Huomioita lasten ja nuorten sosiaalisen median käytöstä

[Public Service Announcement] Tämä on jo toinen kirjoitus, joka koskee lapsia ja vaikka omasta mielestäni kirjoitankin punnitsevasti, enkä kuin ehdotonta päiväkäskyä laatien tai tuomiota antaen, niin teen varmuuden vuoksi selväksi muutaman asian.
Oman lapsen kasvatus on vanhemmalle sydämenasia ja kodissa tapahtunut kasvatus ei voi kuulua kellekään muulle, kun perusteet ovat kunnossa. Toisen ihmisen lapsen kasvatustyöhön osallistuminen on työntekijälle ainakin ammattitaitoon ja kutsumukseen liittyvä kunnia-asia (oikein herttaisten lasten kohdalla se on myös sydämenasia) ja oletusarvoisesti jokaisen ammattitaitoon pitää luottaa. Yhteiskuntakelvollisen ihmisen kasvattamiseen on takuulla monta eri toimivaa tapaa ja näkemystä ja mielestäni suuripiirteisten asioiden hyvä hoitaminen ja johdonmukaisuus painavat vaakakupissa eniten. Pieniä yksityiskohtia voi rukata loputtomiin ja se on portti hulluuteen.
Kaikki ovat joskus olleet lapsia, joten lastenkasvatukseen on mielipiteitä niin paljon kuin on aikuisiakin ja nämä kirjoitukset ovat vain osa niiden mielipiteiden kirjavassa joukossa. Toivon kaikkien tajuavan tämän. Voin ihan hyvin olla kirjoituksissani väärässäkin, vaikka omasta mielestä olenkin oikeassa. Jos en tuntisi olevani oikeassa jonkin asian suhteen, niin sitten en kirjoittaisi niin. How witty.


Jos pinnistän muistiani oikein kovaa, niin ensimmäinen kuvien jakamisen mahdollistanut yhteisöpalvelu, joka saavutti suosionsa suomalaisnuorten keskuudessa, oli vielä nykyisinkin pystyssä oleva IRC-Galleria. Tälle vaihtoehtoinen palvelu oli ii2.org, joka meidän piireissä olikin alkuun suositumpi vaihtoehto. Näille molemmille palveluille ominaista oli oman, persoonallisen käyttäjätunnuksen luominen (mihin kaikki hakasulkeet ja yläkolmiot ovat kadonneet?), kuvien lataaminen omaan profiiliin ja erilaisiin ryhmiin/yhteisöihin liittyminen. Näin jälkikäteen ajatellen huomaan, kuinka näitä varhaisia somepalveluita ei  niinkään aina tullut käytettyä oman persoonallisuuden esilletuontiin tai kavereiden kanssa viestimiseen, vaan halutunlaisen identiteetin rakentamiseen, joka varsinkin nuorelle on ah niin tärkeää. Mielestäni tämä pätee toisinaan tänäkin päivänä ja myös meidän aikuisten maailmassa. Ihmiset haluavat näyttää sosiaalisessa mediassa muille itsestään sen ideaalin version, jota he haluaisivat olla, mutta eivät välttämättä ole.

Kummeksun omassa käyttäytymisessäni sitä, että pidän Facebook-kaverilistallani ihmisiä, joiden kanssa en ole välttämättä tekemisissä enää ollenkaan enkä todennäköisesti tule olemaankaan. Olen kuullut tätä puollettavan sillä, että Facebook on kuin puhelinluettelo ja et voi tietää, milloin sinulla saattaisi olla jollekin ihmiselle  asiaa. Ennen pikaviestimiä tämmöisille ihmisille kai soitettiin.

Pidän outona myös sitä, että minulle on tarjottu paikka seurata sellaisten ihmisten elämää, joiden kanssa en oikeasti ole tekemisissä tai olen pelkästään tuttava. Tirkistelijäluonteisille on tarjolla notkuva ihmisbuffet-pöytä, jonka jokaiseen laariin voi kurkata, josko siellä olisi tapahtumassa jotain mielenkiintoista. Ei tarvitse mennä edes ikkunan alle kurkkimaan. Kaikesta tästä outoudesta huolimatta luulen, että vastaan rimpuilu on turhaa. Nettiverkostoituminen kuuluu ajan henkeen. 

Lapset kasvavat tähän ajan henkeen pienestä pitäen ja heistä käytetäänkin pöljältä kuulostavaa termiä, diginatiivit. Kun äsken puhuin omasta ensikosketuksestani sosiaalisen median maailmaan, en  maininnut lapsia ollenkaan, koska kukaan alle esiteini-ikäinen ei minun aikanani ollut listautunut mihinkään kuvanjakopalveluun. Jos oli, niin se oli niin poikkeavaa, että sille piti käydä joukolla nauramassa. Toinen syy pienimpien poissaoloon on varmaankin ollut se, että tuona aikana kuvan ottaminen ja nettiin laittaminen vaati erillisen kameran, datasiirtopiuhan, hieman osaamista siirtää kuva koneelle ja sitä kautta palvelimelle. Ehkäpä kameran käyttöön piti saada vanhemmilta myös lupa. Tänä päivänä jotkut lapset saavat varhaisimman someinjektionsa jo ensimmäisen älypuhelimensa myötä, johon on monesti asennettu jo valmiiksi WhatsApp, Kik, Snapchat, Instagram, Facebook ja muita sen kaltaisia pikaviestin- ja kuvanjakopalveluita. Näissä kaikissa palveluissa on käsittääkseni korkeahko ikäraja (12 - 13, WhatsAppissa peräti 16), mutta ei niistä välitä kukaan. Eikä mielestäni oikeastaan pitäisikään.

Olen seuraillut välissä 8-9-vuotiaita tämän asian tiimoilta ja tiedän heidän käyttävän joitain näitä palveluita. He eivät käytä niitä käytännöllisen viestimisen vuoksi (olen nähnyt ja kuullut, minkälaisia viestejä he lähettävät toisilleen ja ne eivät ole kovin tähdellisiä), vaan sen takia, kun näin kuuluu tehdä. Malli nettiverkostoitumiseen tulee ympäristöstä. Esimerkiksi yhdeksänvuotiaan mukulan muutamia vuosia vanhemmat sisarukset ja kaverit saattavat olla jo somepalveluveteraaneja ja hyvin monet isit ja äidit käyttävät sujuvasti esim. Facebookkia. Saattavatpa jotkut lapset olla tietoisiakin, jos vanhempi jakaa heidän kuviaan internetissä ystäviensä iloksi.  Monesti olen kuullut ja nähnyt, kuinka pientenkin lasten annetaan jo puuhastella tabletilla. Tässä ei ole mitään väärää, vaikka sain sen kuulostamaan ihan siltä. Tietotekniikkaosaaminen on tätä päivää ja harvemmin uuden asian opettelu on huono ajatus. Alle kouluikäinen tuskin vielä verkostoituu, mutta pohjaperusta mukana kulkevalle verkkoonkytkeytymiskapineelle, jolla olet aina muiden ihmisten saatavilla, alkaa syntyä. Mututuntumani kertoo, että yhteydenpitotavat lapsiin ovat konkreettisella tasolla kasvaneet, mutta henkisellä tasolla ne tuntuvat vain vähenevän. Tai sanotaanko, että alkaa olemaan yhä selvempää jakoa kahteen eri ryhmään.

Reilu kymmenen vuotta sitten yläkouluikäisen piti olla "Mesessä" taikka "Galtsussa", joten heitän valistuneen arvauksen, että yhä helpommaksi käyneiden kommunikaatiomuotojen- ja välineiden takia jo alakouluikäisten keskuudessa syntyy jossain vaiheessa ryhmäpainetta liittyä johonkin internetin sosiaaliseen verkostoon. Asiaan ratkaisun hoitaa viimeistään syntyvä kelju ulkopuolisuuden tunne, kun kaveripiiristä osa kokoontuu jossain verkostossa, johon jollain saman kaveriporukan jäsenellä ei ole pääsyä. Lapsi seuraa vieressä, kun muut kaverit nauravat yhdessä jollekin "hauskalle kuvalle tai jutulle", jonka näkivät eilen netissä, eikä tämä yksi voi osallistua käytävään keskusteluun millään tavalla.

Kun katsoo, kuinka isot "kaverilistat" joillakin pennuilla on, voisi luulla että lapsen maailma on laajempi kuin monen aikuisen. Oman pihan väestä ja koulussa tavatuista lapsista koostuneen kaveripiirin rinnalle on tullut internetin sosiaalisen verkosto, jossa jopa tuhansista ihmisistä koostuva seuraajajoukko on oikeutettu näkemään tekemisesi ja kuulumisesi. Jos Dunbarin lukuun ( https://fi.wikipedia.org/wiki/Dunbarin_luku ) on uskominen, suurin osa tämmöisestä seuraajajoukosta olisi "keskipisteessä" olevalle vain iso läjä profiilikuvia ja nimiä sinisinä linkkeinä, eikä niihin voisi sisältyä minkäänlaista syvällisempää ihmissuhdetta. Minulle tulee tästä asetelmasta mieleen idolin ja hänen kiljuvan fanimassansa välinen suhde. Voiko lapsi saada aikuiseksi kasvaessaan taipumuksen uskoa, että hän on maailman napa, koska nauttii isoa suosiota jossain internetin yhteisöpalvelussa ja hänen jokainen inahduksensa ja änähdyksensä siellä on aina jonkun mielestä äärettömän mielenkiintoista?

Lapset marinoituvat data mining -ohjelmien ja kuvanjakopalveluiden parissa jo pienestä pitäen ja intensiteetti käy sitä isommaksi, mitä vanhemmiksi he tulevat. Tulevat sukupolvet kasvavat aikuisiksi ympäristössä, jossa on täysin normaalia ottaa kasvoistaan tai vartalostaan kuvia harva se päivä, laittaa se jakoon internettiin muiden nähtäväksi ja mittauttaa ulkoista sosiaalista statustaan tykkäysten, seuraajien tai jakamisten määrän muodossa. Fight Club -elokuvan Tyler Durden saattaisi todeta tämän tyylisestä itsetunnon rakentamisesta näin: "You are not your social media account."

WhatsAppin kauppa-arvo oli viime talvena 22 miljardia dollaria, Snapchattin 16 miljardia dollaria. Twitterin markkina-arvo pörssissä oli pari vuotta sitten 10 miljardia dollaria, Facebookin yli 250 miljardia dollaria tänä kesänä. Kyse on isosta bisneksestä. Hinnat kärsivät dotcom-tyylisestä yliarvostuksesta, mutta niin kauan kun sijoittajat uskovat, että näille palvelumuodoille käyttäjiä löytyy, niin ne pysyvät ylhäällä. Ja nehän pysyvät, sillä nuoret ja lapset trimmaantuvat parasta aikaa valmiiksi kohti amerikkalaista MTV-pintaliitokulttuuria, jossa itsensä esille tuominen on jo sinänsä valmis sanoma.

PS. Olen tietoinen siitä ironiasta, että tarkastelen sosiaalista mediaa kriittisesti Googlen Blogger-palvelussa.

Mietteitä lastenkasvatuksesta – toisen auttaminen tietoa siirtäen ja omien tulkintojen tekeminen

Varhaiskasvatuksessa on hyvin tärkeää pitää yllä aikuinen-lapsi -asetelmaa kaveruuden tai jatkuvan sopimuksien solmimisen sijasta. Aikuisen työhön kuuluu myös muotitermi ohjaaminen, joka löytyy jo omastakin tämänhetkisestä ammattinimikkeestä. Rakastamisen lisäksi täytyy myös osata asettaa rajoja, olla pelkäämättä aiheuttamasta negatiivisia tunteita, näyttää omat tunteensa hallitusti ja keksiä mielikuvituksellisia tapoja ohjata vallankäytön sijasta.  Ohjaaminen on positiivisempi termi vallankäytölle. Vallankäytössä ei itsessään ole mitään vikaa, koska valta on aina jollain yksilöllä. Mieluiten sitä useammin ja sitä enemmän aikuisella, mitä pienempi lapsi on kyseessä. Instituutioissa, kuten koulussa ja päiväkodissa, poikkeuksia lukuunottamatta aikuisella. Lapsi ei voi hakea luottamusta ja turvallisuutta aikuiselta, joka käyttäytyy kuin vertaisensa.

   Ohjaamisesta, asiantuntijamaisuuteen pyrkimisestä, kasvatusoppaiden lukemisesta, omista persoonallisuuspiirteistä ja monesta muusta syystä johtuen voi kuitenkin syntyä petollinen ylimielisyystila, hubris. Lastenkasvatuksessa tämä ohikiitävä ylimielisyystila koostuu mm. noista otsikon ajatusviivan jälkeisistä sanoista. Omien kokemusteni perusteella ihmiset ovat keskimäärin aika huonoja reflektoimaan omia ajatuksiaan tai toimiaan. Tämä vain korostuu, kun vastapuolella on vielä elämänsä alkutaipaleella tallusteleva pieni ihminen, joka ei ole samalla mielen tasolla aikuisen kanssa missään määrin eikä kykene antamaan oikeanlaista palautetta. Tämä pieni lapsi kuitenkin huomaa jo varhain, jos häntä ei ymmärretä tai oteta vakavasti. Hän on aikuisen tahattoman ylimielisyyden uhri.

   Koska olemme aikuisia ja meidän viisautemme ja elämänkokemuksemme ovat moninkertaisia lapsen vastaaviin verrattuna, saatamme "sormi pystyssä heristäen" -mentaliteetilla kertoa lapselle, kuinka jokin asia oikeasti on. Jos lapsi kertoo tuntemuksestaan, että nyt väsyttää, eikä jaksaisi millään laskea tätä matematiikkaa ja vastaamme siihen, että "nyt ollaan koulussa, laske nyt menemään", yritämme siirtää tietoa hänen päähänsä. Olen koulussa töissä, joten ymmärrän täysin, miten rajalliset keinot ovat tuollaisissa tilanteissa. Se on kuitenkin varma, että tuon tyyliset lausahdukset eivät auta mitään. Lapsen syyllisyys siitä, ettei hän jaksa kuten koulukaverinsa, kuitenkin lisääntyy. Aikuinen voi maistaa koirankikkaretta ja hokea itselleen, kuinka tämä on hyvää, mutta ainakaan suurimmalla osalla inhon tunne ei kaikkoa eikä kakkaa tulee syötyä. Lapsella ei väsymyksen tunne kaikkoa, vaikka kuinka hokisimme, että pitää jaksaa. Eikä tehtäväsivukaan täyty. Emme voi muuttaa omia tuntemuksiamme puheella tai millään muullakaan keinolla pakottamalla, joten miten ihmeessä voisimme tehdä tämmöisiä muutoksia toisen ihmisen pääkoppaan?

   Pidän tulkintojen tekemisestä. Teen niitä joka päivä pienistäkin ihmisten liikkeistä ja toimista. Joskus ajattelin, että tämä on varmasti hyödyllinen kyky lastenkasvatuksessakin. Harmi vain, ettei näin ole oikeastaan koskaan ollut. Tulkinta aiheuttaa sen, että lapsen kertoman tiedon vääntää aikuismaiseen muotoon, eikä se sitten ole enää lapsen tarina. Lapsi tajuaa jo varhain, että "parempi kuunnella mitä aikuisella on sanottavana, niin pääsee vähemmällä. Vaikka väärinhän se minun jutun ymmärsi."

   Tulkitsen edelleenkin asioita samalla innolla, mutta lähden aina siitä lähtökohdasta, että tulkitsen kuitenkin päin honkia. Paljon parempi keino on kuunnella, mitä lapsi kertoo ja välissä palauttaa lapselta kuultu versio takaisin hänelle ja varmistaa, tarkoittiko hän asian näin kuin aikuinen nyt ymmärsi. Tämä on aktiivisen kuuntelun malli ja se on paras keino, millä itse olen saanut yhteyden lapsiin. Yritän ymmärtää lapsen mieltä hänen ehdoillaan. Huonoin keino mielestäni on vastata lapsen kertomukseen esimerkiksi sanoilla "ei se noin mene, vaan..." ja jälkikäteen tyhmyyksissään luulla, että nyt minä viisastutin lasta. Aikuinen omalta osaltaan varmasti tarkoitti hyvää. Minä en muista omasta lapsuudestani yhtään kokemusta siitä, kun aikuinen tarkoitti minulle jotain hyvää. Muistan vain ne kerrat, kun minulle oltiin hyvä.

   Aktiivinen kuuntelu ylläolevan väsyneen oppilaan esimerkissä tarkoittaisi sitä, että hyväksyisin lapsen olevan väsynyt, koska en voi millään tavalla mitata hänen sanomansa totuutta ja tosiasiallisesti tälle väitökselle ei koulun väki mahda juuri nyt mitään. Voisin kysyä, että miksi väsyttää. Osoittaisin olevani hänen kanssaan samalla aaltopituudella. Lapsi kertoo syyn ja se voi olla mikä vaan. Syytä ei tarvitse puida paria sanaa enempää. Tässä vaiheessa hieno termi -  ohjaaminen - tulisi jälleen kehiin. Tilanteen antamien ehtojen sanelemana aikuisen pitää mielikuvitustaan ja ammattitaitoaan käyttäen saada lapsi laskemaan, syyllistämistä välttäen. Lapselle voisi vaikkapa asettaa tavoitteen, minkä verran hän laskisi laskuja ennen tunnin loppumista ja välitunnin taikka ruokatunnin alkamista. Usein jo tulevan tauon mainitseminen piristää pientä oppilasta. Näiden tilanteiden ratkaisuun ei ole mitään yleisavainta, vaan oma mielikuvitus ja nokkeluus ratkaisevat.
   Jos lapsi on usein koulussa väsynyt, on keinot lähteä vastatoimiin olemattomat ja hyväksyn sen.  Me aikuisetkin valvomme usein liian myöhään. Minkälaiset itsesäätelyn taidot tämän asian suhteen on alkuopetusoppilaalla, jolla on TV omassa huoneessaan? Väsymys on vain yksi esimerkki monista vanhempien tuottamista ongelmista, joita jotkut lapset tuovat mukanaan kouluun tuliaisina joka päivä. Ammattikasvattajan pitää vain todeta "of course", ja mukautua olosuhteisiin.
 [kirjoitin tähän pitkän pätkän lapsen syyllistämisestä asioissa, jotka oikeasti ovat aikuisen päätäntävallan alaisia, mutta teksti lähtisi sen verran rönsyilemään, että jatkan aihetta joskus toisaalla]

  Empaattisuus kytkeytyy aktiiviseen kuunteluun. Mielestäni on myös empaattisuutta tarvittaessa tunnustaa toiselle jollain tavalla, ettei välttämättä oikeasti ymmärrä, miltä hänestä tuntuu. Aktiivinen kuuntelu on todella raskasta ja aivojen prosessointikykyä vievää. Se vaatii joskus myös tiettyä lapsellisuutta ja se ei ole yhtään negatiivinen asia, vaan paras asia, mitä tässä työssä henkilökohtaisesti koen olevan.  Ilmoitan lapsille tavalla tai toisella, jos en pysty juuri nyt kuuntelemaan heitä. Lapsen pitää ymmärtää myös se, ettei aikuinen aina ole saatavilla. Pidän selvää on/off -keskusteluyhteyttä paljon parempana kuin vaikkapa sitä, että pieni ihminen joutuu pohtimaan, että "kuultiinko minua nyt, kun kerroin tämän minulle hyvin, hyvin tärkeän asian vai veikö älypuhelimen ruutu taas voiton minusta."

   Lapsen, tai ihmisen muuttaminen ylipäätänsä, on mahdoton ajatus. Muutoksen pitää tapahtua spontaanisti, omassa mielessä. Lapselle tulee kestämättömiä paineita, jos osoitamme, minkälaisia haluamme hänen olevan. Kukaan ei halua aiheuttaa lapselle ahdistusta, tunnetta, joka on aikuisenkin joskus vaikea käsitellä. Silti siihen on niin helppo syyllistyä, kenties omasta kodista saatujen mallien takia tai asiaan perehtymättömyyden vuoksi.

Luin tänä kesänä jo nnen kerran psykologi Keijo Tahkokallion kirjan Myönteinen ajattelu lasten kasvatuksessa. Kirja on hyvin käytännönläheinen ja antaa erinomaisia eväitä niin vanhemmille kuin lasten parissa työtä tekevillekin. Ainoa kirjan heikkous on se, ettei ryhmätilanteita käsitellä hirveästi. Siksi olenkin pyrkinyt kekseliäisyyttä hyödyntäen soveltamaan hänen neuvojaan luokkahuoneeseenkin. Päätän tämän kirjoituksen sitaattiin, joka mielestäni jokaisen lapsen kasvatustyöhön osallistuvan pitäisi sisäistää:

"Oma mielemme ratkaisee tekemisemme. Toisen ihmisen tekemisen ratkaisee hänen oma mielensä. Asiakastyön, auttamisen ja kasvattamisen perusidea on siinä, että pitää ymmärtää toisen mieli ja antaa asiantuntija-apua siihen kamppailuun mitä hän omassa mielessään käy."