"Työmiehet, kyntäjät ja kaikki työkansan joukko nälkäinen"

Olen ottamassa haparoivia ensiaskelia akateemisessa maailmassa. Tämän hetkinen tehtäväni on kirjoittaa HOPS eli henkilökohtainen opintosuunnitelma opettajatutorilleni. Osana tähän kuuluu itsetutkiskelua tavoitteideni ja erinäisten oppimispiirteideni suhteen. Auttavat kysymykset kuuluvat seuraavasti:

- Pohdi, miksi hakeuduit tähän koulutusalaan?
- Mitä odotuksia sinulla on yliopisto-opiskelun suhteen?
- Mitä opintoja olet suorittanut aiemmin?
- Millaisia tavoitteita sinulla on opiskelusi ja oppimisesi suhteen?
- Mihin tähtäät tulevaisuudessa?
- Toiveurasi?
- Millaisia työtehtäviä ajattelet tekeväsi ja millaisia taitoja/millaista osaamista ajattelet tarvitsevasi valitsemallasi alalla? 

- Millainen oppija olet?
- Millaista oppimista tavoittelet?
- Millaiset oppimistyylit ja menetelmät sopivat sinulle parhaiten?
- Mitkä ovat opiskelusi vahvuudet ja heikkoudet?
- Entä mahdollisuudet ja uhkat?

En ole vielä aloittanut vastaamista laisinkaan, mutta mieleni tulvii jo valmiita vastausparsia ja itseanalyysia jokaisen kysymyksen kohdalla. Haluan myös oikeasti osoittaa opettajalle, kuinka innoissani olen kun pääsin opiskelemaan itselle mieluista alaa. Armeijan jälkeen olin vähän aikaa ammattikorkeakoulussa, mutta huomaan nyt, tässä iässä ja tällä kokemuksella noita kysymyksiä pohtiessani, kuinka epäkypsä olin tuohon aikaan korkeakoulumaailmaan. Sen aikainen mentaliteettini AMK:hon päästessäni oli luokkaa "onneksi pääsin opiskelemaan edes jonnekin". Tuntui turvalliselta olla sidoksissa taas johonkin instituutioon, vaikka ala itsessään ei minua kiinnostanut pätkääkään. Irrottauduin tästä ajattelusta ja hommasin itselleni duunariammatin, minun tapauksessani lähihoitajan tutkinnon.

Olin tuolloin 20-vuotias. Olen harrastanut jälkiviisastelua sen suhteen, että minun olisi pitänyt alkaa opiskelemaan duunariammattiin jo 16-vuotiaana.  Mietin tuolloin, ysiluokan keväällä, mm. vartijan, metallimiehen ja datanomin koulutusta. Kaikki, oposta ja vanhemmistani lähtien, pitivät minulle kuitenkin lukiota oikeana valintana. Minua pidettiin keskivertoa fiksumpana nuorena, vaikka minulla ei ollut mitään konkreettista, millä näyttää se toteen. En ymmärrä, mitä esimerkiksi opinto-ohjaajani ajatteli opiskelupaikkani suhteen, vai ajatteliko mitään. En ollut enää yläasteella hyvä koulussa, koska tyydyin vähään. Minussa ei ollut minkäänlaista ahkeruutta. Minussa oli potentiaalia, mutta se ei koskaan tullut minusta ulos. En nähnyt mitään pointtia hyvissä arvosanoissa, koska ilmeisesti odotin, että kaikki järjestyy kuitenkin lopulta, niin kuin siihenkin asti.

Saattaa olla, että tulen vaihtamaan mielipiteeni tämän seuraavan asian suhteen tulevina vuosina, mutta kerronpa sen kuitenkin. Minua ei tarvinnut koulussa "raahata" mukana, mutta olin kuitenkin osa koulujärjestelmää, jonka näen viallisena. Ihmiset tasapäistetään ja vedetään vaikka väkisin toiseen päätyyn esikoulusta aina toisen asteen oppilaitoksen loppuun saakka. Tämän jälkeen alkaa kilpailu korkeakoulupaikkojen ja työpaikkojen suhteen ja se tulee monelle paapomiskohtelun saaneelle herätyksenä oikeaan maailmaan. Kaikille halukkaille ei ole enää työtä tarjolla, vaan jokaisen työpaikan haluaa oikeasti moni muukin ihminen. Koneet helpottavat työprosesseja kaikilla aloilla ja yhä vähemmän tarvitaan edes keskivertoarvosanoin valmistuneita tavan työmiehiä, puhumattakoon heistä, joilla ei ole peruskoulun jälkeistä koulua käytynä ollenkaan. Työmarkkinat ovat työnantajien, he voivat vapaasti valita parhaat päältä. Huonon ansioluettelon omaavilta häviää yksi elämän osallisuus, työnteko, pois ja he jäävät kotiin makaamaan tulonsiirtojen varaan, joka nakertaa jokaisen omanarvontuntoa hiljalleen pienemmäksi. Myös niidenkin, jotka eivät sitä tunnusta.

En olisi enää datanomin, vartijan tai metallimiehen toimenkuvassa. Olisin kuitenkin ammattiin opiskellessani, uusia käytännön taitoja oppiessani, työharjoitteluissa ja työelämästä tulleita opettajia kuunnellessa oppinut enemmän oikeassa elämässä tarvittavia taitoja kuin matalimman aidan ylittävänä opiskelijana lukiossa. Olisin myös saanut enemmän kosketusta oikeaan ja käytännölliseen työhön sekä olisin alkanut pohtimaan, mitä oikeasti haluan tehdä. Nämä pohdinnat olisivat saattaneet ilmentyä jo ammattiin opiskelemisen aikana. Pidän käytännön taitojen oppimista sytykkeenä sen ajatusprosessin alkamiselle, mitä yksilö oikeasti haluaa tehdä työkseen. Lukiossa luimme abstrakteja asioita kirjoista ja tätä ajatusprosessia ei päässyt ainakaan minun kohdallani syntymään. Olin lukiossa yleissivistämässä itseäni, joka kohdallani oli hengailua ja ihmettelyä, miten helposti kursseista pääsee läpi. Minä kun en edelleenkään nähnyt ylenpalttisessa opiskelussa mitään pointtia. Korkeakouluun olin kyllä kovasti menossa, niin kuin kaikki lukiolaiset.

"Jos et tiedä mitä aiot tehdä, niin mene lukioon." Tämä lausahdus on palanut kiinni aivokuoreeni. Minä kysyisin ensin epäröijiltä, että oletko valmis näkemään vaivaa hyvien numeroiden saamisessa lukuaineiden yhä hankaloituvissa sisällöissä seuraavan kolmen vuoden ajan.  Jos ei, niin kehottaisin mieluummin menemään ammattikouluun ja valitsemaan sieltä ammatin, joka edes etäisesti kiinnostaa ja jota pystyy tarvittaessa sietämään huonoinakin aamuina ja mikä tärkeintä, joka vastaa työmarkkinoiden tarpeisiin. Ammatin ei tarvitse olla seksikäs. On kivempi saada palkkatuloja roskakuskina kuin olla kortistossa tulonsiirtoja saava surkea ylioppilas tai folkloristiikan professori. Seuraavan siirron miettiminen työllistettynä on myös mukavampaa, kun tietää, että valinta on oikeasti oma, eikä esim. työ- ja elinkeinoviranomaisen sanelema. Yksilöllä on enemmän vapautta, kun hän tekee töitä.

Lukioon ei kannata mennä, jos ei ole valmis näkemään vaivaa ainakin kahdeksan keskiarvon pitämiseen. Monille tuo vaatii opiskelutekniikoiden ja ahkeruuden omaksumista, joka onkin yksi lukion tarkoituksista: Valmistaa sinua yliopiston tai muiden korkeakoulujen pääsykokeisiin ja akateemiseen opiskeluun, koska viimeistään siellä kaikki joutuvat näkemään vaivaa pysyäkseen opinnoissa mukana. Peruskoulun ja lukion älyköt tasapäistyvät keskinkertaisiksi opiskelijoiksi.

Tästä kirjoituksesta voi saada kuvan, että syytän omista valinnoistani esimerkiksi opinto-ohjaajaani ja koulujärjestelmää. Tämä asia menneisyydestäni ei vaivaa minua yhtään, enkä siltikään syyttäisi omista valinnoistani ketään muuta. Yritän havainnoida, mitkä tekijät olisivat saattaneet muokata ajatuksiani. Mielestäni opinto-ohjaajan ammattitaitoon kuuluu arvioida muutenkin kuin vaikkapa naamakertoimen tai puheenparsien perusteella, pärjääkö joku oppilas lukiossa. Omalla kohdallani yksi kurkistus 9. luokan todistukseeni olisi riittänyt. Tai edes jo edellä mainittu kysymys siitä, että olenko valmis näkemään vaivaa lukuaineiden yhä hankaloituvissa sisällöissä seuraavan kolmen vuoden ajan.

Moni huono ylioppilas huomaa 19-20-vuotiaana olevansa ilman korkeakoulupaikkaa, ilman ammatillista tutkintoa ja ilman mitään työkokemusta. He huomaavat jumahtaneensa paikoilleen samalla kun heidän ikätoverinsa aloittavat korkeakoulutaipaleensa tai pääsevät tulonsiirtojen sijaan nauttimaan itseansaittua palkkaa ensimmäisessä työpaikassaan. Siinä vaiheessa vitsailut, kuten "mä alan lukemaan kunnolla sit ens jaksossa, hehe", eivät ole enää ollenkaan huvittavia. Amiksen käyneellä vertaisella on työpaikan lisäksi enemmän viisautta ja elämässä hyödyttävää käytännön tietoa kerättynä. Huonolla ylioppilaalla ei ole mitään, koska ei hän yleissivistystäkään ole arvosanoistaan päätellen kerännyt.