Lapsen välittömän hyvinvoinnin turvaamiseksi isä ja äiti ovat valmiita luopumaan mistä tahansa. Omassa elämänkäsityksessä itsekeskeisyys on kaikonnut tai muuttunut toissijaiseksi ja kaikki suunnitelmat tehdään jälkeläiset huomioon ottaen. Hieman tämän rakkauden ja välittämisen sisimmän ytimen ulkopuolella omalle lapselle halutaan parhaat mahdolliset ainekset elämään, mitä vanhempi itse ja ympäristö suinkin kykenevät resurssien puitteissa tarjoamaan. Vanhempi toivoo lapsen menestyvän paremmin elämässä kuin mitä itse. Näin siis tunteen ja puheen tasolla, tietoiset ratkaisut ja toiminta kielivät toisinaan jostain muusta.
Kun tarkastelen asiaa vanhempien tunnetason kannalta, tuntuu toisten, itselleen ventovieraiden ihmisten omien lasten kanssa työskentely järkyllä tavalla vastuulliselta ja tärkeältä tehtävältä. Jokaisella lapsen elämään kuuluvalla aikuisella on oma osallisuutensa ja vastuunsa. Osallisuus voi olla häviävän pieni, mutta silti ei voi koskaan tietää, mikä ratkaisu, mielipide tai toiminta muokkaa jollain tavalla lapsen omia tietoisia tai tiedostamattomia ajattelumalleja. Kyseessä ei läheskään aina ole suora vuorovaikutus. Riittää, että lapsi seuraa aikuisen toimintaa tai noteeraa hänen sanovan tai tekevän jotain. Minulle on suotu pieni statistin osa joidenkin lasten elämässä. Ajattelen, ettei se ole merkityksetön ja osani minunkin täytyy suorittaa hyvin. Mitä valitsen sanoa ääneen, mitä valitsen tehdä tai valitsen jättää tekemättä – lasten seurassa kaikella voi olla merkitystä.
Lapsi huomaa aina, jos joku aikuinen tekee tai sanoo jotain, mikä on ristiriidassa lapsen maailmankuvan kanssa. Kun omalla kohdallani näin on käynyt, oppilaat tykkäävät kaiken kukkuraksi huomauttaa siitä. Nämä ovat varsin kevytmielisiä keskusteluita. Vaikka voin perustella tekemiseni ja sanomiseni, niin toisinaan mietin varsinkin väärinkäsittämisen mahdollisuuden takia, että jokin päivän aikana sanomani tai tekemäni asia alkaa askarruttamaan lapsia illalla, he puhuvat siitä kotonaan ja sitten lasten lisäksi vielä vanhemmatkin pitävät minua pöljänä. Tätä asiaa tarpeeksi pohtimalla saa avattua portin hulluuteen.
Lässyttäjätätien (sukupuolineutraalina ilmaisuna) habituksella ja ulkoa opitun kuuloisilla, korrekteilla fraaseilla pääsisi helpommalla. Näen ylikorrektin ulkokuoren säilyttämisen ammattitaitona. Ehkä tämän asian huomaavat vain miehet, koska olemme vähemmistö päiväkotien ja koulujen maailmassa ja meidän toimintatapamme, olemuksemme ja retoriikkamme poikkeavat siitä, mihin lapset ovat tätiarmeijan keskellä tottuneet. Kaikkia kuitenkin tarvitaan, se on selvä.
Jokaisen valinnan pitäisi johtaa kohti muodollisen luottamuksen luomista/säilyttämistä sekä erityisesti lapsen luottoa siihen, että tarvittaessa ongelmat alkavat ratkeamaan viimeistään sitten, kun niistä kertoo aikuiselle. Jos lapsen muodollinen luottamus aikuiseen kärsii, vaikka vain tiedostamatta, kaikki tilanteet vaikeutuvat. Esimerkiksi, oppilas ei välttämättä usko jokaisen opettajan kykenevän ratkaisemaan kiusaamista omalla kohdallaan.
Toisena esimerkkinä omien valintojen vaikutuksesta lapsen ajatteluun ja luottamukseen mieleeni tulee kertomus kirjassa Myönteinen ajattelu lasten kasvatuksessa. Kolmevuotias tyttö ei puhunut kerhossa kenellekään aikuiselle koko vuonna, koska oli kuullut heistä kahden vitsailevan keskenään jonkun kerhoa käyvän lapsen kustannuksella. Kun ottaa huomioon kolmevuotiaan mielen tason, oli ratkaisu mielestäni ihan oikea. Aikuinenkaan ei halua mielellään keskustella sellaisen aikuisen kanssa, joka sitten saattaa naureskella selän takana hänelle. Näiden kahden kerho-ohjaajan toiminnan ja puheiden takia lapsi teki oman päätelmänsä, ettei ainakaan kyseisessä paikassa ollut aikuisiin luottamista. Tämä kirjoitus on jo tähän mennessä täyttynyt erilaisista valinnoista rivien välejä myöten, mutta väännän tähän väliin rautalangasta, että on huono valinta harrastaa työpaikkahuumoria lasten kuullen.
Sen verran vielä tästä äskeisestä esimerkistä, että siitä syntyy päähäni mielikuva, kuinka epämukavaa varsinkin aralla lapsella on olla tuollaisessa kerhossa. Kerhotilat ovat joskus ahtaita ja et pääse epämukavien aikuisten ulottuvilta mihinkään hengähtämään. Ja epäpätevyystekijöitä voi olla muitakin kuin lasten kuullen heidän vertaistensa arvostelu. Äskeisen esimerkin aikuiset tarjoavat lapselle tärkeän oppitunnin, mutta väärässä paikassa ja kehitysvaiheessa: uusiin tuttavuuksiin ei kannata heti alkaa muodostamaan luottamussuhdetta.
Kolmannen esimerkin tilanteen hyvin moni on nähnyt tai kokenut jonain variaationa. Itse näin sen kerran kauppajonossa, jossa pieni, alle kouluikäinen lapsi oli vanhempiensa kanssa. Lapsi haki itselleen sipsipussin, kurkotti laittaakseen sen ostoshihnalle, eikä isä selvästikään pitänyt tästä. Hän laittoi lapsen lastaaman herkun hihnan viereiseen hyllykköön, jonka johdosta lapsi alkoi heti itkemään äänekkäästi. Äiti laittoi sipsipussin ostoshihnalle takaisin ja lapsen itku lakkasi. Tilanne oli ohi viidessä sekunnissa eikä ensimmäistäkään sanaa vaihdettu. Tämän edessäni olleen perheen sen hetkisten kemioiden kylmyyden pystyi kuitenkin aistimaan. Ja syypääksi asettuu lapsi, koska hänelle ei uskallettu sanoa ei. Tässä tilanteessa ei ollut kyse luottamuksen rakentumisesta, vaan siitä, että kumman vanhemman kanssa lapsi voi vastaisuudessa alkaa tekemään kahdenkeskisiä sopimuksia ja kuinka lyhyen tähtäimen hyvä ratkaisu (ei itkua) vesittää pitkän tähtäimen hyvän ratkaisun (harmoninen koti, jossa vanhemmat vetävät yhtä köyttä).
Kaikkia ei voi miellyttää, joten voiko ammatin kautta jokaisen lapsen kohdalla edes syntyä muodollista syvempää luottamusta, tai kuten jotkut – en minä – sanoisivat: "Voiko syntyä yhteyttä." Vaikka pyrkisi tekemään reiluja ratkaisuja, ei viesti aina mene perille lapsen rajallisen ymmärryksen takia. Lapsi saattaa pitää jatkuvasti ojentavaa aikuista iänkaikkisena kusipäänä, ihan sama kuinka paljon myötätuntoa tämä osoittaisi lapselle. Tässä, väärinkäsityksissä ja lapsen tukemisessa on kaikessa kyse samalla mielen tasolla liikkumisesta, joka ei aina onnistu. Ojentamisessa tämän tason voi toki unohtaa riippuen siitä, haluaako vaikuttaa yhtään miellyttävältä lapsen silmissä.
Koulussa, päiväkodissa ja kodissa on kaikissa oma, lähestulkoon katkeamaton arvovalintojen virtansa. Voiko jättää tavarat levälleen, pitääkö ruoka syödä loppuun, kuinka paljon voi pelata, voiko kiroilla, voiko kulkea ilman päähinettä pakkasella, saako metelöidä, saako nuo kaksi oppilasta nyt keskustella, saako valvoa, mihin asti saa olla ulkona kavereiden kanssa viikonloppuisin, saako uuden pelikonsolin, saako värjätä hiukset, kotitöiden laiminlyönti, anteeksipyynnön vaatiminen, seuraamus huonosta koulutyöstä ja niin edelleen. Eri tavoin perusteltuja ratkaisuja ja menetelmiä on niin paljon, että perfektionismiin ja
analyyttisyyteen taipuvainen persoona tuntee olevansa kotonaan. Aikuisten tekemät valinnat näissä joskus pienissä asioissa sisältävät kuitenkin opetuksen, joka kertoo lapselle, mitä hyveitä on tärkeä noudattaa ja mitä häneltä vaaditaan.
Minulta on kysytty, pidinkö itse aina koulunkäynnistä. Joskus minulle on
oppilas kertonut, kuinka myöhään hän saa valvoa ja katsoa televisiota.
Kahdeksanvuotias on kehuskellut minulle pelaavansa
kahdeksantoistavuotiaille tarkoitettuja pelejä. Olen järkeillyt, että
tämänkaltaisilla ulostuloilla lapset kaipaavat jostain syystä perheen
ulkopuolisen aikuisen moraalista kompassia tai he yrittävät tehdä minuun
vaikutusta. Lapsi, joka saa katsoa televisiota myöhään, luonnollisesti
kehuskelee tällä asialla kavereilleen, mutta saattaa alkaa jossain
vaiheessa etäisesti miettimään, minkä takia hänen vanhempansa antavat
hänen tehdä näin. Se, miten valitsen vastata lapselle noissa
tapauksissa, voi vaikuttaa häneen tai olla sitten vaikuttamatta. Jos
vaikuttaa sadan lapsen joukosta yhteen positiivisesti, on se hyvä
lähtökohta.
Oma malli on vaikuttavin. Aikuisen sanojen ja puheen voima verrattuna hänen konkreettisiin tekoihinsa ja valintoihinsa on vähäinen. Lukemattomat aikuiset julistavat keskenkasvuisille elämänviisauksia ja päiväkäskyjä, joiden syvällisempää merkitystä ei aina itsekään ymmärretä, mutta toimivat käytännössä sitten täysin toisella tavalla, jonka lapsi kyllä huomaa. Huono oppitunti seuraa, jos lapsi tajuaa jossain vaiheessa, että aikuinen kertoo ulkoa opittuja elämän ohjesääntöjä vain, koska hänen kuuluu tehdä niin. Lapsikin alkaa kuuntelemaan vain, koska hänen kuuluu tehdä niin ja hän pääsee vähemmällä vaivalla tilanteesta pois, kun esittää kuuliaista. Eikä hän ymmärrä ja sisäistä aikuisen sanomasta mitään. Jos lapsi rohkaistuu kyseenalaistamaan jotain ristiriitaa, niin tyhminkin aikuinen onnistuu kyllä väittelemään lapsen suohon ja vastarinta on kukistettu. Tämäkin valinta opettaa lapselle tavallaan jotain. Sen, että aikuisena oleminen voi olla ulkokultaisena fariseuksena paasaamista ja oman egon suojaamista kaikilta iskuilta, eikä esimerkiksi suoraselkäisesti omien sanojen takana pysymistä.
Sain juuri idean tähän liittyen. Jos haluaa lapsen noudattavan luontaisesti hyveitä ja omaksuvan myönteisiä ajattelumalleja elämäänsä, niin kannattaa lukea jokin kasvatusopas ja kohdistaa siinä annetut pääpiirteittäiset, leveitä linjoja vetävät kasvatusopetukset itseensä. Kasvatuskirjojen ydinsanomat pätevät aikuisiinkin, koska lapsista tulee lopulta aikuisia. Sitten kun nämä asiat on kirjasta omaksunut, voi lapselle toimia mallina. Jätetään idea suunnittelupöydälle.
Se, mikä lyhyellä tähtäimellä on hyvä ratkaisu, ei useinkaan ole sitä, kun miettii pidemmän ajan kehityskulkua. Vähemmän yllättävästi esim. vanhemmat yleensä katsovat pitkän tähtäimen lopputulosta ja heidän lapsensa taas lyhyen tähtäimen lopputulosta. Vanhemmat ottavat melkein kaiken arvovalinnoista ja sitä myöten lapsen luonteenkasvusta syntyvän käymisjätteen kontollensa (Psst, merkitse lähteet, onkohan oikeastaan näin?). Minulla ei ole lapsia, mutta minulle on muodostunut käsitys siitä, kuinka henkisesti rankkaa toisinaan on olla tunnollisesti hyvä vanhempi ja valita se vaihtoehto, jolla kodin ilmapiiri väliaikaisesti huononee. Silkasta rakkaudesta ja rehellisyydestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti