Videopelaaminen ja lapset

Yritän tietoisesti olla laittamatta kärjistäviä ja sensaatiohakuisia otsikointeja kirjoituksiini. Tähän tuotokseen mieleni tarjosi tälläistä vaihtoehtoa: "Videopelit opettavat lapsia olemaan ponnistelematta minkään oikeasti tähdellisen asian eteen" tai jos olisin todella deep and edgy, niin englanniksi "Playing videogames will ruin your work ethic". Toisaalta tuo tyyli herättäisi lukijan huomion paremmin, mutta toisaalta se vaikuttaa halvalta clickbaittaukselta, johon internet-uutisointi nykyään sortuu. Lisäksi haluan kirjoituksillani jäsentää omia ajatuksiani ja herättää muille uusia ajatuksia, en tehdä vastakkainasettelua tai julistaa kymmentä käskyä uudestaan.

Vanhemmat saattavat tehdä karhunpalveluksen, kun ostavat lapselle omaan huoneeseen pelikonsolin, älypuhelimen, tabletin tai tietokoneen, jotka ovat nykyisin monitoimiviihdekeskuksia. Riskinä on, että lapsi kasvaa pienestä pitäen ajatusmalliin, jossa itsensä viihdyttäminen on paras tapa kuluttaa aikaa.

Itsensä kehittämisestä, joka lapsilla tapahtuu spontaanisti kiinnostuksen poukkoillessa kohteesta toiseen, tulee turhanpäiväistä, koska elektroninen laite tarjoaa erilaisia elämyksiä ilman vaivannäköä joka päivä.  Lukemisesta, kirjoittamisesta, piirtämisestä, käsitöistä ja liikkumisesta tulevat elämykset vaativat liikaa ponnisteluja ja nekin elämykset muuttuvat suppeiksi, kun "parempaa ruokaa" aisteille on tarjolla.

Olen töissä huomannut, että samoja lapsia, jotka pelaavat paljon ja joiden puheenaiheet pyörivät monesti videopelien ympärillä, ovat samoja lapsia, joilla ei riitä mielikuvitus parinkymmenen sanan tarinan kirjoittamiseen. Heitä ei kiinnosta lukeminen. Heitä ei kiinnosta tehtävien teko. He saattavat murtua palautteen alla. He odottavat kiitosta siitä, kun aukaisevat oppikirjan, vaikka on jo heidän velvollisuutensa tehdä niin.

Yhteen asiaan, kuten aapisen sivun lukemiseen tai matematiikan allekkainlaskun tekemiseen, voi olla vaikeaa keskittyä, jos on tottunut videopelien tuottamaan ärsyketykitykseen aisteille. Komeasti tehty audiovisuaalinen peli voittaa elämyksellisyydessään (https://en.wikipedia.org/wiki/Supernormal_stimulus) mennen tullen oppikirjojen rikkaat kuvitukset ja opettajan piirtämän kehukukan kauniisti täytetyn työskentelyvihkon viimeisellä sivulla. Jälkimmäisenkin saa vasta, kun on nähnyt vaivaa monta kuukautta. Samalla tosin on saattanut oppia ja sisäistää jotain ahkeruudesta, josta on hyötyä koko loppuelämän ajan.

Varsinkin lapsille suunnatuissa peleissä palkinnon saa paljon vähemmällä vaivalla kuin koulutyössä. Lapsi voi saada enemmän kehuja ja arvostusta pelinsisäiseltä mekaniikalta pelisuorituksestaan, kuin mitä hän saa aikuisilta ponnisteluistaan oppia uusia asioita. Koulu ja opiskelu näyttäytyvät varsin työteliäänä savottana, jos apuna ei ole tukiverkostoa eikä ketään, kuka herättäisi tunnollisuutta suoriutua hyvin. Toisaalta, jos kymmenen tuttua kaveria kokoontuu pelaamaan Counter-Strikeä iltaisin, on selviö, kumman ajanvietteen parissa saa vuorovaikutusta ja luottamusta sekä onnistumisen tunteita.

Olen joskus miettinyt, että säästävätkö jotkut aikuiset itseään vanhemmuudelta ostamalla lapselle passivoivia viihdytyskeskuksia. Kun lapsi ei osoita kiinnostusta juuri mihinkään muuhun kuin pelikoneeseen, ei tarvitse tuhlata aikaansa viemällä häntä harrastuksiin tai ylipäätänsä nähdä vaivaa harrastusten tukemiseen. Ei kukaan näin tietoisesti ajattele, mutta ajatus ajatuksen takana voi olla kavala.

Lasta ei tunnetusti pidä trimmata omien mieltymysten mukaan, mutta on elinikäinen palvelus ohjata hänet harrastusten pariin. Harrastuksella ei ole väliä, vaan sen tuomilla luonnetta ja sosiaalisia taitoja kehittävillä vaikutuksilla. Jos lapsella ei ole mitään muuta tekemistä kuin pelaaminen kotona, niin osallisuuden muodot vuorovaikutukseen muiden lasten kanssa ovat vähäiset. Pienelle lapselle pelaamisesta tulee resurssi, jolla hän voi saada jonkin merkityksen kaveripiirissään. Tämmöiseltä lapselta pelaamisen evääminen ei olekaan välttämättä enää niin yksinkertaista.

Tässä palataan jälleen kerran vanhempien vastuuseen ja käytännön järkeen. Kun vanhemmat päättävät pelaamisen määrän, eikä lapsi, pysyy pelaaminen kohtuuden rajoissa. Lapsen liika pelaaminen ei ole mikään pysäyttämätön luonnonvoima, vaan yhteisillä säännöillä asian saa toimimaan. Jos yhteisiä sääntöjä pelaamiselle ei synny, niin mikä on peruste antaa lapselle moinen luksuriteetti käyttöönsä.

Vahinkoa ei synny, jos vanhemmat osaavat säännöstelyn lisäksi tehdä oikean arvion tilanteen kehityssuunnasta esim. sen suhteen, kannattaako keskittymishäiriöiselle vesselille ostaa omaan huoneeseen televisio, pelikonsoli ja kaksikymmentä eri peliä sen kylkeen.

Ylistettyjä olkoon vanhemmat, jotka ovat vetäneet lapsen elämään säännöt, pitävät niistä kiinni sekä tukevat lapsiaan heitä itseään kiinnostavissa harrastuksissa, antaen samalla rakentavaa ja positiivista palautetta ponnisteluista, eikä pelkästään lopputuloksista. Näillä lapsilla on vahvin itsetunto ja he eivät turhaudu, jos heitä kielletään tai he kohtaavat vastoinkäymisen.