Lähden syksyllä 2016 Lapin yliopistoon opiskelemaan yhteiskuntatieteitä, pääaineenani sosiaalityö. Olen aikaisempina vuosina hakenut OKL:ään, mutta tajusin onneksi ajoissa, ettei opettajan pesti ole minua varten. Ensimmäisellä kerralla jäin pisterajasta 1,5 pistettä ja toisella kerralla onnistuin ansiokkaasti muistamaan pääsykoepäivämäärän väärin. Seuraava viikko oli synkkä jo pelkästään oman mokan takia, ja oman lisämausteensa siihen tarjosivat työkaverit, joille piti kertoa, miten pääsykokeet olivat menneet. Esimieheni sanoi, että kyseessä oli kohtalo. Joka tapauksessa opettajan työ ei sovellu minulle, en ole kyvyiltäni ja potentiaaliltani sillä tasolla, että alkaisin näkemään vaivaa.
Olen joskus pohtinut, miten en päässyt tuolla ensimmäisellä kerralla läpi kirjallista koetta, koska se koostui pelkästään monivalintatehtävistä (vrt. sosiaalityön pääsykokeet, jossa lähestulkoon koko neljä tuntia oli esseiden kirjoittamista ja käsitteiden selittämistä). Olen nykyiseltään tajunnut sen, että olen huono tekemään lukutyötä. Luen todella vähän, ja luulen sen vähäisen määrän olevan "hyvä lukutyö". Tajusin olevani laiska ja huono lukemaan kesällä 2015: Kaverini pääsi Turun oikeustieteelliseen yliopistoon. Tiedän, että hän on älykäs ihminen, jolla leikkaa tosi nopeasti. Tästä seuraava ajatukseni oli, että tietenkin hän pääsee helposti korkeakouluun. Omaa osaamattomuuttani selitin sillä, että ehkä en olekaan niin fiksu, kuin ajattelin olevani. Ajatukseni koulumenestykseen liittyvän älyllisen lahjakkuuden ja työnteon suhteen kuitenkin muuttuivat, kun tämä kaveri kertoi lukeneensa kahdeksan tuntia päivässä kahden kuukauden ajan. Älykkyydellä ja aivojen laskentateholla ei ole mitään merkitystä, jos ei ole valmis näkemään vaivaa asioiden eteen. Aivan kuin sinulla olisi huippumuistilla- ja prosessorilla varustettu tietokone, jossa on yli 20 vuotta vanha Windows 3.1, joka osaa hyödyntää vain murto-osaa kuorensa sisällä olevien osasten suorituskyvystä. Minun huono työmoraalini ja lukutyöni peruskoulussa ja lukiossa kostautui nyt, kun olisi pitänyt alkaa näkemään vaivaa pärjätäkseen.
Sosiaalityön pääsykoe oli siis moninverroin vaikeampi ja valmistauduin tuohon kokeeseen alle kahdeksan viikkoa, kun valmistautumisaikaa oli annettu puoli vuotta, lokakuun alusta asti. Tähän kokeeseen luin ahkerasti (1 - 2 tuntia päivässä, eli pelivaraa jäi vielä runsaasti (minusta tuntuu, että sana ahkeruus menetti jo merkityksensä kohdallani)) ja en tästäkään huolimatta uskonut pääseväni sisään näin lyhyellä varoitusajalla, vaan asennoiduin niin, että katsotaan kuinka lähelle pääsen pisterajoja. Hymy oli huulilla koko illan, kun sain kuulla saaneeni opiskelupaikan. Olin niin täpinöissäni, että minun piti keskiyöllä lähteä lenkille saadakseni purettua tunteen ulos.
Akateemisen älyn ja korkeakoulun käymisen merkitystä aloin pohtimaan, kun suomalainen media alkoi yhä useammin ottamaan esille perussuomalaisten kannattajien vajavaisen koulutustason jutuissaan, kuten näkyy mm. täällä
http://yle.fi/uutiset/perussuomalaiset_on_suomen_todellinen_tyovaenpuolue/5724908
ja täällä
http://www.tekniikkatalous.fi/talous_uutiset/2011-04-29/Eduskunnan-koulutustaso-laski-3301721.html
Olen aktiivisesti seuraillut erinäisiä nettifoorumeita viime vuodet ja akateemisen koulutuksen puute on nähdäkseni yksi poliittisista leimakirveistä. Tämän olen huomannut varsinkin värikkään kansanedustaja Teuvo Hakkaraisen (PS.) kohdalla, jota usein lähdetään nimittelemään sahuri-etuliitteellä. Korkeakoulun käyminen tuo siis jotain ihmisen arvostustasolle. Tämän asian tiimoilta voisin jaaritella lisää, mutta yritän pitää politiikan pois tästä kirjoituksesta.
Kuuntelin pari viikkoa sitten Ylen Tiedeykköstä, jossa oli aiheena yliopistonuorten työllistymisen haasteellisuus ( http://areena.yle.fi/1-2288063 )
Professori Kalle Michelsen totesi lähetyksessä mm. Suomea vaivaavan näyttämisen halu väestömme kouluttautumisen suhteen. Haluamme näyttää maailmalle, kuinka paljon meillä on korkeakoulutettuja ihmisiä ja kuinka pitkälle he ovat tutkinnossaan edenneet (lähetyksessä todettiin, että kandin tutkinto + maisterin tutkinnon suorittamiseen vaadittavan ajan käyttäminen työkokemuksen keräämiseen oli työmarkkinoilla paljon parempi yhdistelmä kuin pelkkä maisterin tutkinto)
Tämä kenties juontaa juurensa viime vuosiin asti jatkuneesta Suomen menestymisestä PISA-tutkimuksissa sekä maineesta Pohjolan Japanina, innovatiivisena tietoteknologian huippumaana. Puhun nyt siis menneessä muodossa, kumpaakaan noista ei enää voida näyttää toteen. Suomessa koko koulutusjärjestelmä on sosialisoitunut ja siltä osin totalitarismin alla, joten jos valtiolla on ollut agenda ajaa kuvaa Suomesta koulutuksellisesti maailman supermaana, on sillä ollut työkalut käytössä siihen.
Lainaan tässä monia ihastuttavia ja monia vihastuttavia tahoa, Jussi Halla-ahoa, joka yliopiston käyneenä on kirjoittanut akateemisen maailman heppoisista sulkuporteista seuraavaa:
"Yhteiskunnallisen keskustelun tuhoamisen moottorina toimii se taho, jonka pitäisi olla vapaan ja epäpoliittisen ajattelun viimeinen linnake, so. akateeminen maailma. Tämä taas parhaan ymmärrykseni mukaan on seurausta suuruudenhullusta koulutuspolitiikasta, jonka myötä yliopistoon pääsee massoittain ihmisiä, jotka eivät sinne kuulu. (Tendenssi alkoi jo sotien jälkeen, ja sen ensimmäisiä hedelmiä poimittiin 60- ja 70-luvuilla.) Heillä ei ole edellytyksiä analyyttiseen ajatteluun, mutta heillä on hirmuinen tarve kuulua 'älylliseen eliittiin.'"
Suomessa on kymmeniä tuhansia korkeakoulun käyneitä työttömänä. ( http://www.kauppalehti.fi/uutiset/akateemisen-tyottomyyden-kasvuvauhti-taittumassa/WiRfa9pV ) Monen vuoden jälkeenjääminen tulovirroissa ammattikoulusta ammattiin valmistuvien vertaistensa kanssa, vastuullisen työn vaatimien käytäntöjen opettelu, niukat tulot ja opintolainan ottaminen ovat kaikki järjellisiä selityksiä sille, että yksilön olisi hyvä saada "palkkioksi" työtä saatuaan opiskelunsa päätökseen. Moni kai luulee olevansa oikeutettu tähän, ikään kuin uskoen johonkin universaaliin moraaliseen oikeuteen, jonka mukaan tietty määrä hyvää pitää tapahtua, kun tietty määrä työtä on tehty ja hikeä vuodatettu. Kykenemättömyys analyyttiseen ajatteluun näkyy mielestäni tässä. Ammatin hankkimiseen pitäisi suhtautua pragmaattisesti, ei idealistisesti. Esimieheni kertoi tarinan opiskelukaveristaan, joka opiskeli yliopistossa folkloristiikkaa. Se oli ilmeisesti hänen intohimonsa ja hän kai kuvitteli, että pääsee toteuttamaan työuraansa haalimallaan tietomäärällä asian suhteen, josta piti. Harmi, ettei hän pysähtynyt ajattelemaan, kuinka hyvin hänen tutkintonsa mukautuu työmarkkinoiden tarpeisiin. Mies ei työllistynyt kuin vasta vuosia myöhemmin ja silloinkin lähihoitajana.
Yksi elämäni hyvistä päätöksistä oli käydä lähihoitajakoulu, kun tiputtauduin AMK:sta pois. Kun on lamankestävä ammatti takataskussa, on seuraavan siirron pohdintakin aavistuksen helpompaa. Kaikista ei kuitenkaan voi tulla lähihoitajia ja arvostankin suuresti yrittäjiä sekä yksityisen sektorin työntekijöitä. Heillä on toisinaan lyhyt ja jopa kapea leipä ja heidän on kannettava ylisuuren julkisen sektorin kulutuskekkereiden kustannukset.
Halla-aho ja Michelsen ovat samaa mieltä Suomen ylimitoitetusta koulutuspolitiikasta - väkeä otetaan liikaa sisään ja tutkinnolla on liikaa painoarvoa, viitaten kintaalla yksilön omiin kykyihin suoriutua esimerkiksi työmarkkinoilla. Omalta osaltani koin ylimitoitetut korkeakoulupaikat, kun läpäisin suositun alan pääsykokeet viimeisen hetken panostamisella. En ollut millään tavalla tyytyväinen esimerkiksi kirjoittamiini esseisiin pääsykokeissa. Olen kuitenkin opportunisti, ja otan tietenkin ilomielin opiskelupaikan vastaan. Tiedän myös, että yliopisto antaa minulle vain muodollisen pätevyyden. Tulen olemaan todella hyvä ammatissani, mutta siihen tarvittavien kykyjen ja tietomäärän hiominen huippuunsa tulee vaatimaan muutakin kuin yliopiston suorittamisen. .
Olen työssäni koulussa ollut tekemisissä kymmenien eri opettajien ja koulunkäynninohjaajien kanssa. Kasvatustyössä ei ole yhtä määritettyä paradigmaa, kuten esimerkiksi on lääketieteessä tai oikeustieteessä. Käytännössä kuitenkin aikuisten pitää näyttäytyä yhtenä rintamana lasten edessä, vaikka jonkin asian suorittamistavasta oltaisiin eri mieltä. Joskus olen kuullut sanottavan, että ihmisen persoonallisuus joko sopii kasvatustyöhön tai sitten ei. Kukaan ei tiedä, minkälaisiin persoonallisuuksiin keskenkasvuisilla lapsilla on osaset, joten mielestäni kaikentyyppiset henkisesti tasapainoiset ihmiset soveltuvat lastenkasvatustyöhön. Ujo ja hiljainen lapsi voi löytää turvan hiljaisesta aikuisesta ja taasen kokea ekstrovertin energiapakkauksen änkeävän liian lähelle.
Vaikka kasvatustyössä ei seuratakkaan yhteistä aatetta, eikä kukaan kritisoi sinua, jos toimit väärin (vaikka saisi ja pitäisi) niin silti pidän lastenkasvatusta niin tärkeänä asiana, että jokaisen pitäisi kokea velvollisuudekseen pyrkiä olemaan siinä mahdollisimman hyvä. Pidän tätä erityisen tärkeänä nyt, kun yhä useammat ihmiset (uudelleen)kouluttautuvat lähihoitajiksi monien eri alojen työpaikkojen kaikotessa Suomesta. Pahin skenaario mielestäni on, että lähihoitajan työstä tulee ns. liukuhihnatyö. Liukuhihnatyötä voi tehdä haluttomat tai kykenemättömät ihmiset, mutta ei ihmisläheistä työtä. Henkilökohtaisesti minua sapettaa sellaiset ihmiset, jotka ovat leipääntyneet työhönsä ja jopa saattavat purkaa joskus negatiivista tunnekuormaansa
vieraan perheen lapsiin.
Päiväkodissa työssäoppimisjaksolla ollessani ryhmämme lastentarhaopettaja sanoi, ettei pidä käymääni lähihoitajan koulutusta alkuunkaan riittävänä, vaan sen jälkeen pitää tehdä vielä töitä ollakseen kelvollinen. Olin hänen kanssaan samaa mieltä. Omien toimien analysointi, alan kirjallisuus ja palautteen pyytäminen ovat näitä työskentelyn muotoja. Tämän lisäksi omalla kohdallani on ollut onni saada työskennellä joidenkin oikeasti äärimmäisen taitavien kasvatusalan ammattilaisten kanssa viimeiset vuodet. Heiltä on ollut ilo kopioida ja apinoida hyväksi havaittuja toimintamalleja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti