuudet soveltuvat kasvatustyöhön. Kyllä, mutta jokaisen pitäisi tiedostaa oman persoonallisuutensa vahvuudet ja heikkoudet ja muovata opetus- ja kasvatusmenetelmiään sen mukaan. Nämä kolme opettajaa olivat sellaisia kuin olivat juuri persoonallisuuksiensa takia. Oman työpaikkani opettajia seuratessa olen huomannut, kuinka hyvin erilaisin työottein he voivat oppituntia hallita - ja kaikilla tavoilla tulee tuloksia. Ja he kaikki ovat minusta ideaalisia opettajia.

Vaikka Korrekti Totuus(tm) kuuluukin, ettei luokan aikuisilla ole nokkimajärjestystä, niin kyllähän näin silti on. Minulla on vähemmän vastuuta ja valtaa kuin opettajalla, joten roolini on tietenkin pienempi. Saakeli, palkkanikin on pienempi. Kivat sijaisopettajat ovat saaneet kuitenkin minutkin poikkeamaan Korrektin Totuuden(tm) tiellä, joskus rajusti toisen puolen laitapenkkaa pöllyyttäen. Esimerkkinä: Sijaisopettajalle on tullut yllätyksenä luokan koostumus, ja hänestä alkaa näkymään päivän mittaan hermostuminen, koska tilanne ei ole hallinnassa. Hän opettaa, mutta muutamaa kuuliaista tyttöä lukuunottamatta kukaan ei kuuntele, ja heillekin se tuottaa vaikeuksia muiden mölinästä johtuen. Näissä tilanteissa kaninkoloon pudonnut Liisa olisi voinut Ihmemaan sijasta tupsahtaa tuohon luokkaan ja olla silti yhtä hämmentynyt. Olen toisinaan "astunut sijaisen varpaille" ja vienyt häirinnän syntypesäkkeet pois luokasta sen kummempia kyselemättä. Joskus opettaja on luokan edessä puhunut nollalle ihmiselle, koska kaikki ovat lukeneet mieluummin oppikirjan tulevia aukeamia, ja olen keskeyttänyt opetuksen ja käskenyt heitä sulkemaan kirjat. Olen nähnyt absurdeja tilanteita ja olen kuullut työkavereilta tarinoita absurdeista tilanteista.

Henkilökohtaisesti minua pännii, kun kiva opettaja alkaa toteuttamaan kiva-attribuuttia haavemaailmansa opettajaidentiteetistä juuri silloin, kun luokka on vihdoinkin asettunut aloilleen ja saanut pulpetille eteensä tunnin tehtävän. Kynän suhinaa on saattanut kestää minuutin tai kaksi, ja sitten alkaakin kivan opettajan rento rupattelu, johon oppilaat tietenkin lähtevät innolla mukaan. Miksi eivät lähtisi, opettajahan näytti juuri vihreää valoa pulisemiselle. Lumipalloefekti tekee tehtävänsä ja melutaso alkaa taas nousemaan. Minulla nousee harvoin negatiivisia tunteita ihmisten toiminnoista, varsinkin kun ne tehdään paremman tiedon puutteessa, mutta näissä tapauksissa pyörittelen silmiäni. Toinen on positiivisen palautteen antaminen aiheesta, josta ei kertakaikkiaan ole mitään positiivista sanottavaa. "Kyllähän tämä teidän käytös on jo parempaa kuin eilen." No eikä ole. Jos se tuntuu hullujenhuoneelta, näyttää hullujenhuoneelta ja kuulostaa hullujenhuoneelta, se mitä luultavimmin on hullujenhuone. Luokan oma opettaja tosin saa positiivisemman viestin ja ehkä hänelle halutaankin näyttää, että homma saatiin toimimaan.

Kokemusteni perusteella kiva opettaja jää oppilaiden mieleen kivana, eli hän onnistuu tavoitteessaan ja oppilaatkin ovat tyytyväisiä. Kerran oppilaiden mielestä olisi ollut hyvä idea, jos Aki vaihdettaisiin tuohon sijaiseen, niin sitten se sama sijainen olisi luokassa joka päivä. Minun mielessäni pyöri kuva sen päiväisestä luokkahuoneesta savuavina raunioina ja mietinnät siitä, että Akin voisi tosiaan vaihtaa.

En usko, että kukaan ammatissaan pidempään viihtyvä jää kiinni kiva-kierteeseen, vaan lopulta Siperia opettaa jokaista. Tämä tosin koskee vain ammattikseen lasten kanssa toimivia, koska jotkut ihmiset ovat kaverivanhempia ja lastensa ylikäveltävissä olevia tomuhiukkasia koko elämänsä ajan.

Voin jossain määrin ymmärtää kiva-kasvattajia. Olen luonnollisesti kiltti ja ystävällinen lapsia kohtaan ja pyrin jopa näyttämään sen ulospäin, eli minussa on jonkinlainen kivan pohjavire. Lapset ovat yrittäneet myös käyttää tätä monesti hyödyksi. Erityisesti poikien käytökseen puuttuessa olen joskus miettinyt, olenko kuitenkin liian mulkvisti. Olen huomannut omalla kohdallani, että kun jonkun oppilaan kanssa toimii paljon, syntyy tunnelinäkö ja jonkinlainen erityisherkkyys kaikkeen, mitä hän tekee. Kivan ja mulkvistin kasvattajan väliltä uskoakseni on mahdollista löytää reilu kasvattaja. Kaikkihan me haluamme hyvää lapsille, keinoja pitää vain joskus pysähtyä tarkastelemaan.

Hieman lisää lasten ja nuorten sosiaalisen median käytöstä

Aktiivisesti Youtube-kanavaansa päivittävistä ja sinne omasta elämästään ja itselleen kiinnostavista asioista kertovista ihmisistä käytetään nimitystä vloggaajat. Tänään töissä eräs iloinen hölöttäjäoppilas kertoi minulle kaverinsa Youtube-kanavasta, ja paljasti myös hänen nimimerkkinsä.  Kävin tänään iltapäivällä ihan mielenkiinnosta katsomassa, minkälaisia videoita tämän pojan kanavalta löytyy. Videoissa itsessään ei ollut mitään yllättävää, ne olivat täynnä juuri sellaista materiaalia, mitä alle 10-vuotiailta Extreme Duudsoneita fanittavilta rasavilleiltä voi odottaa. Ne videot, mitä katsoin, olivat täynnä lasten naiivia intoa ja iloa tohottaa ja tuoda sisältöä kohdeyleisölleen. Kohdeyleisö lienee mm. omat kaverit ja tuttavat.

Olen joskus huomioinut sen, että nekin lapset ja nuoret, jotka osaavat olla kunnioittavasti ja tottelevaisesti aikuisten seurassa (näinhän he pääsevät monesta tilanteesta vähemmällä), saattavat silti olla hyvin julmia vertaisilleen. Tätä julmuutta, joka koostuu erittäin halventavasta kielenkäytöstä ja henkilökohtaisten piirteiden raatelemisesta, voi löytää varsinkin nuorten "some-tähtien" profiilien kommentointiosioista, esimerkiksi juurikin Youtubesta. Tätä julmuutta oli myös tämän nuoren vloggaajan Youtube-videoiden kommenttiosioissa. Alapeukkujen, eli huonoa videota osoittavan symbolien, määrä oli huikea ja kommentit hyvin ilkeää nimittelyä niin pientä lasta kohtaan.

Minulla on samankaltainen kokemus tästä yläasteajalta. Harrastin tuolloin kotisivujen tekoja ja jos laitoin niihin vieraskirjan pystyyn, saatoin saada sinne hyvin halventavia ja satuttavia viestejä. Olin tuolloin jo 15-vuotias. En pysty kuvittelemaan, miltä 8-10-vuotiaasta voi samanlaisen "palautteen" saaminen tuntua. Minulla oli aina hyvä aavistus siitä, että kuka tai ketkä ne viestit oli lähettänyt. Syytä tälle ei ole kovin vaikea sanoa. Olin viisasteleva nuori mies ja tokaisin mielipiteeni aika suoraan, koska koko hienotunteisuuden käsite oli vielä minulle silloin vieras. Ehkä tämä oli joillekin liikaa, jotka sitten purkivat tunteensa minun vieraskirjaani. Voin siis löytää ymmärrystä tunteensa tuulettajille omalla kohdallani, mutta en usko esim. läheskään jokaisen aloittelevan vloggaajan ansaitsevan sitä haukkumista ja halventamista, minkä he kokevat kanavallaan.

Minulle tulee mieleen vain muutama syy, miksi niin monelle tulee tarve satuttaa toista, kun internetin anonymiteetti tarjoaa siihen mahdollisuuden. Siltikin sitä on vaikea ymmärtää. Oppikirjasyy on, että oman elämän huonojen asioiden aiheuttamille negatiivisille tunnetiloille, kuten ahdistukselle, etsitään uloskanavointireitti ja tähän anonyymi uhoaminen netissä on erittäin pätevä keino. Bittimaailman ulkopuolella tytöt ovat keskimäärin poikia kunnostautuneempia henkisessä väkivallassa ja itsetunnon tuhoamisessa, kun taas pojilla painava motiivi on omalle kaveripiirille hauskana näyttäytyminen. Jos pojat eivät sattumoisin ole saman päätteen äärellä naputtelemassa, niin sitten heillä ei ole yleisöä, kelle olla hauska. Jos et esiinny internetissä omalla naamallasi ja nimelläsi, niin kukaan ei saa tietää juuri sinun olevan hauska. Tämä ei haittaa poikia internetissä, he ovat anonyymeja ja  kirjoittavat samalla lailla suu vaahdossa kuin tytötkin, tarkoituksenaan satuttaa.

Tämä ei ole mikään muutaman lapsen kohdalla toistuva toiminta, vaan kyseessä on todella laaja ilmiö. Ihan sama minne päin internettiä menee, jos siellä on nuoria ja/tai lapsia, niin moni on löytänyt sisäisen sanavirtuoosinsa, joka pyrkii polkemaan toisen maahan.

En vain tiedä. Onko kyseessä jokin biologiaamme liittyvä piirre, joka sitten ilmenee tällä tavalla nykyaikana? Tämä sama ilmiö nimittäin näyttäytyy aikuistenkin joukossa, jopa vahvemmin. Suomen ensimmäinen nettipoliisi, Marko "Fobba" Forss, on sanonut, että aikuisten netiketti on huonommalla tolalla kuin nuorten. Aikuiset tosin täräyttävät tunnepurkauksiaan omalla nimellään ja naamallaan huomattavasti useammin. Luen paljon poliittisia keskusteluita erinäisiä nettifoorumeilla ja toisia kohtaan osoitettu ilkeys on täysin normaalia. Ilkeyttä ei oikeastaan noteeraa yhtään, jos siihen ei erikseen kiinnitä huomiota. Lasten kohdalla se kuitenkin edelleen hyppää silmille ja painaa mielen maahan, koska nuori ja naiivi, itsensä internettiin julki laittava ihminen, ei ansaitse sitä halventamista, joka kohdistuu hänen persoonaansa, elämäänsä ja ulkomuotoonsa.

Oscar Wilde on mielestäni osunut usein oikeaan tarkastellessaan ihmisen sisintä, ja hän on ainoa ihminen, ketä voisin lainata hyvinkin säännöllisesti. Teen niin nytkin:

"Man is least himself when he talks in his own person. Give him a mask, and he will tell you the truth."

Videopelaaminen ja lapset

Yritän tietoisesti olla laittamatta kärjistäviä ja sensaatiohakuisia otsikointeja kirjoituksiini. Tähän tuotokseen mieleni tarjosi tälläistä vaihtoehtoa: "Videopelit opettavat lapsia olemaan ponnistelematta minkään oikeasti tähdellisen asian eteen" tai jos olisin todella deep and edgy, niin englanniksi "Playing videogames will ruin your work ethic". Toisaalta tuo tyyli herättäisi lukijan huomion paremmin, mutta toisaalta se vaikuttaa halvalta clickbaittaukselta, johon internet-uutisointi nykyään sortuu. Lisäksi haluan kirjoituksillani jäsentää omia ajatuksiani ja herättää muille uusia ajatuksia, en tehdä vastakkainasettelua tai julistaa kymmentä käskyä uudestaan.

Vanhemmat saattavat tehdä karhunpalveluksen, kun ostavat lapselle omaan huoneeseen pelikonsolin, älypuhelimen, tabletin tai tietokoneen, jotka ovat nykyisin monitoimiviihdekeskuksia. Riskinä on, että lapsi kasvaa pienestä pitäen ajatusmalliin, jossa itsensä viihdyttäminen on paras tapa kuluttaa aikaa.

Itsensä kehittämisestä, joka lapsilla tapahtuu spontaanisti kiinnostuksen poukkoillessa kohteesta toiseen, tulee turhanpäiväistä, koska elektroninen laite tarjoaa erilaisia elämyksiä ilman vaivannäköä joka päivä.  Lukemisesta, kirjoittamisesta, piirtämisestä, käsitöistä ja liikkumisesta tulevat elämykset vaativat liikaa ponnisteluja ja nekin elämykset muuttuvat suppeiksi, kun "parempaa ruokaa" aisteille on tarjolla.

Olen töissä huomannut, että samoja lapsia, jotka pelaavat paljon ja joiden puheenaiheet pyörivät monesti videopelien ympärillä, ovat samoja lapsia, joilla ei riitä mielikuvitus parinkymmenen sanan tarinan kirjoittamiseen. Heitä ei kiinnosta lukeminen. Heitä ei kiinnosta tehtävien teko. He saattavat murtua palautteen alla. He odottavat kiitosta siitä, kun aukaisevat oppikirjan, vaikka on jo heidän velvollisuutensa tehdä niin.

Yhteen asiaan, kuten aapisen sivun lukemiseen tai matematiikan allekkainlaskun tekemiseen, voi olla vaikeaa keskittyä, jos on tottunut videopelien tuottamaan ärsyketykitykseen aisteille. Komeasti tehty audiovisuaalinen peli voittaa elämyksellisyydessään (https://en.wikipedia.org/wiki/Supernormal_stimulus) mennen tullen oppikirjojen rikkaat kuvitukset ja opettajan piirtämän kehukukan kauniisti täytetyn työskentelyvihkon viimeisellä sivulla. Jälkimmäisenkin saa vasta, kun on nähnyt vaivaa monta kuukautta. Samalla tosin on saattanut oppia ja sisäistää jotain ahkeruudesta, josta on hyötyä koko loppuelämän ajan.

Varsinkin lapsille suunnatuissa peleissä palkinnon saa paljon vähemmällä vaivalla kuin koulutyössä. Lapsi voi saada enemmän kehuja ja arvostusta pelinsisäiseltä mekaniikalta pelisuorituksestaan, kuin mitä hän saa aikuisilta ponnisteluistaan oppia uusia asioita. Koulu ja opiskelu näyttäytyvät varsin työteliäänä savottana, jos apuna ei ole tukiverkostoa eikä ketään, kuka herättäisi tunnollisuutta suoriutua hyvin. Toisaalta, jos kymmenen tuttua kaveria kokoontuu pelaamaan Counter-Strikeä iltaisin, on selviö, kumman ajanvietteen parissa saa vuorovaikutusta ja luottamusta sekä onnistumisen tunteita.

Olen joskus miettinyt, että säästävätkö jotkut aikuiset itseään vanhemmuudelta ostamalla lapselle passivoivia viihdytyskeskuksia. Kun lapsi ei osoita kiinnostusta juuri mihinkään muuhun kuin pelikoneeseen, ei tarvitse tuhlata aikaansa viemällä häntä harrastuksiin tai ylipäätänsä nähdä vaivaa harrastusten tukemiseen. Ei kukaan näin tietoisesti ajattele, mutta ajatus ajatuksen takana voi olla kavala.

Lasta ei tunnetusti pidä trimmata omien mieltymysten mukaan, mutta on elinikäinen palvelus ohjata hänet harrastusten pariin. Harrastuksella ei ole väliä, vaan sen tuomilla luonnetta ja sosiaalisia taitoja kehittävillä vaikutuksilla. Jos lapsella ei ole mitään muuta tekemistä kuin pelaaminen kotona, niin osallisuuden muodot vuorovaikutukseen muiden lasten kanssa ovat vähäiset. Pienelle lapselle pelaamisesta tulee resurssi, jolla hän voi saada jonkin merkityksen kaveripiirissään. Tämmöiseltä lapselta pelaamisen evääminen ei olekaan välttämättä enää niin yksinkertaista.

Tässä palataan jälleen kerran vanhempien vastuuseen ja käytännön järkeen. Kun vanhemmat päättävät pelaamisen määrän, eikä lapsi, pysyy pelaaminen kohtuuden rajoissa. Lapsen liika pelaaminen ei ole mikään pysäyttämätön luonnonvoima, vaan yhteisillä säännöillä asian saa toimimaan. Jos yhteisiä sääntöjä pelaamiselle ei synny, niin mikä on peruste antaa lapselle moinen luksuriteetti käyttöönsä.

Vahinkoa ei synny, jos vanhemmat osaavat säännöstelyn lisäksi tehdä oikean arvion tilanteen kehityssuunnasta esim. sen suhteen, kannattaako keskittymishäiriöiselle vesselille ostaa omaan huoneeseen televisio, pelikonsoli ja kaksikymmentä eri peliä sen kylkeen.

Ylistettyjä olkoon vanhemmat, jotka ovat vetäneet lapsen elämään säännöt, pitävät niistä kiinni sekä tukevat lapsiaan heitä itseään kiinnostavissa harrastuksissa, antaen samalla rakentavaa ja positiivista palautetta ponnisteluista, eikä pelkästään lopputuloksista. Näillä lapsilla on vahvin itsetunto ja he eivät turhaudu, jos heitä kielletään tai he kohtaavat vastoinkäymisen.

Koulut alkoivat

Aloitin eilen neljättä vuotta töissä n. 700 oppilaan koulussa koulunkäynninohjaajana. Kun valmistuin kolmisen vuotta sitten tuona keväänä lähihoitajaksi, ei mieleeni ollut juolahtanutkaan että tekisin töitä koulussa tulevana syksynä tai ylipäätänsä koskaan. En millään muista, että keneltä asiasta kuulin, mutta kuulinpa joka tapauksessa Savonlinnan kaupungin hakevan koulunkäynninohjaajia (silloisia koulunkäyntiavustajia). Olen ollut moneen otteeseen kiitollinen kahdelle sattumalle: Sille, että muutin Savonlinnaan käymään lähihoitajan opinnot ja sille, että pääsin kouluun töihin. Lähihoitajana työllistyminen on lähestulkoon varmaa, mutta oikeasti mieluisan työpaikan saamisesta en menisi takuuseen.  Työympäristö paremmaksi työntekijäksi kehittymiselle on ollut itsellä suotuisa. Ammattikoulun muodollinen koulutus ei vedä vertoja sille, että pääsi seuraamaan, miten roppakaupalla kokemusta omaavat työkaverit ratkaisevat erinäisiä tilanteita. Jokaisesta väärin hoidetusta tilanteesta ja pieleen menneestä ketjusilmukkaankkasukeltaalampeenjatuleeylöspistosta olen yrittänyt ottaa opikseni.

Joskus mietin, teenkö pakkomielteisestä omien toimien analysoinnista huolimatta huomaamattani jotain virhettä säännöllisesti. Uskon, että kasvatusalalle (ja monille julkisen sektorin työpaikoille ylipäätänsä) on tyypillistä se, ettei toisten työotteista anneta rakentavaa palautetta pyytämättä. Toisen ammatillisen itsetunnon satuttamisen mahdollisuus on suuri, vaikka tarkoitusperät olisivat hyvät. Joskus ego nojaa ylimielisyyden olkapäähän ja olen sen itsestänikin tunnistanut, vaikka pidän uudelle tiedolle avaramielisenä pysymistä jokaiselle itsekunnioitusta omaavalle ihmiselle tärkeänä asiana. Keijo Tahkokallio (jos on lukenut aiemmat kirjoitukseni, alkaa varmaan käymään jo selväksi, keneltä olen omat kasvatusoppini ammentanut) totesi asian tiimoilta näin: "Jos uskoo tekevänsä oikein, ei huomaa tekevänsä väärin." Jos faktat ovat sinua vastaan, puhdas usko pelastaa ja egosi säilyy ehjänä. "Näin se on aina ennenki tehty", oli lähihoitajakoulumme opettajan antama (yleispätevä) esimerkki huonosta argumentaatiosta hoito-, huolenpito -ja kasvatustyössä.

Kaverini, joka on opintojensa sivussa jossain määrin työskennellyt lasten ja nuorten parissa, ja jonka kanssa juttelin kerran tästä asiasta, tuumasi että jotkut ihmiset varmaankin uskovat pärjäävänsä ns. "elämänkoulun" taidoilla. Se kuulostaa edelleen järkevältä kannanotolta asiaan. Jotkut toki pärjäävätkin näillä taidoilla. Se edellyttää sitä, että on oikeasti tullut hyvästä kodista ja itse vielä sisäistänyt oikeanlaiset ratkaisumallit ajatteluunsa. Omiin ajattelutapoihin ei tosin aina hyvä kotikaan vaikuta. Veikkaan, että aika moni tuntee hyvistä oloista tulleen ihmisen, joka ei kuitenkaan ole elämässään pärjännyt kovinkaan kehuttavasti.

Kasvatustyö on siinä mielessä kuin sosiaalityö, ettei yhteistä seurattavaa tieteellistä suuntaviivaa ole. Ihmisen reaktioita kuvaavaa toimintakaaviota on vaikeaa kirjoittaa paperille. Jokaisella voi siis olla oma eettinen koodistonsa, eikä debatin iskiessä olisi mitään yhteistä riittävän vankkaa kivijalkaa, mihin vedota tarvittaessa. Toisten ammattikuntien sisäisissä väittelyissä esim. lakimiehet voisivat tarvittaessa tukeutua lakikirjaan ja insinöörit fysiikan ja luonnon säännönmukaisuuksiin. Kasvatusalan työntekijöillä lähimmäksi tämmöistä kai tulee pedagogiikan ja psykologian tutkimukset ja näkemykset, lukuisia eri suuntauksia niissäkin. Psykologia on nuori tieteenala, mutta sillä on nykyään riittävästi uskottavuutta esim. juurikin kasvatuskysymyksien parissa. Joka tapauksessa yritän sanoa sitä, että kasvatusalalla tuntuu olevan melko vapaat kädet sen suhteen, miten hommasi hoidat. Kysyttäessä kaikki antavat kyllä kauniin puheen lasten pelastamisesta, joten ei kukaan pahaa tahdo.

Miten tämä kaikki sitten liittyy koulujen alkamiseen, joka oli alunperin jo suunnitteluotsikko tässä kirjoituksessa? Tänään oli ensimmäinen varsinainen koulupäivä. Kopina ja puheensorina alkoi jälleen kantautua koulun käytävien lattioista ja seinistä. Kävin kesällä useaan otteeseen koulumme salilla, joskus iltamyöhäänkin, ja natisevia rakenteita sekä toisinaan humissutta ilmastointilaitteistoa lukuunottamatta joka paikassa oli hiljaista. Nyt kun kirjoitin yhden kappaleen aiheesta, mennään eteenpäin aiheen vierestä.

Luin joskus tarinan miehestä, joka työskenteli itsetuhoisten ihmisten auttamiseen tarkoitetussa puhelinpalvelussa. Hän sai kuulla kovasti kehuja työssänsä mm. sen suhteen, kuinka antaumuksellisesti ja empaattisesti hän suhtautui jokaiseen soittajaan. Mies ei voinut kertoa kellekään, että oli itse tuohon aikaan uinut syvissä vesissä ja pohtinut elämänsä lopettamista. Samanhenkisten auttaminen näiden kuilujen yli toi hänelle itselleen voimia jatkaa elämäänsä. En ole psykologi, mutta ehkä hän pääsi yli masennuksestaan kiinnittämällä huomionsa toisaalle, tekemällä miltei päinvastaista toimintaa kuin oikeasti mielessään pyöritteli, samanaikaisesti käyttäen ensikäden kokemustaan hyödyksi.

Näen tämän miehen tarinassa jonkinlaista rinnakkaisuutta itseeni sen suhteen, että pitää toimia toisin kuin ajattelee. Tai niin hullulta kuin se kuulostaakin, ajatella toisin kuin ajattelee.

Kun on tietynlainen inhorealistinen maailmankatsomus, johon sisältyy epäilyksiä lähes kaikkea kohtaan, ei aidoille ilon tunteille tunnu jäävän kovin paljoa tilaa. Joudun työssäni toimimaan joitakin huonoja ajattelu- ja käyttäytymismalleja vastaan, joita olen nuorempana jostain saanut. En suurimman osan kohdalla usko ihmisen aitoon yrittämiseen, epäitsekkäisiin tekoihin ja rehellisyyteen. Työssäni olen kuitenkin joko pakotettu tai sitten spontaanisti irrottaudun itävästä kyynisyydestä ja huonoista ennakko-odotuksista. Joudun ajattelemaan eri tavalla. Olkoon se sitten auttaminen erinäisten tehtävien parissa, mielipiteen antaminen kun sitä tullaan pyytämään, uskon valaminen tai ylipäätänsä sen tajuaminen, että tosi moni lapsi luottaa sinuun ja uskoo sinulla olevan ratkaisu siihen, mikä milloinkin mieltä askarruttaa. Välissä saa olla luvan kanssa lapsellinen. Lapsien kanssa voi heitellä puolin ja toisin todella spontaaneja ja pöljiä heittoja. Tällä kaikella on eheyttävä vaikutus.

Minulta on kysytty monesti, että miten kestät niitä "ärsyttäviä lapsia"? Jokaisen ihmisen tunne-elämä tekee jatkuvasti omia havaintojaan, ja joskus se viestittääkin jonkun lapsen käyttäytymisen olevan pinnaa kiristävä. Heidän käytöstään on sitä helpompi ymmärtää, mitä paremmin tiedät heidän taustansa. Lapsen oireilu kumpuaa hänen kasvuympäristöstään. Lapsi ei ole vielä täysvaltuutettu aikuinen, joten hänen vaikutusmahdollisuuteensa ympäristöönsä ovat olemattomat, eikä hän siis mahda asialle mitään. Jos lapsen oireilu kumpuaa jonkin kehityshäiriön kautta, ei hän mahda sillekään mitään. Lähestulkoon kaikki empatiani meneekin heille, joilla ei oikeasti ole vaikutusvaltaa tilanteeseensa. Oma lukunsa on korkeatemperamenttiset lapset. Minut nykyään tuntevat ihmiset eivät ehkä tätä uskoisi, mutta minulla oli korkea ja pidättelemätön temperamentti koko ala-asteen ajan. Olin luokan äänekäs hauskuuttaja, joka myös urputti opettajalle aivan liikaa ja se päättyi monesti osaltani itkuun. Viidennellä luokalla olin joutua toimenpiteiden kohteeksi. Toimenpiteillä tarkoitan sitä, että erityisopettaja alkoi miettimään tarkkailuluokkaa kohdallani. Uskon edelleen, että kuudennen luokan opettajani sysäsi minut oikeille raiteille, sillä näen sen vuoden eräänlaisena käännekohtana. (Koulu voi sittenkin vaikuttaa!) Temperamentti on synnynnäinen ominaisuus ja oman kokemuksen kautta minun siis pitäisi ymmärtää sitä hyvin. Näissä kaikissa tapauksissa ammattitaito laitetaan koetukselle, eikä normaalien ja loistavien oppilaiden kanssa, jotka eivät välttämättä esim. koulunkäynninohjaajaa tarvitse lainkaan. Työn parhaita puolia on silti keskustella lapsen kanssa, josta oikeasti näkee kaikin puolin, että kodissa on annettu rakkautta ja rajoja oikeassa suhteessa.

Hyväksyn täysin sen, että lapset ovat joidenkin mielestä ärsyttäviä, joskus jopa perusolemukseltaan. Minuakin ärsyttää viikottain jonkun käytös. Sitä en vain ole vielä tajunnut, että miten aivojen kehitykseltä keskeneräisen ihmisen toimia ei voi ymmärtää, mutta esim. täysikasvuisen aikuisen kaksinaamaisuus, itsekeskeisyys ja muista piittaamaton asenne saatetaan hyväksyä mukisematta ja vielä monesti omassa lähipiirissä. Ehkäpä vanha sanonta pitää paikkansa ja seura todellakin tekee kaltaisekseen. Samassa seurassa kaikki ruokkivat toistensa paskoja persoonallisuuksia, eikä omat ajattelumallit tunnu enää vääriltä. Oman piirin ulkopuoliset ihmiset ovat omasta mielestä idiootteja, eivätkä näiden eri piirien ajatusmaailmat kohtaa koskaan.

Miten tämä ajatusvirtatulva sitten liittyy koulujen alkamiseen, joka oli alunperin jo suunnitteluotsikko tässä kirjoituksessa? Ei kai mitenkään muuten kuin että oli mukavaa nähdä taas tuttuja lapsia.

Huomioita lasten ja nuorten sosiaalisen median käytöstä

[Public Service Announcement] Tämä on jo toinen kirjoitus, joka koskee lapsia ja vaikka omasta mielestäni kirjoitankin punnitsevasti, enkä kuin ehdotonta päiväkäskyä laatien tai tuomiota antaen, niin teen varmuuden vuoksi selväksi muutaman asian.
Oman lapsen kasvatus on vanhemmalle sydämenasia ja kodissa tapahtunut kasvatus ei voi kuulua kellekään muulle, kun perusteet ovat kunnossa. Toisen ihmisen lapsen kasvatustyöhön osallistuminen on työntekijälle ainakin ammattitaitoon ja kutsumukseen liittyvä kunnia-asia (oikein herttaisten lasten kohdalla se on myös sydämenasia) ja oletusarvoisesti jokaisen ammattitaitoon pitää luottaa. Yhteiskuntakelvollisen ihmisen kasvattamiseen on takuulla monta eri toimivaa tapaa ja näkemystä ja mielestäni suuripiirteisten asioiden hyvä hoitaminen ja johdonmukaisuus painavat vaakakupissa eniten. Pieniä yksityiskohtia voi rukata loputtomiin ja se on portti hulluuteen.
Kaikki ovat joskus olleet lapsia, joten lastenkasvatukseen on mielipiteitä niin paljon kuin on aikuisiakin ja nämä kirjoitukset ovat vain osa niiden mielipiteiden kirjavassa joukossa. Toivon kaikkien tajuavan tämän. Voin ihan hyvin olla kirjoituksissani väärässäkin, vaikka omasta mielestä olenkin oikeassa. Jos en tuntisi olevani oikeassa jonkin asian suhteen, niin sitten en kirjoittaisi niin. How witty.


Jos pinnistän muistiani oikein kovaa, niin ensimmäinen kuvien jakamisen mahdollistanut yhteisöpalvelu, joka saavutti suosionsa suomalaisnuorten keskuudessa, oli vielä nykyisinkin pystyssä oleva IRC-Galleria. Tälle vaihtoehtoinen palvelu oli ii2.org, joka meidän piireissä olikin alkuun suositumpi vaihtoehto. Näille molemmille palveluille ominaista oli oman, persoonallisen käyttäjätunnuksen luominen (mihin kaikki hakasulkeet ja yläkolmiot ovat kadonneet?), kuvien lataaminen omaan profiiliin ja erilaisiin ryhmiin/yhteisöihin liittyminen. Näin jälkikäteen ajatellen huomaan, kuinka näitä varhaisia somepalveluita ei  niinkään aina tullut käytettyä oman persoonallisuuden esilletuontiin tai kavereiden kanssa viestimiseen, vaan halutunlaisen identiteetin rakentamiseen, joka varsinkin nuorelle on ah niin tärkeää. Mielestäni tämä pätee toisinaan tänäkin päivänä ja myös meidän aikuisten maailmassa. Ihmiset haluavat näyttää sosiaalisessa mediassa muille itsestään sen ideaalin version, jota he haluaisivat olla, mutta eivät välttämättä ole.

Kummeksun omassa käyttäytymisessäni sitä, että pidän Facebook-kaverilistallani ihmisiä, joiden kanssa en ole välttämättä tekemisissä enää ollenkaan enkä todennäköisesti tule olemaankaan. Olen kuullut tätä puollettavan sillä, että Facebook on kuin puhelinluettelo ja et voi tietää, milloin sinulla saattaisi olla jollekin ihmiselle  asiaa. Ennen pikaviestimiä tämmöisille ihmisille kai soitettiin.

Pidän outona myös sitä, että minulle on tarjottu paikka seurata sellaisten ihmisten elämää, joiden kanssa en oikeasti ole tekemisissä tai olen pelkästään tuttava. Tirkistelijäluonteisille on tarjolla notkuva ihmisbuffet-pöytä, jonka jokaiseen laariin voi kurkata, josko siellä olisi tapahtumassa jotain mielenkiintoista. Ei tarvitse mennä edes ikkunan alle kurkkimaan. Kaikesta tästä outoudesta huolimatta luulen, että vastaan rimpuilu on turhaa. Nettiverkostoituminen kuuluu ajan henkeen. 

Lapset kasvavat tähän ajan henkeen pienestä pitäen ja heistä käytetäänkin pöljältä kuulostavaa termiä, diginatiivit. Kun äsken puhuin omasta ensikosketuksestani sosiaalisen median maailmaan, en  maininnut lapsia ollenkaan, koska kukaan alle esiteini-ikäinen ei minun aikanani ollut listautunut mihinkään kuvanjakopalveluun. Jos oli, niin se oli niin poikkeavaa, että sille piti käydä joukolla nauramassa. Toinen syy pienimpien poissaoloon on varmaankin ollut se, että tuona aikana kuvan ottaminen ja nettiin laittaminen vaati erillisen kameran, datasiirtopiuhan, hieman osaamista siirtää kuva koneelle ja sitä kautta palvelimelle. Ehkäpä kameran käyttöön piti saada vanhemmilta myös lupa. Tänä päivänä jotkut lapset saavat varhaisimman someinjektionsa jo ensimmäisen älypuhelimensa myötä, johon on monesti asennettu jo valmiiksi WhatsApp, Kik, Snapchat, Instagram, Facebook ja muita sen kaltaisia pikaviestin- ja kuvanjakopalveluita. Näissä kaikissa palveluissa on käsittääkseni korkeahko ikäraja (12 - 13, WhatsAppissa peräti 16), mutta ei niistä välitä kukaan. Eikä mielestäni oikeastaan pitäisikään.

Olen seuraillut välissä 8-9-vuotiaita tämän asian tiimoilta ja tiedän heidän käyttävän joitain näitä palveluita. He eivät käytä niitä käytännöllisen viestimisen vuoksi (olen nähnyt ja kuullut, minkälaisia viestejä he lähettävät toisilleen ja ne eivät ole kovin tähdellisiä), vaan sen takia, kun näin kuuluu tehdä. Malli nettiverkostoitumiseen tulee ympäristöstä. Esimerkiksi yhdeksänvuotiaan mukulan muutamia vuosia vanhemmat sisarukset ja kaverit saattavat olla jo somepalveluveteraaneja ja hyvin monet isit ja äidit käyttävät sujuvasti esim. Facebookkia. Saattavatpa jotkut lapset olla tietoisiakin, jos vanhempi jakaa heidän kuviaan internetissä ystäviensä iloksi.  Monesti olen kuullut ja nähnyt, kuinka pientenkin lasten annetaan jo puuhastella tabletilla. Tässä ei ole mitään väärää, vaikka sain sen kuulostamaan ihan siltä. Tietotekniikkaosaaminen on tätä päivää ja harvemmin uuden asian opettelu on huono ajatus. Alle kouluikäinen tuskin vielä verkostoituu, mutta pohjaperusta mukana kulkevalle verkkoonkytkeytymiskapineelle, jolla olet aina muiden ihmisten saatavilla, alkaa syntyä. Mututuntumani kertoo, että yhteydenpitotavat lapsiin ovat konkreettisella tasolla kasvaneet, mutta henkisellä tasolla ne tuntuvat vain vähenevän. Tai sanotaanko, että alkaa olemaan yhä selvempää jakoa kahteen eri ryhmään.

Reilu kymmenen vuotta sitten yläkouluikäisen piti olla "Mesessä" taikka "Galtsussa", joten heitän valistuneen arvauksen, että yhä helpommaksi käyneiden kommunikaatiomuotojen- ja välineiden takia jo alakouluikäisten keskuudessa syntyy jossain vaiheessa ryhmäpainetta liittyä johonkin internetin sosiaaliseen verkostoon. Asiaan ratkaisun hoitaa viimeistään syntyvä kelju ulkopuolisuuden tunne, kun kaveripiiristä osa kokoontuu jossain verkostossa, johon jollain saman kaveriporukan jäsenellä ei ole pääsyä. Lapsi seuraa vieressä, kun muut kaverit nauravat yhdessä jollekin "hauskalle kuvalle tai jutulle", jonka näkivät eilen netissä, eikä tämä yksi voi osallistua käytävään keskusteluun millään tavalla.

Kun katsoo, kuinka isot "kaverilistat" joillakin pennuilla on, voisi luulla että lapsen maailma on laajempi kuin monen aikuisen. Oman pihan väestä ja koulussa tavatuista lapsista koostuneen kaveripiirin rinnalle on tullut internetin sosiaalisen verkosto, jossa jopa tuhansista ihmisistä koostuva seuraajajoukko on oikeutettu näkemään tekemisesi ja kuulumisesi. Jos Dunbarin lukuun ( https://fi.wikipedia.org/wiki/Dunbarin_luku ) on uskominen, suurin osa tämmöisestä seuraajajoukosta olisi "keskipisteessä" olevalle vain iso läjä profiilikuvia ja nimiä sinisinä linkkeinä, eikä niihin voisi sisältyä minkäänlaista syvällisempää ihmissuhdetta. Minulle tulee tästä asetelmasta mieleen idolin ja hänen kiljuvan fanimassansa välinen suhde. Voiko lapsi saada aikuiseksi kasvaessaan taipumuksen uskoa, että hän on maailman napa, koska nauttii isoa suosiota jossain internetin yhteisöpalvelussa ja hänen jokainen inahduksensa ja änähdyksensä siellä on aina jonkun mielestä äärettömän mielenkiintoista?

Lapset marinoituvat data mining -ohjelmien ja kuvanjakopalveluiden parissa jo pienestä pitäen ja intensiteetti käy sitä isommaksi, mitä vanhemmiksi he tulevat. Tulevat sukupolvet kasvavat aikuisiksi ympäristössä, jossa on täysin normaalia ottaa kasvoistaan tai vartalostaan kuvia harva se päivä, laittaa se jakoon internettiin muiden nähtäväksi ja mittauttaa ulkoista sosiaalista statustaan tykkäysten, seuraajien tai jakamisten määrän muodossa. Fight Club -elokuvan Tyler Durden saattaisi todeta tämän tyylisestä itsetunnon rakentamisesta näin: "You are not your social media account."

WhatsAppin kauppa-arvo oli viime talvena 22 miljardia dollaria, Snapchattin 16 miljardia dollaria. Twitterin markkina-arvo pörssissä oli pari vuotta sitten 10 miljardia dollaria, Facebookin yli 250 miljardia dollaria tänä kesänä. Kyse on isosta bisneksestä. Hinnat kärsivät dotcom-tyylisestä yliarvostuksesta, mutta niin kauan kun sijoittajat uskovat, että näille palvelumuodoille käyttäjiä löytyy, niin ne pysyvät ylhäällä. Ja nehän pysyvät, sillä nuoret ja lapset trimmaantuvat parasta aikaa valmiiksi kohti amerikkalaista MTV-pintaliitokulttuuria, jossa itsensä esille tuominen on jo sinänsä valmis sanoma.

PS. Olen tietoinen siitä ironiasta, että tarkastelen sosiaalista mediaa kriittisesti Googlen Blogger-palvelussa.

Sekavaa ajatusvirtaa pääsykokeista, akateemisuudesta ja lähihoitajista

Lähden syksyllä 2016 Lapin yliopistoon opiskelemaan yhteiskuntatieteitä, pääaineenani sosiaalityö. Olen aikaisempina vuosina hakenut OKL:ään, mutta tajusin onneksi ajoissa, ettei opettajan pesti ole minua varten. Ensimmäisellä kerralla jäin pisterajasta 1,5 pistettä ja toisella kerralla onnistuin ansiokkaasti muistamaan pääsykoepäivämäärän väärin. Seuraava viikko oli synkkä jo pelkästään oman mokan takia, ja oman lisämausteensa siihen tarjosivat työkaverit, joille piti kertoa, miten pääsykokeet olivat menneet. Esimieheni sanoi, että kyseessä oli kohtalo. Joka tapauksessa opettajan työ ei sovellu minulle, en ole kyvyiltäni ja potentiaaliltani sillä tasolla, että alkaisin näkemään vaivaa.

Olen joskus pohtinut, miten en päässyt tuolla ensimmäisellä kerralla läpi kirjallista koetta, koska se koostui pelkästään monivalintatehtävistä (vrt. sosiaalityön pääsykokeet, jossa lähestulkoon koko neljä tuntia oli esseiden kirjoittamista ja käsitteiden selittämistä). Olen nykyiseltään tajunnut sen, että olen huono tekemään lukutyötä. Luen todella vähän, ja luulen sen vähäisen määrän olevan "hyvä lukutyö". Tajusin olevani laiska ja huono lukemaan kesällä 2015: Kaverini pääsi Turun oikeustieteelliseen yliopistoon. Tiedän, että hän on älykäs ihminen, jolla leikkaa tosi nopeasti. Tästä seuraava ajatukseni oli, että tietenkin hän pääsee helposti korkeakouluun. Omaa osaamattomuuttani selitin sillä, että ehkä en olekaan niin fiksu, kuin ajattelin olevani. Ajatukseni koulumenestykseen liittyvän älyllisen lahjakkuuden ja työnteon suhteen kuitenkin muuttuivat, kun tämä kaveri kertoi lukeneensa kahdeksan tuntia päivässä kahden kuukauden ajan. Älykkyydellä ja aivojen laskentateholla ei ole mitään merkitystä, jos ei ole valmis näkemään vaivaa asioiden eteen. Aivan kuin sinulla olisi huippumuistilla- ja prosessorilla varustettu tietokone, jossa on yli 20 vuotta vanha Windows 3.1, joka osaa hyödyntää vain murto-osaa kuorensa sisällä olevien osasten suorituskyvystä. Minun huono työmoraalini ja lukutyöni peruskoulussa ja lukiossa kostautui nyt, kun olisi pitänyt alkaa näkemään vaivaa pärjätäkseen.

Sosiaalityön pääsykoe oli siis moninverroin vaikeampi ja valmistauduin tuohon kokeeseen alle kahdeksan viikkoa, kun valmistautumisaikaa oli annettu puoli vuotta, lokakuun alusta asti. Tähän kokeeseen luin ahkerasti (1 - 2 tuntia päivässä, eli pelivaraa jäi vielä runsaasti (minusta tuntuu, että sana ahkeruus menetti jo merkityksensä kohdallani)) ja en tästäkään huolimatta uskonut pääseväni sisään näin lyhyellä varoitusajalla, vaan asennoiduin niin, että katsotaan kuinka lähelle pääsen pisterajoja. Hymy oli huulilla koko illan, kun sain kuulla saaneeni opiskelupaikan. Olin niin täpinöissäni, että minun piti keskiyöllä lähteä lenkille saadakseni purettua tunteen ulos.

Akateemisen älyn ja korkeakoulun käymisen merkitystä aloin pohtimaan, kun suomalainen media alkoi yhä useammin ottamaan esille perussuomalaisten kannattajien vajavaisen koulutustason jutuissaan, kuten näkyy mm. täällä
http://yle.fi/uutiset/perussuomalaiset_on_suomen_todellinen_tyovaenpuolue/5724908
ja täällä
http://www.tekniikkatalous.fi/talous_uutiset/2011-04-29/Eduskunnan-koulutustaso-laski-3301721.html

Olen aktiivisesti seuraillut erinäisiä nettifoorumeita viime vuodet ja akateemisen koulutuksen puute on nähdäkseni yksi poliittisista leimakirveistä. Tämän olen huomannut varsinkin värikkään kansanedustaja Teuvo Hakkaraisen (PS.) kohdalla, jota usein lähdetään nimittelemään sahuri-etuliitteellä. Korkeakoulun käyminen tuo siis jotain ihmisen arvostustasolle. Tämän asian tiimoilta voisin jaaritella lisää, mutta yritän pitää politiikan pois tästä kirjoituksesta.

Kuuntelin pari viikkoa sitten Ylen Tiedeykköstä, jossa oli aiheena yliopistonuorten työllistymisen haasteellisuus ( http://areena.yle.fi/1-2288063 )
   Professori Kalle Michelsen totesi lähetyksessä mm. Suomea vaivaavan näyttämisen halu väestömme kouluttautumisen suhteen. Haluamme näyttää maailmalle, kuinka paljon meillä on korkeakoulutettuja ihmisiä ja kuinka pitkälle he ovat tutkinnossaan edenneet (lähetyksessä todettiin, että kandin tutkinto + maisterin tutkinnon suorittamiseen vaadittavan ajan käyttäminen työkokemuksen keräämiseen oli työmarkkinoilla paljon parempi yhdistelmä kuin pelkkä maisterin tutkinto)

Tämä kenties juontaa juurensa viime vuosiin asti jatkuneesta Suomen menestymisestä PISA-tutkimuksissa sekä maineesta Pohjolan Japanina, innovatiivisena tietoteknologian huippumaana. Puhun nyt siis menneessä muodossa, kumpaakaan noista ei enää voida näyttää toteen. Suomessa koko koulutusjärjestelmä on sosialisoitunut ja siltä osin totalitarismin alla, joten jos valtiolla on ollut agenda ajaa kuvaa Suomesta koulutuksellisesti maailman supermaana, on sillä ollut työkalut käytössä siihen.

Lainaan tässä monia ihastuttavia ja monia vihastuttavia tahoa, Jussi Halla-ahoa, joka yliopiston käyneenä on kirjoittanut akateemisen maailman heppoisista sulkuporteista seuraavaa:

"Yhteiskunnallisen keskustelun tuhoamisen moottorina toimii se taho, jonka pitäisi olla vapaan ja epäpoliittisen ajattelun viimeinen linnake, so. akateeminen maailma. Tämä taas parhaan ymmärrykseni mukaan on seurausta suuruudenhullusta koulutuspolitiikasta, jonka myötä yliopistoon pääsee massoittain ihmisiä, jotka eivät sinne kuulu. (Tendenssi alkoi jo sotien jälkeen, ja sen ensimmäisiä hedelmiä poimittiin 60- ja 70-luvuilla.) Heillä ei ole edellytyksiä analyyttiseen ajatteluun, mutta heillä on hirmuinen tarve kuulua 'älylliseen eliittiin.'" 

Suomessa on kymmeniä tuhansia korkeakoulun käyneitä työttömänä.  ( http://www.kauppalehti.fi/uutiset/akateemisen-tyottomyyden-kasvuvauhti-taittumassa/WiRfa9pV ) Monen vuoden jälkeenjääminen tulovirroissa ammattikoulusta ammattiin valmistuvien vertaistensa kanssa, vastuullisen työn vaatimien käytäntöjen opettelu, niukat tulot ja opintolainan ottaminen ovat kaikki järjellisiä selityksiä sille, että yksilön olisi hyvä saada "palkkioksi" työtä saatuaan opiskelunsa päätökseen. Moni kai luulee olevansa oikeutettu tähän, ikään kuin uskoen johonkin universaaliin moraaliseen oikeuteen, jonka mukaan tietty määrä hyvää pitää tapahtua, kun tietty määrä työtä on tehty ja hikeä vuodatettu. Kykenemättömyys analyyttiseen ajatteluun näkyy mielestäni tässä. Ammatin hankkimiseen pitäisi suhtautua pragmaattisesti, ei idealistisesti. Esimieheni kertoi tarinan opiskelukaveristaan, joka opiskeli yliopistossa folkloristiikkaa. Se oli ilmeisesti hänen intohimonsa ja hän kai kuvitteli, että pääsee toteuttamaan työuraansa haalimallaan tietomäärällä asian suhteen, josta piti. Harmi, ettei hän pysähtynyt ajattelemaan, kuinka hyvin hänen tutkintonsa mukautuu työmarkkinoiden tarpeisiin. Mies ei työllistynyt kuin vasta vuosia myöhemmin ja silloinkin lähihoitajana.

Yksi elämäni hyvistä päätöksistä oli käydä lähihoitajakoulu, kun tiputtauduin AMK:sta pois. Kun on lamankestävä ammatti takataskussa, on seuraavan siirron pohdintakin aavistuksen helpompaa. Kaikista ei kuitenkaan voi tulla lähihoitajia ja arvostankin suuresti yrittäjiä sekä yksityisen sektorin työntekijöitä. Heillä on toisinaan lyhyt ja jopa kapea leipä ja heidän on kannettava ylisuuren julkisen sektorin kulutuskekkereiden kustannukset.

Halla-aho ja Michelsen ovat samaa mieltä Suomen ylimitoitetusta koulutuspolitiikasta - väkeä otetaan liikaa sisään ja tutkinnolla on liikaa painoarvoa, viitaten kintaalla yksilön omiin kykyihin suoriutua esimerkiksi työmarkkinoilla. Omalta osaltani koin ylimitoitetut korkeakoulupaikat, kun läpäisin suositun alan pääsykokeet viimeisen hetken panostamisella. En ollut millään tavalla tyytyväinen esimerkiksi kirjoittamiini esseisiin pääsykokeissa. Olen kuitenkin opportunisti, ja otan tietenkin ilomielin opiskelupaikan vastaan. Tiedän myös, että yliopisto antaa minulle vain muodollisen pätevyyden. Tulen olemaan todella hyvä ammatissani, mutta siihen tarvittavien kykyjen ja tietomäärän hiominen huippuunsa tulee vaatimaan muutakin kuin yliopiston suorittamisen. .

Olen työssäni koulussa ollut tekemisissä kymmenien eri opettajien ja koulunkäynninohjaajien kanssa. Kasvatustyössä ei ole yhtä määritettyä paradigmaa, kuten esimerkiksi on lääketieteessä tai oikeustieteessä. Käytännössä kuitenkin aikuisten pitää näyttäytyä yhtenä rintamana lasten edessä, vaikka jonkin asian suorittamistavasta oltaisiin eri mieltä. Joskus olen kuullut sanottavan, että ihmisen persoonallisuus joko sopii kasvatustyöhön tai sitten ei. Kukaan ei tiedä, minkälaisiin persoonallisuuksiin keskenkasvuisilla lapsilla on osaset, joten mielestäni kaikentyyppiset henkisesti tasapainoiset ihmiset soveltuvat lastenkasvatustyöhön. Ujo ja hiljainen lapsi voi löytää turvan hiljaisesta aikuisesta ja taasen kokea ekstrovertin energiapakkauksen änkeävän liian lähelle.

Vaikka kasvatustyössä ei seuratakkaan yhteistä aatetta, eikä kukaan kritisoi sinua, jos toimit väärin (vaikka saisi ja pitäisi) niin silti pidän lastenkasvatusta niin tärkeänä asiana, että jokaisen pitäisi kokea velvollisuudekseen pyrkiä olemaan siinä mahdollisimman hyvä. Pidän tätä erityisen tärkeänä nyt, kun yhä useammat ihmiset (uudelleen)kouluttautuvat lähihoitajiksi monien eri alojen työpaikkojen kaikotessa Suomesta. Pahin skenaario mielestäni on, että lähihoitajan työstä tulee ns. liukuhihnatyö. Liukuhihnatyötä voi tehdä haluttomat tai kykenemättömät ihmiset, mutta ei ihmisläheistä työtä. Henkilökohtaisesti minua sapettaa sellaiset ihmiset, jotka ovat leipääntyneet työhönsä ja jopa saattavat purkaa joskus negatiivista tunnekuormaansa vieraan perheen lapsiin.

Päiväkodissa työssäoppimisjaksolla ollessani ryhmämme lastentarhaopettaja sanoi, ettei pidä käymääni lähihoitajan koulutusta alkuunkaan riittävänä, vaan sen jälkeen pitää tehdä vielä töitä ollakseen kelvollinen. Olin hänen kanssaan samaa mieltä. Omien toimien analysointi, alan kirjallisuus ja palautteen pyytäminen ovat näitä työskentelyn muotoja. Tämän lisäksi omalla kohdallani on ollut onni saada työskennellä joidenkin oikeasti äärimmäisen taitavien kasvatusalan ammattilaisten kanssa viimeiset vuodet. Heiltä on ollut ilo kopioida ja apinoida hyväksi havaittuja toimintamalleja.

Mietteitä lastenkasvatuksesta – toisen auttaminen tietoa siirtäen ja omien tulkintojen tekeminen

Varhaiskasvatuksessa on hyvin tärkeää pitää yllä aikuinen-lapsi -asetelmaa kaveruuden tai jatkuvan sopimuksien solmimisen sijasta. Aikuisen työhön kuuluu myös muotitermi ohjaaminen, joka löytyy jo omastakin tämänhetkisestä ammattinimikkeestä. Rakastamisen lisäksi täytyy myös osata asettaa rajoja, olla pelkäämättä aiheuttamasta negatiivisia tunteita, näyttää omat tunteensa hallitusti ja keksiä mielikuvituksellisia tapoja ohjata vallankäytön sijasta.  Ohjaaminen on positiivisempi termi vallankäytölle. Vallankäytössä ei itsessään ole mitään vikaa, koska valta on aina jollain yksilöllä. Mieluiten sitä useammin ja sitä enemmän aikuisella, mitä pienempi lapsi on kyseessä. Instituutioissa, kuten koulussa ja päiväkodissa, poikkeuksia lukuunottamatta aikuisella. Lapsi ei voi hakea luottamusta ja turvallisuutta aikuiselta, joka käyttäytyy kuin vertaisensa.

   Ohjaamisesta, asiantuntijamaisuuteen pyrkimisestä, kasvatusoppaiden lukemisesta, omista persoonallisuuspiirteistä ja monesta muusta syystä johtuen voi kuitenkin syntyä petollinen ylimielisyystila, hubris. Lastenkasvatuksessa tämä ohikiitävä ylimielisyystila koostuu mm. noista otsikon ajatusviivan jälkeisistä sanoista. Omien kokemusteni perusteella ihmiset ovat keskimäärin aika huonoja reflektoimaan omia ajatuksiaan tai toimiaan. Tämä vain korostuu, kun vastapuolella on vielä elämänsä alkutaipaleella tallusteleva pieni ihminen, joka ei ole samalla mielen tasolla aikuisen kanssa missään määrin eikä kykene antamaan oikeanlaista palautetta. Tämä pieni lapsi kuitenkin huomaa jo varhain, jos häntä ei ymmärretä tai oteta vakavasti. Hän on aikuisen tahattoman ylimielisyyden uhri.

   Koska olemme aikuisia ja meidän viisautemme ja elämänkokemuksemme ovat moninkertaisia lapsen vastaaviin verrattuna, saatamme "sormi pystyssä heristäen" -mentaliteetilla kertoa lapselle, kuinka jokin asia oikeasti on. Jos lapsi kertoo tuntemuksestaan, että nyt väsyttää, eikä jaksaisi millään laskea tätä matematiikkaa ja vastaamme siihen, että "nyt ollaan koulussa, laske nyt menemään", yritämme siirtää tietoa hänen päähänsä. Olen koulussa töissä, joten ymmärrän täysin, miten rajalliset keinot ovat tuollaisissa tilanteissa. Se on kuitenkin varma, että tuon tyyliset lausahdukset eivät auta mitään. Lapsen syyllisyys siitä, ettei hän jaksa kuten koulukaverinsa, kuitenkin lisääntyy. Aikuinen voi maistaa koirankikkaretta ja hokea itselleen, kuinka tämä on hyvää, mutta ainakaan suurimmalla osalla inhon tunne ei kaikkoa eikä kakkaa tulee syötyä. Lapsella ei väsymyksen tunne kaikkoa, vaikka kuinka hokisimme, että pitää jaksaa. Eikä tehtäväsivukaan täyty. Emme voi muuttaa omia tuntemuksiamme puheella tai millään muullakaan keinolla pakottamalla, joten miten ihmeessä voisimme tehdä tämmöisiä muutoksia toisen ihmisen pääkoppaan?

   Pidän tulkintojen tekemisestä. Teen niitä joka päivä pienistäkin ihmisten liikkeistä ja toimista. Joskus ajattelin, että tämä on varmasti hyödyllinen kyky lastenkasvatuksessakin. Harmi vain, ettei näin ole oikeastaan koskaan ollut. Tulkinta aiheuttaa sen, että lapsen kertoman tiedon vääntää aikuismaiseen muotoon, eikä se sitten ole enää lapsen tarina. Lapsi tajuaa jo varhain, että "parempi kuunnella mitä aikuisella on sanottavana, niin pääsee vähemmällä. Vaikka väärinhän se minun jutun ymmärsi."

   Tulkitsen edelleenkin asioita samalla innolla, mutta lähden aina siitä lähtökohdasta, että tulkitsen kuitenkin päin honkia. Paljon parempi keino on kuunnella, mitä lapsi kertoo ja välissä palauttaa lapselta kuultu versio takaisin hänelle ja varmistaa, tarkoittiko hän asian näin kuin aikuinen nyt ymmärsi. Tämä on aktiivisen kuuntelun malli ja se on paras keino, millä itse olen saanut yhteyden lapsiin. Yritän ymmärtää lapsen mieltä hänen ehdoillaan. Huonoin keino mielestäni on vastata lapsen kertomukseen esimerkiksi sanoilla "ei se noin mene, vaan..." ja jälkikäteen tyhmyyksissään luulla, että nyt minä viisastutin lasta. Aikuinen omalta osaltaan varmasti tarkoitti hyvää. Minä en muista omasta lapsuudestani yhtään kokemusta siitä, kun aikuinen tarkoitti minulle jotain hyvää. Muistan vain ne kerrat, kun minulle oltiin hyvä.

   Aktiivinen kuuntelu ylläolevan väsyneen oppilaan esimerkissä tarkoittaisi sitä, että hyväksyisin lapsen olevan väsynyt, koska en voi millään tavalla mitata hänen sanomansa totuutta ja tosiasiallisesti tälle väitökselle ei koulun väki mahda juuri nyt mitään. Voisin kysyä, että miksi väsyttää. Osoittaisin olevani hänen kanssaan samalla aaltopituudella. Lapsi kertoo syyn ja se voi olla mikä vaan. Syytä ei tarvitse puida paria sanaa enempää. Tässä vaiheessa hieno termi -  ohjaaminen - tulisi jälleen kehiin. Tilanteen antamien ehtojen sanelemana aikuisen pitää mielikuvitustaan ja ammattitaitoaan käyttäen saada lapsi laskemaan, syyllistämistä välttäen. Lapselle voisi vaikkapa asettaa tavoitteen, minkä verran hän laskisi laskuja ennen tunnin loppumista ja välitunnin taikka ruokatunnin alkamista. Usein jo tulevan tauon mainitseminen piristää pientä oppilasta. Näiden tilanteiden ratkaisuun ei ole mitään yleisavainta, vaan oma mielikuvitus ja nokkeluus ratkaisevat.
   Jos lapsi on usein koulussa väsynyt, on keinot lähteä vastatoimiin olemattomat ja hyväksyn sen.  Me aikuisetkin valvomme usein liian myöhään. Minkälaiset itsesäätelyn taidot tämän asian suhteen on alkuopetusoppilaalla, jolla on TV omassa huoneessaan? Väsymys on vain yksi esimerkki monista vanhempien tuottamista ongelmista, joita jotkut lapset tuovat mukanaan kouluun tuliaisina joka päivä. Ammattikasvattajan pitää vain todeta "of course", ja mukautua olosuhteisiin.
 [kirjoitin tähän pitkän pätkän lapsen syyllistämisestä asioissa, jotka oikeasti ovat aikuisen päätäntävallan alaisia, mutta teksti lähtisi sen verran rönsyilemään, että jatkan aihetta joskus toisaalla]

  Empaattisuus kytkeytyy aktiiviseen kuunteluun. Mielestäni on myös empaattisuutta tarvittaessa tunnustaa toiselle jollain tavalla, ettei välttämättä oikeasti ymmärrä, miltä hänestä tuntuu. Aktiivinen kuuntelu on todella raskasta ja aivojen prosessointikykyä vievää. Se vaatii joskus myös tiettyä lapsellisuutta ja se ei ole yhtään negatiivinen asia, vaan paras asia, mitä tässä työssä henkilökohtaisesti koen olevan.  Ilmoitan lapsille tavalla tai toisella, jos en pysty juuri nyt kuuntelemaan heitä. Lapsen pitää ymmärtää myös se, ettei aikuinen aina ole saatavilla. Pidän selvää on/off -keskusteluyhteyttä paljon parempana kuin vaikkapa sitä, että pieni ihminen joutuu pohtimaan, että "kuultiinko minua nyt, kun kerroin tämän minulle hyvin, hyvin tärkeän asian vai veikö älypuhelimen ruutu taas voiton minusta."

   Lapsen, tai ihmisen muuttaminen ylipäätänsä, on mahdoton ajatus. Muutoksen pitää tapahtua spontaanisti, omassa mielessä. Lapselle tulee kestämättömiä paineita, jos osoitamme, minkälaisia haluamme hänen olevan. Kukaan ei halua aiheuttaa lapselle ahdistusta, tunnetta, joka on aikuisenkin joskus vaikea käsitellä. Silti siihen on niin helppo syyllistyä, kenties omasta kodista saatujen mallien takia tai asiaan perehtymättömyyden vuoksi.

Luin tänä kesänä jo nnen kerran psykologi Keijo Tahkokallion kirjan Myönteinen ajattelu lasten kasvatuksessa. Kirja on hyvin käytännönläheinen ja antaa erinomaisia eväitä niin vanhemmille kuin lasten parissa työtä tekevillekin. Ainoa kirjan heikkous on se, ettei ryhmätilanteita käsitellä hirveästi. Siksi olenkin pyrkinyt kekseliäisyyttä hyödyntäen soveltamaan hänen neuvojaan luokkahuoneeseenkin. Päätän tämän kirjoituksen sitaattiin, joka mielestäni jokaisen lapsen kasvatustyöhön osallistuvan pitäisi sisäistää:

"Oma mielemme ratkaisee tekemisemme. Toisen ihmisen tekemisen ratkaisee hänen oma mielensä. Asiakastyön, auttamisen ja kasvattamisen perusidea on siinä, että pitää ymmärtää toisen mieli ja antaa asiantuntija-apua siihen kamppailuun mitä hän omassa mielessään käy."