Vanhempien mallilla ja käyttäytymisellä on vaikutus siihen, kuinka jälkeläinen tulee aikoinaan suhtautumaan oman elämänsä olosuhteisiin ja vastoinkäymisiin ja kuinka paljon hän on itse valmis näitä olosuhteita parantamaan. Jos lapsuuteen on kuulunut, että perheen arjen harmonisuus on saanut särön pienistäkin kolhuista ja mistään asioista ei ole pyritty näkemään hyviä tai hyödyllisiä puolia, on hyvin luontevaa, että nämä huonot toimintamallit seuraavat mukana myös aikuisuuteen.
Se, että mikä aikuisen toiminta vaikuttaa lapseen ja millä tavalla, ei ole kuitenkaan niin selvää. Alkoholistin lapsi voi rakentaa itselleen uran näyttämisen halusta ja vaalia omassa perheessään kodin rauhallisuutta ja tapahtumien ennalta-arvattavuutta, koska asiat täytyy vain yksinkertaisesti tehdä päinvastoin kuin lapsena koki vanhempien tekevän. Toisaalla keskiluokkaiset MTV-kulttuurin vanavedessä elelevät, glitteriä ja suorittamista korostavat vanhemmat saattavat siirtää näitä pintapuolisille arvoille rakentuvia "hyvän elämän" kriteerejä lapsilleen, jotka oppivat, että onnellisuus tulee kuluttamisesta ja muiden pois tieltä runnomisesta.
Lapsi, jota ei kasvateta näkemään vaivaa, kokemaan pettymyksiä ja huomioimaan toisia, ei voi keskimäärin odottaa saavuttavan yhtä paljon elämässään kuin muiden. Aikuistuttuaan nämä ihmiset odottavat elämältä elämyksiä ja esteettömyyttä, mutta unohtavat, että elämyksiin ei välttämättä pääse käsiksi ilman suunnitelmallisuutta ja vaivannäköä. Heidän kohdallaan este, joka muille olisi mitätön, voi näyttäytyä ylivoimaisena ja synnyttää valituksen virran ja luovuttamisen.
Vuosikymmenten vieriessä talous on kasvanut, tuotevalikoima kasvanut ja kehittynyt, mutta harva keksintö on tuonut mitään uutta rakennuspalikkaa sille pohjalle, jolle kestävä tyytyväisyys elämään rakennetaan. Yhdysvaltalaisen yhteiskuntatieteilijä Neil Postmanin mukaan elämme dystopiassa, eli kuljemme kohti epämieluisaa tulevaisuuden yhteiskuntaa. Tämä yhteiskunta ei hänen mielestään kuitenkaan ole dystopiaa kuvaavista peleistä ja leffoista tuttu harmaa diktatuuri, jossa yksilöä sorretaan ja kurjistetaan pampuin ja kurituskopein, vaan sieluton sateenkaaren ja päivänpaisteen kyllästämä ärsyke- ja viihdykeparatiisi.
Psykologi Keijo Tahkokallion kertoo kirjassaan Mitä tehdä levottomille lapsille kahdesta filosofisesta kasvatusteesistä, joista ensimmäisen mukaan tärkeää on kohtuullistaa lapsen haluamiset. Jos lapsi saa aina kaiken haluamansa, ei hän koskaan opi käsittelemään pettymyksiä, elämästä syntyy väärä käsitys ja hänestä kasvaa epämiellyttävä aikuinen. Vaikka lastenkasvatus ei olisikaan kiinnostuksen kohde, niin nämä alla olevat sitaatit ovat silti äärimmäisen hyvää luettavaa:
"Aikakauttamme leimaa illuusio lähes rajattomista mahdollisuuksista. Näkyvillemme on ripustettu valtava määrä lupauksia hyvästä olosta, ilosta ja onnellisuudesta."
"Kaikkialla länsimaissa lisääntyvä masennus liittyy juuri tähän ilmiöön. Haluava puolemme on ärsytetty aktiiviseksi ja toivomuslistamme elämälle ovat paisuneet liian suuriksi."
"Elämysteollisuuden aiheuttama pulma on juuri tässä. Superärsykkeet voittavat aidot ja luonnolliset asiat. Houkutus pettää emmekä tulekaan onnellisiksi, vaan jäämme riippumaan mielihyvän koukkuun."
"Mielihyvän perässä juostessaan ihmiset nipistävät unestaan, tekevät liian pitkää päivää ja vastapainoksi huvittelevat liian raskaasti. Liiallinen stressi johtaa uupumukseen ja unelmien romahtamisesta seuraava pettymys korjaa loput."
"Kohtuullisuudella on huono kaiku, aivan kuin kohtuus latistaisi kokemuksen. Asiaa syvällisesti tarkastellen voidaan kuitenkin havaita, että halujen tyydyttämisen suhteen juuri kohtuullisuus mahdollistaa huippukokemuksen, ainakin jos etsimme onnellisuutta, emmekä tyydy vain hetken nautintoon."Yhdysvaltalaisen sosiologi Daniel Bellin mukaan henkinen hyvinvointi tulee työnteosta ja sen vastapainona toimivasta levosta. Nyky-yhteiskunnassa tylsistyminen on mahdotonta, eikä mitään kestävää ja palkitsevaa tarvitse kenenkään tehdä tai luoda, koska helposti kulutettavaa kulttuuria on tarjolla TV:n, sanomalehden ja radion lisäksi nykyään lukuisilla muillakin alustoilla. Pintapuolinen ajanviete vie ajatukset pois tähdellisimmiltä asioilta. Olen kuullut punttimaailmassa sanonnan "ole tyytyväinen, mutta älä koskaan tyydy". Punttimaailman ulkopuolella moni on tyytynyt omaan tilanteeseensa, mutta ei ole siihen tyytyväinen.
Tämän kirjoituksen otsikon ja kenties sanomankin saattaa ymmärtää virheellisesti niin, että lapsia pitäisi suitsia omissa suunnitelmissaan eikä heitä pitäisi kannustaa liikoja. Ei suinkaan. Tarkoitukseni on sanoa, että osa ihmisistä oppii odottamaan elämältä asioita ja elämyksiä, joihin he eivät todellisuudessa pääse osalliseksi koskaan, koska eivät ole lapsena kokeneet pettymyksiä, oppineet näkemään vaivaa ja omaksuneet kohtuullisuutta. Heistä tulee usein onnettomia aikuisia vailla näköaloja ja he pakenevat pintapuolisen viihteen, kuten reality-ohjelmien pariin. Näitä ohjelmia katsoessa on mahdollista tuntea itsensä vaikkapa älykkääksi sosiaalineuvokseksi, kun sarjan hahmoille nauraessaan voi samalla kritisoida, kuinka "he elävät tyhmyyden illuusiossa", vaikka juurikin näitä tyhmyreitä kritisoivat ihmiset ovat itse kyseisten tv-sarjojen pääkohderyhmä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti