"Saatavilla ja lämmin", osa 1/3

Olen pohtinut työhöni liittyvää epäoikeudenmukaisuuden mahdollisuutta, johon on vaikea tehdä mitään konkreettista muutosta. Ne oppilaat, joiden kanssa useimmin sinkoilee negatiiviset tunteet suuntaan jos toiseen, ja joiden kanssa joutuu nappien mennessä vastakkain tekemään ultimatumin, eivät sitä yleensä ansaitse.

Alla oleva nelikenttä on professori Airi Hautamäen artikkelista Postmoderni perhe toimintaympäristönä - kodin ja koulun vuorovaikutussuhde. Nelikenttä kuvaa, miten erilaisista perheympäristöistä tulevat lapset pärjäävät opintiellä. Jokaista nelikentän termiä voi käyttää siis ammatillisesti, perhe-elämän ulkopuolella.

Ne oppilaat, joiden koulusuoriutumisessa ilmenee eniten ongelmia, ovat tätä nelikenttää noudattaen isoimmissa ongelmissa myös kotonaan. Riippuen siitä, onko vasemman puoliskon ylemmässä vai alemmassa kentässä, nämä lapset eivät saa osakseen myötätuntoa eivätkä johdonmukaisia sääntöjä, ennalta-arvattavuutta ja turvallisuutta. Nämä oppilaat on haastavinta pitää luokassa muiden tahdissa, ja he huomaavat myös itse, jos heitä raahataan perässä kuin kivirekeä.

Ison luokkaryhmän etu menee häirikköoppilaiden edelle jo ihan käytännöllisyyden kannalta. Yleisopetusluokassa myötätunnon näyttämiselle ei ole aina aikaa, ja näille vasemman kenttäpuoliskon lapsille, keille aikuinen ei ole vetänyt sääntöjä kotona, saattavat kieltäminen ja aikuisen auktoriteettiasema olla outoja kokonaisuuksia. Tämä johtaa sitten riitatilanteisiin, joihin oppilas tuntee olevansa syyllinen, vaikka syypää on jossain ihan muualla.

Kodin ja koulun ympäristössä, jotka muodostavat leijonanosan keskenkasvuisen elintilasta, jäävät haasteelliset tapaukset hyvin monesti kilttien ja herttaisten jalkoihin, kun kyse on saadusta positiivisen huomion määrästä. Keljuimmassa tapauksessa haasteellisen lapsen vuorovaikutus jokaisen hänen elämäänsä kuuluvan aikuisen kanssa on enimmäkseen negatiivisten tunteiden värittämää. Ja vaikka asia ei objektiivisesti katsoen olisi näin, niin lapsen rajallisella ymmärryksellä kokemus voi olla, että ympärillä ei ole yhtään myötäelävää ja ymmärtävää aikuista.

Alavasemman kentän oppilaille olisi hyvä olla pienemmissä ryhmissä, joissa aikuisella olisi aikaa heille ja nämä lapset pääsisivät edes joskus kokemaan nelikentän lämpimyyttä ja saatavuutta. Normaaleissa peruskouluissa erityisopettajan pitämät tunnit muutamalle oppilaalle kerrallaan ovat lähinnä tätä. Isossa luokassa käy niin, että kotona hukassa olemisen lisäksi lapsi on hukassa myös luokassa. Luokassa levottoman ja haasteellisen lapsen kanssa toimiessa aikuisilla ei ole aina riittävästi aikaa myötämieliseen ja rakentavaan toimintaan. Yhdistelmä on surkea kummankin osapuolen kannalta: riitatilanteita ja hämmennystä kerta toisensa jälkeen.