Suomalainen köyhyys

Helsingin Sanomat uutisoi 21.12 sosiologien kanssa tekemästään suuresta köyhyyskyselystä, josta ilmeni hieman vähemmän yllättäen rikkaiden ymmärtämättömyys köyhyyttä kohtaan. Pidän uutista ja tutkimusta epätarkkana ja kirjoitan nyt muutaman ihmettelyni sen suhteen ylös. Ihan alkuun pitää kuitenkin kysyä, että miksi itselle ventovieraiden, rikkaiden ihmisten ajatusmaailma on niin tärkeä köyhille? Riittääkö köyhille, että heidän ongelmiensa ymmärretään johtuvan heistä riippumattomista syistä, vai haluavatko he tämän lisäksi, että joku tai jokin korjaisi tämän epäkohdan pois maailmasta? Tämmöisen uutisoinnin suosio kummeksuttaa.

Ennen kuin rikkailta kysyttiin yhtään mitään, olisi ollut tärkeää jollain tapaa jaotella köyhät niin, että heistä näkyisi a) olosuhteiden takia ja b) omien valintojensa takia köyhyyteen ajautuneet. Näiden eroavaisuuksien seulomiseen ei liene olemassa mitään tarkkaa tieteellistä metodia, mutta on selvää, että 20-vuotias terveytensä menettänyt köyhä kirvoittaa erilaisen vastaanoton kuin 55-vuotias täysin terve köyhä, jolla on ollut koko siihenastinen elämä aikaa vaikuttaa omiin asioihinsa. Vastaleirin puolella lapsesta saakka kovasti töitä tehnyt rikas, joka on saattanut saada kroppansa täyteen yrittäjän ammattitauteja, myötäelää köyhien asemaa eri tavalla kuin rikas, jota hyvä perhe on peesannut pienestä pitäen kohti hyvää tutkintoa ja työpaikkaa.

Koska köyhiä ja rikkaita tutkittiin vain omina homogeenisina joukkoinaan, niin tutkimuksesta saadusta tiedosta ei voi vetää kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Ilman tarkempia mittareita ainoaksi hyötyjäksi jää toimittaja, joka sai lehteensä raflaavan ja vastakkainasettelevan uutisen. Sensaatiohakuisuuden osoittaa myös se, että kymmenestä tuhannesta vastauksesta juttuun on ilmeisen tarkoituksellisesti poimittu ne kommentit, missä rikkaat antavat ylimielisimmät ja törkeimmät kommentit köyhistä ja köyhyydestä. Köyhyyden ja syrjäytymisen syntysyissä on paljon harmaan eri sävyjä. Kaiken kaikkiaan tämänkaltainen uutisointi antaa huonon pohjan köyhyydestä keskustelemiselle ja kirjoittamiselle, koska mustavalkoisuus ottaa herkästi vallan.

Köyhyysdebatin saa käännettyä myös filosofiseksi pohdinnaksi, koska jossain määrin näyttää siltä, ettei rankoissa olosuhteissa kasvaneilla köyhillä ole aina edes omaa tahtoa valintojensa suhteen. Narsistiperheessä kasvanut koulukiusattu yksilö, jolla ei aikuisikään päästyään ole jäljellä itseluottamuksen rippeitä eikä kelvollisia elämäntaitoja opittuna, tekee keskimäärin enemmän huonoja valintoja kuin keskiluokkaisesti kasvanut yksilö. Jos surkeissa olosuhteissa varttunut yksilö syrjäytyy ja vetää itsensä syvälle suohon ajautumalla velkavankeuteen, aloittamalla huumeiden käytön tai muuta vastaavaa, niin valinta on kyllä ollut hänen, mutta monissa tapauksissa joku muu, jossain aiemmassa kohdassa yksilön elämän aikajanalla, ajoi hänet siihen valintaan. Viallisella skeemalla ja mielellä on vaikea tehdä sellaisia valintoja, jotka "kunnon kansalaisista" näyttävät täysin järkeenkäyviltä ja helpoilta.

Laitan tähän HS:n tutkimusta johtaneen professori Juho Saaren kommentin ja kysymyksiä, joihin haluaisin kuulla vastauksen joskus:

 Professori Juho Saaren mukaan on huolestuttavaa, että hyvässä asemassa olevista niin suuri osa näkee köyhyyden johtuvan yksilöllisistä syistä.

Se näkyy juuri nyt myös päättäjien tekemissä ratkaisuissa. Niissä on korostettu ihmisen aktivointia ja omaa panosta.
Liian vähän kiinnitetään huomiota köyhyyttä aiheuttaviin rakenteellisiin seikkoihin.
”Kauniisti sanottuna: ratkaisuissa on liian individualisoiva ote”, Saari sanoo.

Eikö silloin nimenomaan pidä korostaa myös omaa vastuuta, jos halutaan vähentää köyhyyttä aiheuttavia rakenteellisia seikkoja? Ja mitä ovat nämä köyhyyttä aiheuttavat rakenteelliset seikat, joihin poliitikkojen pitäisi pystyä vaikuttamaan? Ainakaan poliittiset lupaukset uusista työpaikoista eivät ole täyttyneet kovinkaan kehuttavasti.

Sukupolvien yli ulottuva köyhyys johtuu ihmisten tyhmyydestä ja huonoista päätöksistä, jotka sitten luovat huonon kasvuympäristön heidän jälkeläisilleen, nivoen näin yhteen huonoista valinnoista ja olosuhteista johtuvan köyhyyden. Rakenteilla on pieni vaikutus tähän jatkumoon, jonka ihmiset tekevät omilla valinnoillaan. Jos yhteiskunnan ote ihmisten tekemiin elämänvalintoihin on nyt liian individualistinen, niin millä tavalla yksilönvapauksien rajoittamista ja valtion väliintuloa lähdettäisiin lisäämään?

Suomalaisen köyhyyden kitkeminen on ensin perheiden vastuulla ja sitten vasta yhteiskunnan, koska vain näistä ensimmäisellä voi olla todellista tahtoa ja realistiset mahdollisuudet saada köyhyyden kierre katkeamaan. Kun laskujen ulkopuolelle jätetään moniongelmaiset perheet ja työhön kykenemättömät, ei kyseessä ole mikään harvojen oikeus, vaan jokainen voi omalle lapselleen opettaa työmoraalin, joka valmistaa hänet paremmin muuttuvaa maailmaa varten.

Ihminen ei voi olla mitään muuta kuin pienituloinen, jos häneltä puuttuu rahankäytön taidot, kyky suunnitella elämäänsä pitkäjänteisesti ja yleinen viitseliäisyys tehdä asioita itselleen paremmaksi. Jos tämä pienituloinen on tyytyväinen elämäänsä, niin kenelläkään ei ole siihen nokan koputtamista, mutta toisaalta jos hän valittaa kohtalostaan olla köyhä ihminen Suomessa, on jonkin sortin itsetutkiskelu paikallaan.

Myötätunto on ainakin minun kohdallani rajallinen voimavara. Myötätunnon määrä on vaihteleva sen suhteen, missä määrin köyhyyden kyllästämä elämä johtuu omista itsekkäistä valinnoista verrattuna vaikka heihin, jotka ovat käyneet lapsuudesta asti selviytymistaistelua itsestä riippumattomista tekijöistä johtuen. Rajallisten resurssien maailmassa minä kohdistan myötätuntoni heihin, joilla on pääasiallisesti jälkimmäisen ryhmän piirteitä.

Äärimmäinen köyhyys

Suomalaisten köyhyys poikkeaa perinteisestä kehitysmaissa asuvien köyhien kokemasta niukkuudesta. Suomalaiselle vähäosaiselle terveydenhoito, hyvä koulutus ja eläke ovat itsestään selviä asioita, mutta näin ei ole asian laita Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja Aasiassa, eikä välttämättä edes Pohjois-Amerikassa. Suomea tarkastellessa äskeisten etuisuuksien päälle voidaan vielä lisätä lämmin asunto, juokseva vesi, oma kylpyhuone ja keittiö ja vastikkeeton raha. Puhutaan niin räikeistä eroista, että ainakin hyvinvointivaltiossa asuvien köyhyydelle pitäisi olla oma käsitteensä. Monen kohdalla valitus syntyy, koska on totuttu vähittäiselintasoon, joka on vääristänyt kuvan todellisesta köyhyydestä, josta iso osa maailmaa tälläkin hetkellä taistelee tietään ulos.

Luulen monen suomalaisen köyhän ajatusmaailman olevan keskimäärin erilainen kuin kehitysmaissa asustelevan. Ainakin Li Andersson (vas) on puhunut suomalaisten henkisestä köyhyydestä, jota käsittelenkin loppukirjoituksen ajan. Termi on mielestäni osuva, koska hyvän vähittäiselintason vallitessa ja henkisen kapasiteetin puuttuessa saadaan olemattomistakin asioista ongelma. Näin on käynyt myös näissä kahdessa nostamassani kommentissa, jotka ilmenivät HS:n köyhyystutkimusuutisessa. Mind you, en vähättele näiden kahden kirjoittajan kokemuksia, hehän voivat olla oikeasti maailman surkeimman kohtalon saaneita piruparkoja. On kuitenkin paljon ihmisiä, joille tämänkaltaiset ajattelutavat tuovat elämään turhaa tuskaa.

1.

"Jokainen köyhä tietää, että elintaso ei määritä onnea. Elämän pitää olla elämisen arvoista, ei murheessa ja stressissä kieriskelyä.” 

Elintaso määrittää onnellisuuden tiettyyn pisteeseen saakka siinä mielessä, että on sillä on mahdollisuus vähentää monia stressitekijöitä: Toimiva auto ja velaton asunto, vakituinen työpaikka, ei tarvetta elää tilipäivästä tilipäivään, lapsista huolehtiminen ilman huolta, etteikö rahat siihen riittäisi. Jos elintasolla taas tarkoitetaan sitä, että asunnossa on paljon turhia tavaroita (ja keittiön pöytä täynnä osamaksulaskuja), niin olen samaa mieltä. Se, minkälainen elämä on elämisen arvoista, on melkoisen laaja käsite. Kuka sen elämän tekee elämisen arvoiseksi, ellei yksilö itse, jolla on valta myös tuntemaansa murheen ja stressin määrään.

2.

"Mahdollisuus suunnitella elämää eteenpäin eikä niin, että kaikki aika ja energia menee vain päivästä toiseen selviämisessä." 

Jokaisella meistä on henkilökohtainen tehtävä muodostaa omassa päässään skenaariot, jotka kertovat että miltä päivästä päivään eläminen tuntuu. Vastoinkäymiset voi jättää huomioimatta tai niistä voi muodostaa positiivisen tai negatiivisen skenaarion. Toisen maailma romahtaa siitä, että laskujen maksu myöhästyy muutaman päivän ja toisen siitä, että hänet naulataan viisivuotiaana puuhun kiinni, jonka jälkeen hänen jalkojaan kärvennetään tulella. Miten kummankaan henkistä tuskaa voi mitata, nehän voivat olla vaikka yhtä suuria. Toisen todellinen hätä on vain hivenen suurempi.

Historian dosentti Teemu Keskisarja, jonka niche on tavallisten kansalaisten elämä 1500-1900-lukujen Pohjoismaissa, on puhunut kansakunnan alentuneesta kipukynnyksestä, jolla hän tarkoittaa mm. huonontunutta stressinsietokykyä. Nykyajan aikuinen ihminen voi itkeä terapeutille, kaverille, Facebookkiin tai vaikkapa blogiin. Vaihtoehtoja on niin monia, että validaation tarjoaja omalle tuskalle löytyy takuulla. Mikäli on uskominen lastenpsykiatrien kertomuksia, niin valittaminen on turhaa, koska ihminen selviää heidän mukaansa mistä vain. Yksin jätetyllä lapsella ei ole muuta vaihtoehtoa kuin keskittyä selviämiseen, sillä hänen valitustaan ei kuule kukaan. Jos lapsi selviää, niin aikuisenkin täytyy.