"Haavoittuvainen, mutta voittamaton"

Olen huomannut joissakin kirjoituksissani kiertäväni saman ihmettelyn aiheen ympärillä, joka yksinkertaistaen kuuluu seuraavasti: "Miksi jotkut pärjäävät, mutta toiset eivät?" Inhimillisiä syitä ja skenaarioita on erilaisin vivahtein lukemattomia, joten kysymykseen on vaikea vastata. Varsinkin, jos haluaa ottaa vastauksessa huomioon yleisinhimillisyyden ja poliittisen korrektiuden. Josko tämä kirjoitus nyt päättäisi asian tiimoilta jahkailun.

Aikuisikäisten ihmisten kokemat vaikeudet elonpolulla ovat ainutlaatuisia eikä niitä voi verrata toisiinsa, mutta kun otetaan yksilöiden käytössä olevat henkilökohtaiset vaikutusmahdollisuudet huomioon, on objektiivisestikin katsoen selvää, että lasten kokemat vaikeudet ovat aina tukalampia. Lastensuojelussa sosiaalityötä tehneet ihmiset ovat sanoneet, että heidän näkemänsä perusteella voisi todeta lapsen selviävän mistä tahansa. Osa ihmisistä siis kykenee jo lapsuusiässä löytämään tehokkaat suhtautumiskeinot rankkoihin olosuhteisiinsa, vaikka he jäivät jälkeen muista heti lähtöviivalla, kun taas osalle elämässä roikkuminen tuottaa vaikeuksia vielä aikuisiässäkin, vaikka viimeisestä kriisistä olisi aikaa vuosikymmeniä. Jos tässä olisi kyseessä yksi ja sama ihminen, niin vuosikymmenien kokemukset näyttäisivät vain heikentävän häntä, eikä suinkaan vahvistavan, joka menee vastoin yleistä uskomusta ("Se mikä ei tapa, vahvistaa.").

Huono-osaisuuteen ajautuminen Suomen kaltaisessa tasaväkisten mahdollisuuksien valtiossa on kutkuttava aihepiiri. Lapsella ei ole valinnanvaraa, vaan hän on aina muiden tahtoon alisteinen, mutta aikuinen ihminen on niiden olosuhteiden tulos, johon hän on itse itsensä ajanut elämänsä aikana. Itse pidän avaintekijänä itsensä ajamista oikeanlaisten ihmisten pariin. 

Kaltoinkohdeltu ja laiminlyöty lapsi voi selvitä kohtelustaan. Apuna tällä lapsella voi olla erinäisiä voimavaroja, kuten

• mielikuvitus, 
• ystävät, 
• muut aikuiset,
• oikeanlaiset luonteenpiirteet, kuten periksiantamattomuus,
• omat "piilopaikat", kuten luonto,
• tunteiden purkaminen turvallisesti,
• sekä jossain kouluaineessa tai harrastuksessa hyvin suoriutuminen.

Tämä samainen lapsi saattaa aikuisiässä olla täynnä katkeruutta ja vihaa, ollen näin yhtä kuin onneton menneisyytensä, mutta hänkin voi selvitä kohtalostaan. Apuna tällä aikuisella voi olla erinäisiä voimavaroja, kuten

• suhteellisuudentajun omaaminen eli omien kärsimystensä asettaminen oikeaan mittakaavaan, 
• näyttämisen halu ja ylpeyden tunteminen siitä, että on kaikesta huolimatta selviytynyt vertaistensa joukkoon ja kenties mennyt heistä ohikin,
• sen huomaaminen, että joitakin lapsuuteen kuuluvia iloja voi kokea ensimmäistä kertaa ollessaan yhdessä lasten kanssa,
• sen tiedostaminen, että tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta omaan tulevaisuuteen on kaikki vaikutusmahdollisuudet
• sekä (itse)ironian, mustan huumorin ja tragikomiikan arvostaminen.

(Kirjoituksen otsikko napattu psykiatrian erikoislääkäri Ben Furmanin kirjasta Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.)