[Editor's note] Kirjoitin uskonnosta ja uskomisesta ensimmäiset 13 kappaletta. Jos uskonnosta jaarittelu ei kiinnosta, niin kannattaa hypätä tämä mukaan laskettuna 15. kappaleeseen, joka alkaa sanoilla "Kirkon lisäksi myös". Mielestäni siitä alkaa paljon parempi osa.
Kristinuskobisneksen liikemiehet, gideonit, kävivät muutamissa koululuokissa jakamassa versoille Uusi testamentti ja psalmit -teoksen. Teos on kirvoittanut keskustelua oppilaiden keskuudessa muutamaan otteeseen ja tämä keskustelu ja teoksen käsittely on jaritervomaisella tasolla. Olen omalta osaltani asiaan todennut, että kyseessä on mielipideasia ja minun mielestäni kyseistä kirjaa ei kannata ottaa tosissaan. Harmi, että Vanhaa testamenttia ei jaettu.
Jos joku kaverini on löytänyt aidon onnellisuuden uskosta, niin minä olen oikeasti iloinen hänen puolestaan. Minua ei kiinnostaisi kenenkään uskonnon harjoittaminen yhtään, jos se suoritettaisiin yksinomaan kirkossa tai seurakunnassa, johon ihmiset menevät omasta tahdostaan. Näen kuitenkin jotain vaikeasti selitettävissä olevan irvokasta siinä, että koulua, paikkansapitävän ja ehdottoman tiedon ja opettaja-auktoriteettien linnaketta, käytetään yhden tietyn uskonnon hyveiden julistamiseen ja paikkansapitämättömien tarinoiden kertomiseen.
Kouluinstituutio on otollinen paikka ehdottoman totuuden kertomiselle. Alakouluikäinen lapsi luottaa aikuiselta saamaansa tietoon ja ei monestikaan kyseenalaista kuulemaansa. Oikein tietämisestä saa kehuja ja palkkion hyvän arvosanan muodossa.
Irvokkuus ja hengellinen hyväksikäyttö tulee mielestäni siinä, kun kirkon jäsen saapuu kouluunja oppilaat on kasattu samaan tilaan hänen eteensä kuuntelemaan hiljaa, mitä hänellä on sanottavana. Hän kertoo hyveistä ja ihmetarinoista ja hieman samaan tapaan kuin julkisen sektorin virkamies, hän ei kerro tarinan toista puolta, jos sitä ei itse hoksaa kysyä. Ja vaikka joku oppilas älyäisikin, tuttuun tapaan tyhminkin aikuinen osaa päihittää kyseenalaistavan lapsen väittelyssä. Jos ei muuten, niin valehtelemalla lisää.
En tiedä, miten koulun varsinaiset uskonnon tunnit menevät näinä päivinä. Käsitykseni on, että mitä vanhemmaksi oppilas tulee, sitä pienemmäksi
koulun roolin pitäisi käydä hyveellisessä kasvattamisessa ja
maailmankuvan rakentamisessa, painotuksen kasvaessa kohti oppimimaan
oppimista ja koulutyötä. Hyvänä asiana sanottakoon, että alkuopetusikäiset eivät kuule enää ihmeteoista, jotka auttoivat Israelin kansaa selviytymään koettelemuksistaan. En tiedä, ehkä se tulee myöhemmin. En pohdi ollenkaan opettajien roolia tässä kuviossa, mutta mainittakoon, että kerran eräs opettaja mietiskeli minulle, että pitäisikö Raamatun tarinat kertoa uskonnon tunneilla totena vai taruna. Minä en tiedä, mitä opettajien pitäisi vastata. Kouluissa opiskellaan joitakin turhia asioita, ja vanhanaikaisten uskontojen opettelu perinpohjaisesti on mielestäni niiden joukossa. Kristinuskosta, islamista ja muista uskonnoista kertomisen voisi jättää
historian tunneille, kertomalla niiden vaikutuksista asioiden kulkuun isommassa mittakaavassa. Omilta yläasteen uskonnon tunneiltani muistan
sen, että opettaja piti tuhlaajapoika-sarjakuvastani ja sen,
että joskus hän sai raivokohtauksen jostain minun kommentistani.
Samaan tapaan kuin 18-20-vuotiaat miehet ovat otollinen kohderyhmä armeijan ja upseerien koulutettaviksi, alakouluikäiset ovat otollinen kohderyhmä kirkon, seurakuntien ja pappien sanomalle. Molemmissa instituutioissa on ylempi auktoriteetti, jonka asiantuntijatieto on ehdoton ja jonka mukaan täytyy toimia. Armeijan ja koulun uskonnon opetuksen väliin sijoittuu rippileiri. Rippileirit ovat kirkon viimeinen, viikon kestävä yritys saada nuori päihtymään ja koukuttumaan vaaralliseen huumeeseen. Minuun tämä seitsemän päivän ajan yhdelle sanomalle altistaminen oli lähellä tepsiä, mutta kuten muutkin päihteet limsaa lukuunottamatta, ei se minuun tärpännyt.
Tiedostan, että rippileiri on vapaaehtoinen. Rippileiri on kaikista aikuistumisriiteistä se kaikkein rahakkain, joten tämän motivaattorin takia suurin osa nuorista sen totta kai käy. Onko näin käynyt vuosikymmenten saatossa vain yhteensattuman kautta, sitä en tiedä. En pääse kaivautumaan 14-15-vuotiaan tytön ajatusmaailmaan kovin hyvin, mutta heillä on varmaankin lisäsyynä vielä naimalupa ja unohtumattomat häät sitten joskus. Nykyajan superärsykkeille altistumisessa on hyvätkin puolensa, sillä uskonto ja siitä kertovat ulkokultaiset ihmiset ovat monen lapsen ja nuoren mielestä kuitenkin umpimälsä juttu, eikä heidän sanomansa uppoa nuorten ymmärrykseen. Viikko rippileirillä menee rattoisasti älypuhelimen parissa.
Minut on kutsuttu muutamaan otteeseen seurakuntiin keskusteluiltoihin, mutta olen jättänyt menemättä. Huolimatta siitä, että uskovaisilla on ulkoinen moraalin ja hyveiden ohjaaja, on heidän kanssaan monesti epämiellyttävää olla tekemisissä. Hmm... Oikeastaan "huolimatta"-sanan voisi vaihtaa johtuen-sanaan. On nimittäin vaikea varmistua, onko uskovainen ihminen oikeasti rehellinen, kun hänen kanssaan toimii. Hänen mielenliikkeitään on vaikea arvioida. Hänen valintojaan ohjaa Raamattu ja sen eettinen koodisto ja hänen motivaattorinaan seurata noita ohjeita on taivaspaikan lunastaminen. Uskovaisen mielipidettä ei periaatteessa aina tarvitsisi kysyä, koska sen saa selville Raamatun etiikkaa soveltamalla.
Minä ja monet muut lapsuuden ja nuoruuden herkkyyskausien jälkeen eheänä pysyneet ymmärrämme uskontojen tarkoitusperät ja sen, että pohjimmiltaan ne haluavat ihmiselle hyvän elämän. Toinen vallitseva teoriahan on se, että uskonnot on luotu työkaluiksi ihmisten kontrolloimista varten. Tämä on varteenotettava vaihtoehto, varsinkin jos tarkastelee aikakausia ennen internetiä ja vapaata mediaa. Teokratia ja/tai jonkinasteinen sosialismi yhdistävät kaikkia maita, joissa internet, media ja ihmisten välinen viestintä ovat tiukemman puoleisesti kontrolloitu.
Nyt rönsyillään ja vahvasti, mutta pakko mainita, että Turkki on omituinen poikkeus tähän sääntöön. Sen hallitus on irrottautunut vahvasti uskonnosta jo kohta sadan vuoden ajan, mutta sekulaarisuuden tuoma logiikka ei ole vielä yltänyt esimerkiksi mahdollisuuteen puhua armenialaisten kansanmurhasta ilman pelkoa syytteestä taikka sosiaalisen median vapaaseen hengittämiseen. Nämä kaksi asiaa luonnollisesti liittyvät toisiinsa:
http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2015040719481210_ul.shtml
http://www.nytimes.com/2015/04/17/world/europe/turkeys-century-of-denial-about-an-armenian-genocide.html?_r=0
Teokraattisuuden lisäksi maan hallintoa ei myöskään voi liiemmin syyttää sosialismista tai tämän aatteen kannattajien päänsilittelystä:
http://www.pes.eu/turkish_attack_on_socialist_youth_beggars_belief
http://www.ituc-csi.org/turkey-more-than-100-trade?lang=en
https://www.facebook.com/insurrectionnews/posts/908370302542590
Joka tapauksessa, itselleen rehellinen ihminen ei kuitenkaan kestä sitä vasten kasvoja iskevää ristiriitaa, joka vallitsee erinäisten uskontojen arvomaailmojen ja niiden todellisuuden ilmentymien kanssa. Tämänkaltainen ihminen ei voi ottaa osaa uskontoihin, jotka sallivat esimerkiksi lapsiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan tai hengen riistämisen sen takia, kun joku on valinnut poikkeavan tavan elää elämäänsä. Iso osa uskojista on koulukiusaamisretoriikkaa käyttäen niin kutsuttuja hiljaisia hyväksyjiä, jotka ovat molemmissa ilmiöissä osaltaan varmistamassa sen jatkumista. Itselleen rehellinen ihminen ei voi hyväksyä mieleensä maailmankuvaa, jonka logiikassa on reikiä kuin juustossa.
Yksilönvapaus on mielestäni (länsimaisessa) yhteiskunnassa tärkein piirre heti yhteisten sopimusten noudattamisen ja suurin piirtein samanlaisten moraaliarvojen jakamisen jälkeen. Minua ei kiinnosta ihmisyyden jalostaminen tästä pidemmälle. Jos kuitenkin olisin diktaattori-idealisti, en juurikaan alkaisi (varmasti alkaisin) sorkkimaan nykyistä länsimaalaista ihmisten tapaa elää elämäänsä. Oman kotinsa seinien sisäpuolella he saisivat tehdä, mitä haluavat. Vaikka uskoa. Kirkot, moskeijat ja temppelit pitäisi perustaa yksityisvaroin.
Kirkon lisäksi myös hyväntekeväisyysjärjestöt ovat kunnostautuneet käyttämään lapsia ja kouluinstituutiota kalavesinään. Keskenkasvuiselle, vailla kyseenalaistamisen ja kriittisen ajattelun taitoa olevalle ihmiselle on oivallista kertoa, että on olemassa kärsimystä kaukaisissa maissa, mutta rahat täytyy antaa lippaankantajille. SPR ja muut almujärjestöt turvautuvat toimessaan empatiaterroriin. Empatiaterrorin käyttäjä saa kohteeltaan haluamansa vetoamalla tämän tunteisiin ja siihen, että kohteen pitää tehdä tietty asia, että saa moraalisen hyväksynnän. Lastenkasvatuksen kohdalla olen lukenut tätä pidettävän huonona kasvatuskeinona: Lapselle kerrotaan, mitä hänen pitäisi tehdä, että hänen rakastamansa aikuinen saisi hyvän mielen.
En paheksu SPR:n tai muiden järjestöjen suorittavaa porrasta eli heitä, jotka pyörivät kauppojen tuulikaapeissa ja joiden kanssa vältetään ottamasta katsekontaktia. He ovat kuitenkin hyväntahtoisia ihmisiä, joista osa varmasti myös nauttii, kun pääsee näyttämään moraalista paremmuuttaan ja kiltteyttään julkisesti.
Muun maailman saastaisuudesta valistava vanhempi, opettaja tai liivi-ihminen tuntee onnistuneensa tehtävässään, kun lapsi myöntää ottaneensa opin perille sen suhteen, että niin moni muu ihminen maailmassa elää kurjuudessa. Voi ajatella, että nyt lapsi on oikeamielisempi kuin ennen ja moraalitajultaan vahvistunut. Lapsi ei jaksa aina odottaa vuoroaan, turhautuu, kun ei saa haluamaansa asiaa ja ylipäätänsä menettää hermonsa pienten asioiden tähden, mutta hänen odotetaan ymmärtävän, mitä miljoonien ihmisten hätä tarkoittaa. Jos hän oikeasti ymmärtäisi näin ison mittakaavan kokonaisuuden, ei hän valittaisi niistä asioista, joista lapset täysin ymmärrettävästi toisinaan valittavat.
Äskeisessä on metka ristiriita sen suhteen, että lapselle täytyisi antaa stressitön ja naiivi ("joulupukki on olemassa") kasvuympäristö maailmankuvan kehittämiseen, jossa hän voisi muokata skeemaansa omaa tahtiaan, esimerkiksi aikuisten kanssa käydyillä keskusteluilla ryyditettynä. Nämä periaatteet käyvät kuitenkin ilmeisesti toissijaisiksi, kun raha puhuu. Voisin veikata, että monessa kodissa on vedenjakaja sen asian suhteen, haluaako antaa omalle lapselleen taipumuksia kasvaa rehelliseksi vaiko kiltiksi ihmiseksi. Suosittelen lukemaan seuraavasta linkistä, kuinka Eero Paloheimo kiteyttää näiden piirteiden eron: http://www.eeropaloheimo.fi/jako-kahteen/
SPR:n, Unicefin ja muiden almujärjestöjen tehottomuus auttamisessa yhdistettynä henkilöstön palkkoihin ja etuihin on oma matopurkkinsa. Tästä asiasta osakseni langennut moraalisäteily jätti minuun jälkensä siinä määrin, että laitoin keräyslippaisiin alle aikuisikäisenä rahaa joitain kertoja. En ajatellut koskaan auttavani ketään, vaan halusin vain rauhoittaa mieleni. Koska lahjoitin rahaa keräyslippaaseen, pysyin ainakin ulkopinnalta hyvänä ihmisenä. Se tunne ja ulkovaikutelma olivat pääasia, ei niinkään vasta myöhemmin kasvanut epäilys siitä, että raha menee monen mutkan ja verottavan kouran kautta kohteeseensa maksamaan afrikkalaisen sotalordin armeijan palkan tai saudiprissin bileet. Paikkansapitävää tietoa ei ole, ja vaikka olisi, sitä toisinaan vääristellään. Tällä hetkellä SPR kerää kotimaassamme rahaa syyrialaisten turvapaikanhakijoiden hädän verukkeella, joita on yli 16 000 saapuneen turvapaikanhakijan joukossa vain noin 400.
Voisi olettaa, että verorahoistamme maksettavan kehitysavun suuntaus on sääntelyltään ja seurannaltaan parhaimmasta päästä, mutta totuus on toinen, jos on uskominen entistä Suomen Mosambikin- ja Kenian-suurlähettilästä, Matti Kääriäistä: http://www.hs.fi/politiikka/a1305919701472. En nyt millään pikaisen googlettelun jälkeen löytänyt lähdettä, mutta muistaakseni Heidi Hautalakin on myöntänyt virkaatekevänä sen, ettei annettujen kehitysapurahojen kohtaloista useinkaan ole tietoa.
Kapitalismi ja suotuisa talouskehitys poistavat köyhyyttä ja kurjuutta
tehokkaammin maailmasta kuin vastikkeetta jaetut rahat ja tavarat. Itse pidän valtion tarjoamaa kehitysapua hyvänä asiana, mutta näitä resursseja pitäisi käyttää paljon tehokkaammin. Tällä hetkellä apu on hyvin kosmeettista poliittisten valintojen tekoa, joilla pyritään vaikuttamaan siihen, minkälaisen vaikutelman Suomi antaa Euroopan poliittisella näyttämöllä: Liberaalina, talousvahvana ja muita ensin auttavana Länsi-Euroopan maana vaiko vielä kurjuuden aikansa muistavana, sulkeutuneena Itä-Euroopan satelliittivaltiona. Ensimmäisestä pidetään kiinni, maksoi mitä maksoi, ja jälkimmäistä ei kukaan pidä fantastisena, vaikka moni asiantuntija on todennut taloudellisen viitekehyksemme olevan lähempänä noita maita kuin vaikkapa Saksaa tai Ruotsia.
Niin joo, lapset ja nuoret. Jos rahankeruuta ei lasketa, niin en ymmärrä minkälaista endgamea tunteisiin vetoamisella haetaan. Lapsille ei kerrota suomalaisista kodittomista, vanhuksien oloista laitoksissa tai siitä, miten Vilja Eerikalle kävi, kun ylikuormittunut lastensuojelujärjestelmä jätti hänet täysin yksin. Suomessa riittäisi kyllä hirveitä täysin kotoperäisiä tarinoita, joilla niilläkin voisi aloittaa lapsen mielen vaivaamisen. Resurssimme eivät riitä kaikkien auttamiseen, mutta keräyslippaiden kantajia näiden asioiden ympärillä ei näy, vaan sensationalistiset tarinat rahan kerjäämisen verukkeeksi haetaan Mesopotamiasta tai Välimeren takaa.
Luin 8-vuotiaana nassikkana Löytöretki-tietokirjasarjan osia
innokkaasti. Avaruus-osassa käsiteltiin sitä, kuinka Aurinkomme tulee
aikanaan muuttumaan punaiseksi jättiläiseksi ja nielaisee Maan sisäänsä, tuhoten kaiken elämän ikuisesti. Tämän asian oppiminen painoi alkuopetusikäisen
minäni mieltä hirveästi jonkin aikaa. Niin paljon, ettei tuollaisia asioita minun olisi tarvinnut sillä henkisellä vahvuudella tietää.
Aloin samoihin aikoihin lukemaan säännöllisesti sanomalehtiä. Verrattuna tietokirjakokemukseen, mieleni ei enää kokenut ahdistusta esimerkiksi Steen Christensenin tekemien poliisitappojen tai Hyvinkään paloittelumurhien kohdalla. Muistan kyllä näiden tekojen aiheuttamat kohut, ne kirkuvat otsikot ja kuvat lehtien sivuilla. En tiedä, miten uutisten luku ja tiedon kerääminen on minuun lapsuudessa vaikuttanut. Ehkä ei mitenkään. Ehkä tälle kaikelle altistuminen liian varhain ei ole hyväksi.
Olen paraikaa lukemassa psykologi Keijo Tahkokallion kirjaa Mitä tehdä levottomille lapsille, jossa hän hieman sivuaa aihetta. Hän puhuu kirjassaan lapsille tarjolla olevista aikuisuuden ikkunoista. Näitä ovat esimerkiksi TV ja internetin erinäiset sivustot. Kun lapset kurkkivat näistä ikkunoista sisään, pääsevät he osalliseksi aikuisille suunnattuihin asioihin, joita eivät vielä kykene mielessään käsittelemään omin avuin. Se altistaa heidät stressille, joka taas johtaa muihin häiriöihin, kuten levottomuuteen.
Nämä äskeiset muistot tietokirjojen ja sanomalehtien lukemisista pompsahtivat mieleeni, kun mietin lasten altistumista ja altistamista vaikkapa uutisten videokuville, lehtien kirkuville tabloidiotsikoille, synnille, yhdelle sallitulle tavalle elää ja empatiaterrorille. Nämä aikuisuuden ikkunat ovat kuitenkin jäämässä auttamatta vanhanaikaisiksi ja niiden ohi on mennyt jo mainittu internet, jota tutkitaan tietokoneella, tabletilla ja älypuhelimella. Internetissä sisällön pitää olla graafista, shokeeraava ja tunteita herättävää, että se kiinnostaa ihmisiä. Olen itse utelias tonkimaan internetissä shokeeraaviakin asioita ja edelleenkin, tässä iässä, tulee joskus nähtyä materiaalia, joka hätkähdyttää. Keskenkasvuisen aivoilla uusiin, käsittämättömiin asioihin reagoiminen ja niiden käsitteleminen on varmasti työlästä. Pitkälle kehittyneen informaatioteknologian takia millään aiemmalla sukupolvella ei ole ollut mahdollisuutta altistua yhtä suurelle määrälle kurjistavaa tietoa kuin nyt kasvavilla untuvikoilla.
Palatakseni edellä mainittuun Tahkokallion kirjaan, hänen mielestään tunnollisille lapsille koulutyön hyvä tekeminen tuo jo tarpeeksi henkistä painolastia. Hän pitää liian vakavaa harrastamistakin riskitekijänä. Ei voi tietää, mikä asia painaa kenenkin mieltä ja minkälaista kamppailua kukin osaltaan käy. Ratkaisemattomat asiat kasautuvat mielen perälle ja aivot puolustautuvat omalla tavallaan. Psykologia vielä lainatakseni: tarpeeksi pitkä aika stressiä, joka on noin 15-20 vuotta eli juurikin lapsuusajan verran, tekee pysyviä ja haitallisia muutoksia aivoihin esimerkiksi muistamisen alueelle.
Minä pidin pitkään vaaleanpunaisessa hötössä eläviä ihmisiä hieman idiootteina. Nykyään yritän kasata itselleni samantyylistä höttöä ja nähdä realistisesti hyvät asiat ympärilläni. Jos minä koen tarvitsevani tälläistä, niin keskenkasvuisille hyvän näkemisen maailmassa on oltava välttämätöntä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti