[Public Service Announcement] Tämä on jo toinen kirjoitus, joka koskee lapsia ja vaikka omasta mielestäni kirjoitankin punnitsevasti, enkä kuin ehdotonta päiväkäskyä laatien tai tuomiota antaen, niin teen varmuuden vuoksi selväksi muutaman asian.
Oman lapsen kasvatus on vanhemmalle sydämenasia ja kodissa tapahtunut kasvatus ei voi kuulua kellekään muulle, kun perusteet ovat kunnossa. Toisen ihmisen lapsen kasvatustyöhön osallistuminen on työntekijälle ainakin ammattitaitoon ja kutsumukseen liittyvä kunnia-asia (oikein herttaisten lasten kohdalla se on myös sydämenasia) ja oletusarvoisesti jokaisen ammattitaitoon pitää luottaa. Yhteiskuntakelvollisen ihmisen kasvattamiseen on takuulla monta eri toimivaa tapaa ja näkemystä ja mielestäni suuripiirteisten asioiden hyvä hoitaminen ja johdonmukaisuus painavat vaakakupissa eniten. Pieniä yksityiskohtia voi rukata loputtomiin ja se on portti hulluuteen.
Kaikki ovat joskus olleet lapsia, joten lastenkasvatukseen on mielipiteitä niin paljon kuin on aikuisiakin ja nämä kirjoitukset ovat vain osa niiden mielipiteiden kirjavassa joukossa. Toivon kaikkien tajuavan tämän. Voin ihan hyvin olla kirjoituksissani väärässäkin, vaikka omasta mielestä olenkin oikeassa. Jos en tuntisi olevani oikeassa jonkin asian suhteen, niin sitten en kirjoittaisi niin. How witty.
Jos pinnistän muistiani oikein kovaa, niin ensimmäinen kuvien jakamisen mahdollistanut yhteisöpalvelu, joka saavutti suosionsa suomalaisnuorten keskuudessa, oli vielä nykyisinkin pystyssä oleva IRC-Galleria. Tälle vaihtoehtoinen palvelu oli ii2.org, joka meidän piireissä olikin alkuun suositumpi vaihtoehto. Näille molemmille palveluille ominaista oli oman, persoonallisen käyttäjätunnuksen luominen (mihin kaikki hakasulkeet ja yläkolmiot ovat kadonneet?), kuvien lataaminen omaan profiiliin ja erilaisiin ryhmiin/yhteisöihin liittyminen. Näin jälkikäteen ajatellen huomaan, kuinka näitä varhaisia somepalveluita ei niinkään aina tullut käytettyä oman persoonallisuuden esilletuontiin tai kavereiden kanssa viestimiseen, vaan halutunlaisen identiteetin rakentamiseen, joka varsinkin nuorelle on ah niin tärkeää. Mielestäni tämä pätee toisinaan tänäkin päivänä ja myös meidän aikuisten maailmassa. Ihmiset haluavat näyttää sosiaalisessa mediassa muille itsestään sen ideaalin version, jota he haluaisivat olla, mutta eivät välttämättä ole.
Kummeksun omassa käyttäytymisessäni sitä, että pidän Facebook-kaverilistallani ihmisiä, joiden kanssa en ole välttämättä tekemisissä enää ollenkaan enkä todennäköisesti tule olemaankaan. Olen kuullut tätä puollettavan sillä, että Facebook on kuin puhelinluettelo ja et voi tietää, milloin sinulla saattaisi olla jollekin ihmiselle asiaa. Ennen pikaviestimiä tämmöisille ihmisille kai soitettiin.
Pidän outona myös sitä, että minulle on tarjottu paikka seurata sellaisten ihmisten elämää, joiden kanssa en oikeasti ole tekemisissä tai olen pelkästään tuttava. Tirkistelijäluonteisille on tarjolla notkuva ihmisbuffet-pöytä, jonka jokaiseen laariin voi kurkata, josko siellä olisi tapahtumassa jotain mielenkiintoista. Ei tarvitse mennä edes ikkunan alle kurkkimaan. Kaikesta tästä outoudesta huolimatta luulen, että vastaan rimpuilu on turhaa. Nettiverkostoituminen kuuluu ajan henkeen.
Lapset kasvavat tähän ajan henkeen pienestä pitäen ja heistä käytetäänkin pöljältä kuulostavaa termiä, diginatiivit. Kun äsken puhuin omasta ensikosketuksestani sosiaalisen median maailmaan, en maininnut lapsia ollenkaan, koska kukaan alle esiteini-ikäinen ei minun aikanani ollut listautunut mihinkään kuvanjakopalveluun. Jos oli, niin se oli niin poikkeavaa, että sille piti käydä joukolla nauramassa. Toinen syy pienimpien poissaoloon on varmaankin ollut se, että tuona aikana kuvan ottaminen ja nettiin laittaminen vaati erillisen kameran, datasiirtopiuhan, hieman osaamista siirtää kuva koneelle ja sitä kautta palvelimelle. Ehkäpä kameran käyttöön piti saada vanhemmilta myös lupa. Tänä päivänä jotkut lapset saavat varhaisimman someinjektionsa jo ensimmäisen älypuhelimensa myötä, johon on monesti asennettu jo valmiiksi WhatsApp, Kik, Snapchat, Instagram, Facebook ja muita sen kaltaisia pikaviestin- ja kuvanjakopalveluita. Näissä kaikissa palveluissa on käsittääkseni korkeahko ikäraja (12 - 13, WhatsAppissa peräti 16), mutta ei niistä välitä kukaan. Eikä mielestäni oikeastaan pitäisikään.
Olen seuraillut välissä 8-9-vuotiaita tämän asian tiimoilta ja tiedän heidän käyttävän joitain näitä palveluita. He eivät käytä niitä käytännöllisen viestimisen vuoksi (olen nähnyt ja kuullut, minkälaisia viestejä he lähettävät toisilleen ja ne eivät ole kovin tähdellisiä), vaan sen takia, kun näin kuuluu tehdä. Malli nettiverkostoitumiseen tulee ympäristöstä. Esimerkiksi yhdeksänvuotiaan mukulan muutamia vuosia vanhemmat sisarukset ja kaverit saattavat olla jo somepalveluveteraaneja ja hyvin monet isit ja äidit käyttävät sujuvasti esim. Facebookkia. Saattavatpa jotkut lapset olla tietoisiakin, jos vanhempi jakaa heidän kuviaan internetissä ystäviensä iloksi. Monesti olen kuullut ja nähnyt, kuinka pientenkin lasten annetaan jo
puuhastella tabletilla. Tässä ei ole mitään väärää, vaikka sain sen
kuulostamaan ihan siltä. Tietotekniikkaosaaminen on tätä päivää ja harvemmin uuden asian opettelu on huono ajatus. Alle kouluikäinen tuskin
vielä verkostoituu, mutta pohjaperusta mukana kulkevalle
verkkoonkytkeytymiskapineelle, jolla olet aina muiden ihmisten saatavilla, alkaa syntyä. Mututuntumani kertoo, että yhteydenpitotavat lapsiin ovat konkreettisella tasolla kasvaneet, mutta henkisellä tasolla ne tuntuvat vain vähenevän. Tai sanotaanko, että alkaa olemaan yhä selvempää jakoa kahteen eri ryhmään.
Reilu kymmenen vuotta sitten yläkouluikäisen piti olla "Mesessä" taikka "Galtsussa", joten heitän valistuneen arvauksen, että yhä helpommaksi käyneiden kommunikaatiomuotojen- ja välineiden takia jo alakouluikäisten keskuudessa syntyy jossain vaiheessa ryhmäpainetta liittyä johonkin internetin sosiaaliseen verkostoon. Asiaan ratkaisun hoitaa viimeistään syntyvä kelju ulkopuolisuuden tunne, kun kaveripiiristä osa kokoontuu jossain verkostossa, johon jollain saman kaveriporukan jäsenellä ei ole pääsyä. Lapsi seuraa vieressä, kun muut kaverit nauravat yhdessä jollekin "hauskalle kuvalle tai jutulle", jonka näkivät eilen netissä, eikä tämä yksi voi osallistua käytävään keskusteluun millään tavalla.
Kun katsoo, kuinka isot "kaverilistat" joillakin pennuilla on, voisi luulla että lapsen maailma on laajempi kuin monen aikuisen. Oman pihan väestä
ja koulussa tavatuista lapsista koostuneen kaveripiirin rinnalle on
tullut internetin sosiaalisen verkosto, jossa jopa tuhansista ihmisistä koostuva seuraajajoukko on oikeutettu näkemään tekemisesi ja kuulumisesi. Jos Dunbarin lukuun ( https://fi.wikipedia.org/wiki/Dunbarin_luku ) on uskominen, suurin osa tämmöisestä seuraajajoukosta olisi "keskipisteessä" olevalle vain iso läjä profiilikuvia ja nimiä sinisinä linkkeinä, eikä niihin voisi sisältyä minkäänlaista syvällisempää ihmissuhdetta. Minulle tulee tästä asetelmasta mieleen idolin ja hänen kiljuvan fanimassansa välinen suhde. Voiko lapsi saada aikuiseksi kasvaessaan taipumuksen uskoa, että hän on maailman napa, koska nauttii isoa suosiota jossain internetin yhteisöpalvelussa ja hänen jokainen inahduksensa ja änähdyksensä siellä on aina jonkun mielestä äärettömän mielenkiintoista?
Lapset marinoituvat data mining -ohjelmien ja kuvanjakopalveluiden parissa jo pienestä pitäen ja intensiteetti käy sitä isommaksi, mitä vanhemmiksi he tulevat. Tulevat sukupolvet kasvavat aikuisiksi ympäristössä, jossa on täysin normaalia ottaa kasvoistaan tai vartalostaan kuvia harva se päivä, laittaa se jakoon internettiin muiden nähtäväksi ja mittauttaa ulkoista sosiaalista statustaan tykkäysten, seuraajien tai jakamisten määrän muodossa. Fight Club -elokuvan Tyler Durden saattaisi todeta tämän tyylisestä
itsetunnon rakentamisesta näin: "You are not your social media
account."
WhatsAppin kauppa-arvo oli viime talvena 22 miljardia dollaria, Snapchattin 16 miljardia dollaria. Twitterin markkina-arvo pörssissä oli pari vuotta sitten 10 miljardia dollaria, Facebookin yli 250 miljardia dollaria tänä kesänä. Kyse on isosta bisneksestä. Hinnat kärsivät dotcom-tyylisestä yliarvostuksesta, mutta niin kauan kun sijoittajat uskovat, että näille palvelumuodoille käyttäjiä löytyy, niin ne pysyvät ylhäällä. Ja nehän pysyvät, sillä nuoret ja lapset trimmaantuvat parasta aikaa valmiiksi kohti amerikkalaista MTV-pintaliitokulttuuria, jossa itsensä esille tuominen on jo sinänsä valmis sanoma.
PS. Olen tietoinen siitä ironiasta, että tarkastelen sosiaalista mediaa kriittisesti Googlen Blogger-palvelussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti