Asiantuntijalausuntoja lasten videopelaamisesta

Jari Sinkkonen kirjoitti Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecim-lehdessä videopelien vaikutuksista lapsiin ja nuoriin. Eniten silmiini pisti maininta siitä, että Sinkkosen mukaan vanhempainiltojen vakiopuheenaiheisiin kuuluu se, miten lasten ruutuaikaa saataisiin rajoitettua. Onko tämän asian ottanut esille opettaja vai vanhemmat? Toivottavasti opettaja. Miksi vanhemmat kysyisivät opettajalta neuvoa asiaan, jonka pitäisi olla ilmiselvä päätös heidän itsensä osaltaan? Tai sitten ymmärsin asettelun väärin.

Asian uutisoi myös Iltalehti, joka teki uutisen kylkeen gallupin. 605 äänen jälkeen 25 % vastaajista on sitä mieltä, että vanhempien ei voida odottaa tekevän mitään lapsensa videopeliriippuvuudelle. 25 % vastaajista ajattelee, että konsoli, tietokone tai älypuhelin on pysäyttämätön luonnonvoima, joka ilmestyy itsestään lapsen huoneeseen ja jonka käyttöä alakouluikäisen pitäisi kyetä omatoimisesti kohtuullistamaan.

Iltalehden uutisen kommenttiosion lukeminen sai minut ärsyyntymään. Se on täynnä minun ikäisiäni miehiä puhumassa puista, kun itse uutinen ja lastenpsykiatri puhuvat metsästä. Pelaamisen hyödyllisyyden ja pelien väkivaltaistavien vaikutuksien suhteen kommentoijat vetävät johtopäätöksiä pelkästään omiin kokemuksiinsa pohjaten. Kun on itse samoissa olosuhteissa selviytynyt kunnolliseksi aikuiseksi ilman ylimääräisiä komplikaatioita, niin oletetaan muillekin käyvän aivan samoin. Sinkkosen näkemykset tulevat 136 tutkimuksesta, joissa oli osana yli 130 000 lasta ja nuorta:

"Väkivaltaa sisältäviä pelejä on tutkittu laajasti ja monipuolisesti. Arvostetussa Psychological Bulletin -lehdessä julkaistussa meta-analyysissa oli mukana 136 aiheesta laadittua tutkimusta, joiden aineistoissa oli yhteensä yli 130 000 lasta ja nuorta. Väkivaltapelien pelaaminen on yhteydessä väkivaltaiseen käytökseen, lisääntyneeseen fysiologiseen virittyneisyyteen, turtumiseen ja empatiakyvyn heikkouteen. Se nostaa verenpainetta ja aiheuttaa makeannälkää. Lisääntynyt vireystila vaikuttaa lasten unensaantiin ja unen laatuun."

Tämän analyysin lukemisen ja tiedostamisen lisäksi vahva intuitioni on jo pidemmän aikaa sanonut, että kukaan minun sukupolvestani ei ole kylvettänyt aistejaan yhtä laajan superärsykkeitä pursuavan viihdevalikoiman parissa kuin lapset ja nuoret nykypäivänä. Meidän kokemuksemme eivät mitä todennäköisimmin siis ole riittävä peruste teilaamaan asiantuntijoiden huolia. Lastenpsykiatrian asiantuntija Hanna Manninen vahvistaa intuitioni:

"Nopea tiedonkulku, internet ja sosiaalinen media muokkaavat ihmisen psyykettä ja aivoja tavalla, jota kukaan ei tällä hetkellä riittävästi ymmärrä. Yksilöllisten, ehkä perinnöllistenkin alttiuksien vuoksi jotkut lapset joutuvat itselleen liiallisen ärsyketulvan tiimellykseen kykenemättä kehittymään ja kehittämään itseään suojaavia, suodattavia säätelykeinoja.

Seuraava lainaus on samasta kirjoituksesta ja se kertoo hieman myös osaltaan, että miksi jotkut vanhemmat suhtautuvat niin leppoisasti esimerkiksi siihen, että 10-vuotiaat voivat vapaasti käyttää älypuhelinta tai pelata Grand Theft Autoa:

"Tämän päivän pikkulasten vanhemmat ovat jo altistuneet tälle muutokselle omassa lapsuudessaan, eivätkä edes välttämättä näe tarvetta lapsensa ympäristön rauhoittamiseen. Kotikäynneillä voidaan todeta, että monissa perheissä taulutelevisio näyttää olevan auki aamusta iltaan, ja sen edessä sitterissään yksin köllöttää jopa alle 3 kk:n ikäinen vauva. Neuvolassa pitäisi kaikille vauvaperheille kertoa, kuinka suuri haitta pelkästään tästä on lapsen aivojen, vuorovaikutuskyvyn ja tunnesäätelyn kehitykselle."

Olen pelannut enemmän tai vähemmän kahdeksanvuotiaasta saakka. Tähän asti en ole jakanut näkemystä sille, että väkivaltapelit toimisivat syntymekanismina niille vakaville oireille, joita Sinkkonen luetteli (empatian puute, turtuneisuus, väkivaltaisuuden lisääntyminen, fyysinen levottomuus, makeannälkä, unettomuus). Olin enemmän siinä uskossa, että jo ennestään oireileville lapsille on myrkkyä tarjota videopelaamisen mahdollisuus, mutta perusterve lapsi kestäisi minkälaista ärsykemättöä tahansa. Nyt tarkasteltuna tämä on täysin tyhmä ajatus.

Väkivaltapelien vaikutukset lapsiin ja nuoriin tulivat minullekin siis uutena tietona. Ennen tätä olin jo hyväksynyt sen, kuinka liika pelaaminen on hukkaan heitettyä aikaa, varsinkin lasten kohdalla. Tuon kirjoitukseni keskeisin ajatus sisältyy myös Sinkkosen esittämään kysymykseen omassa kolumnissaan:

"Kannattaa silti esittää yksinkertaisin mahdollinen kysymys: mitä kaikkea hän (lapsi) ehtisi tehdä niiden tuhansien tuntien aikana, jotka hän viettää pelaamalla? Mitä niistä lopulta jää käteen?"

Ylenpalttisesta pelaamisesta ei jää käteen minkäänlaista inhimillistä pääomaa. Pelaamista puolustetaan kahdella argumentilla, jotka Sinkkonenkin reiluna kaverina esittää:

"Kaikki pelit eivät ole väkivaltaisia. Niiden avulla voidaan opettaa sosiaalisia taitoja ja harjaannuttaa silmän ja käden yhteistyötä." 

Pelaamista on puolustettu

1) silmä-käsi -koordinaation kehittymisen 

2) sosiaalisten taitojen parantumisen

perusteilla niin pitkään, kuin minä muistan (n. 15 vuotta). Molemmilta pelaamista puoltavilta argumenteilta putoaa kuitenkin pohja, kun ne tutustutetaan reaalimaailmaan.

1) On pelejä, joissa täytyy kehittää tietynlainen taidon ja älykkyyden alue huippuunsa, jotta kykenisi voittamaan kohdattavat vastukset, tai moninpelien tapauksessa, vastapelaajat. Oman hahmon kehitys, silmä-käsi -koordinaation ja pelisilmän hiominen, tasojen läpäisy, tavaroiden etsiminen ja sen sellainen takaa sen, että aika kuluu ja vanhempi yksilö jopa kuvittelee valheellisesti etenevänsä jollain elämän osa-alueellaan. Tämä on sinänsä totta. Videopelissä eteneminen tosin varastoituu vain nollina ja ykkösinä kovalevylle, eikä 99,9 % ajasta opi mitään taitoja, jotka voisivat auttaa oikeassa elämässä.

Kun näppis + hiiri -kombinaatiota käyttää säännöllisesti, niin silmä-käsi -koordinaatio tehostuu siinä toimessa. Tämä hermostollinen oppineisuus ei siirry mihinkään muuhun taitoon. Tehokas hiiren ja näppäimistön käyttäjä on tehokas hiiren ja näppäimistön käyttäjä. Silmä-käsi -koordinaation kehittyminen on itsetarkoituksellisesti jo positiivinen asia näissä puolustuspuheenvuoroissa, mutta yhtään konkreettista etua elämäntaitoihin en ole kuullut kenenkään sille löytävän. Tietokoneen sujuva käyttö on välttämätöntä nykymaailmassa, mutta sen opetteluun ei tarvitse tuhansia eikä satoja tunteja pelaamista.

2) Pelien tarjoama sosiaalinen virikkeellisyys on minusta kaksiteräinen miekka. Arka ja ujo ihminen voi todellakin saada oivan ponnahduslaudan sosiaalisille suhteille moninpelien maailmasta. Virtuaalimaailmassa saattaa tutustua ensimmäisen kerran ihmiseen, jonka kanssa tuntee olevansa samalla aaltopituudella. Sieltä voi löytää itselleen ystävän, jonka myöhemmin tapaa oikeassa elämässä. Viimeistään siinä vaiheessa se ei poikkea enää mitenkään normaalista ihmissuhteesta. On myös tavallaan hauskaa heittää moninpelin chatissa skeidaa eurooppalaisten tai jenkkien kanssa.

Toisaalta moninpelit ja chatit voivat olla turvasatama ja mukavuusalue, jolta ei ehkä haluta poistua. Kun sosiaalinen kanssakäynti hoituu tietokoneen kautta, ei tarvetta lähteä ihmisten ilmoille välttämättä enää synny. Ei ole mitään syytä kehitellä uusia harrastuksia tai ajanviettotapoja.

Nettipelaaminen ja chattaaminen poistavat tehokkaasti yksinäisyyden tunnetta. Omassa peliryhmässä nauttii luottamusta ja pääsee vuorovaikuttamaan, jotka molemmat ovat tärkeitä sosiaalisia pääomia jokaiselle ihmiselle. Tämä kaikki on hyvin petollista, sillä oikeastihan sitä vain istuu tietokonetuolilla ja tyhjänpäiväisyyden tunne ei kalva, kiitos pelin ja chatin, joka vie kaiken huomion.

Lapsi on huoltajansa tahtoon alisteinen. Hänelle voi tarjota ylenpalttisesti viihde-elektroniikkaa ja niiden kautta virtaavia sovelluksia koko sen ajan, kun hän asuu kotonaan, ja hän ottaa sen kaiken varmasti ilolla vastaan, mutta se ei tarjoa hyviä eväitä elämää varten.

Laitan vielä loppuun kertauksena yllä olleen lainauksen Hanna Mannisen kirjoituksesta.

"Nopea tiedonkulku, internet ja sosiaalinen media muokkaavat ihmisen psyykettä ja aivoja tavalla, jota kukaan ei tällä hetkellä riittävästi ymmärrä."

Lausahdus kielii mielestäni siitä, että meillä muhii jonkintasoinen aikapommi lasten henkisen hyvinvoinnin, oppimiskykyjen ja sosiaalisten taitojen suhteen. Jarrujen lyöminen lapsille tuputettujen viihdyttämiskeskusten- ja sovellusten tarjontaan täytyisi ehkä nostaa poliittiseksi kysymykseksi, aivan kuin tupakka aikoinaan. Ja mieluummin ennen kuin meille syntyy lisää Supercellin ja Rovion kaltaisia yrityksiä, jotka tekevät yksinkertaisia ja helppoja pelejä, joissa on sisäänrakennettuna mielihyvää tuottava palkitsemissysteemi, jolta aivot eivät saa rauhaa. Simppeli sovellus pienellä psykologisella koukulla, joka sitten suunnataan impulsiiviselle kohdeyleisölle, on varsin tuottoisa konsepti. Siihen haluaa moni muukin päässä jaolle tulevaisuudessa. Jotkut ovat jo luomassa jakamiskanavia.