Myötäelämisen merkityksestä

Törmäsin kauan sitten lehtijuttuun, jonka ingressin sanatarkka versio on haihtunut mielestäni, mutta sanoma jäi oivaltavuudellaan mieleeni: "Joskus on empaattista tunnustaa toiselle, ettei kykene ymmärtämään, miltä hänestä tuntuu."

Niiden ihmisten, jotka seurallisuuttaan ovat useimmiten äänessä ja kenties kauhistelevat ja voivottelevat ääneen, kun toisilla menee huonosti, voisi ajatella olevan lahjakkuusalueellaan ihmisläheisen työn parissa, koska ovat sosiaalisia ja empaattisia. Tämä on järkeenkäypä ajatus niin kauan, kunnes pysähtyy miettimään, että mitä konkreettista hyötyä näistä piirteistä oikeastaan onkaan asiakkaita ajatellen.

Kansankielessä empatialla tarkoitetaan tunteellista reagointia toisten vastoinkäymisiin. Psykologiassa empatialla tarkoitetaan myös tietoista, rationaalista yritystä asettua toisen asemaan. Jos ammattilainen ei halua olla jatkuvasti järkyttämässä mielen tasapainoaan, on tämä jälkimmäinen empatian käytön laatu parempi vaihtoehto.

Tietoinen, rationaalinen yritys asettua toisen asemaan vaatii aivoilta laskentatehoa. Tarkkaa kuuntelua ja kaikkien mahdollisten episodien huomioon ottamista ja analysointia. Tämmöisen henkilön ei tarvitse olla sosiaalinen eikä edes empaattinen, vain sosiaalisesti taitava ja sensitiivinen (miehinen itsetuntoni ei salli vielä kirjoittaa sanaa "herkkä"). Toisen ihmisen tunne-elämän ja tarkoitusperien analysoinnissa on kuitenkin vaarana sortua ylimielisyyteen ja yksinkertaistamiseen. (Tästä aiheesta kirjoitin muuten tämän blogin ensimmäisessä kirjoituksessa.)

Toimin koulussa avustajana oppilaalle, jolla on liikunnallista elämää ja osittain muuta elämää rajoittava sairaus. Sydämestä käsin tämä sairaus on seurannut häntä koko hänen pienen elämänsä ajan. Tämä on kolmas kouluvuosi, jonka olen viettänyt hänen kanssaan. Joidenkin mielestä minun pitäisi ehkä jo vähitellen tietää, miltä hänestä tuntuu.

Oman sielunmaiseman tutkailu ja siellä esiintyvien tunteiden selittäminen oikeilla sanoilla on jo tarpeeksi hankalaa. Tältä pohjalta ajateltuna se, että ulkopuolelta tarkkaillaan ja tulkitaan toisen ihmisen tunnetiloja ja pyritään vieläpä omin sanoin kuvaamaan, miltä hänestä tuntuu, vaikuttaa liki mahdottomalta tehtävältä.

Joskus kuntosalitreenin tai pyörälenkin aikana, kun sydämeni lyö todella lujaa, on mielessäni käynyt, että tälle oppilaalle tämän kaltainen säännöllinen rasitus ei olisi mahdollista. Nähdäkseni tämä ei kuitenkaan ole myötäelämistä niin kauan kuin minulla on terve sydän, eikä hänelläkään ole käsitystä siitä, mitä minä sydämelläni teen.

Joskus olen miettinyt, että ei minun tarvinnut tietää lapsena, mikä on kardiologi. Minun ei tarvinnut miettiä sitä, että minkälaista on valmistua sydänoperaatioon. Olen aikuinen ja mielikuva sellaisesta operaatiosta omalla kohdalla on pelottava.

Jos alkaisin kuitenkin päivittelemään että "onhan tuon oltava rankkaa, kun ei kykene siihen ja siihen ja joutuu kokemaan tuota ja tuota blaablaa", niin olisin kukkua täynnä, koska en suurimman osan ajasta voi tietää, että minkä hän kokee häviöksi ja missä määrin. En voi tietää, kuinka paljon hän pyörittelee mielessään sairaalakäyntejään.

Olen joskus yrittänyt keskustella hänen kanssaan hänen sairaudestaan niin, että käsittelisin sitä tasaväkisenä painona muiden ongelmien kanssa ja jollain tavalla ymmärtäisin, mistä on kyse. Hyvin noloa. Ainoastaan hän itse ymmärtää oman tilansa ja jos hän siitä haluaa puhua, muilla on hyvin pitkälti kuuntelijan rooli. Minä voin keskustella hänen kanssaan asioista, joiden suhteen olemme suunnilleen tasavertaisia ja jotka me molemmat ymmärrämme.