Hämmästelin blogissani aiemmin sitä, kuinka monet joutoaikaa omaavat vanhemmat haluavat jostain kumman syystä olla vapaaehtoisesti erossa lapsestaan. Kirjoitukseni oli melko pessimistinen ja kirvoittunut omasta päänsisäisestä uskonnostani, jonka ainoan käskyn mukaan ihmisiltä ei kannata yleensä hirveästi odottaa liikoja. Keskustelin aiheesta aiemmin tällä viikolla erään kaverini kanssa. Hän jakoi ihmetykseni, mutta toi myös esille toisen näkökulman, jota en itse ollut hoksannut.
On olemassa kasvatustaitojensa suhteen hyvin epävarmoja vanhempia, jotka kuitenkin pistävät itsensä likoon halutessaan lastensa parasta. Epävarmuuden lisäksi he saattavat olla tietämättömiä, joten turvallisimmaksi vaihtoehdoksi voi jäädä se, että tekee kuten naapuri, naapurusto tai 100 000 (kuvaannollinen luku) muuta suomalaista, joka tässä tapauksessa on lapsen sullominen viikottain yli 20 tunniksi päiväkotiin ilman perusteellista syytä. He uskovat aidosti päivähoidon olevan paras vaihtoehto lapsen kehitykselle. Kuten usein tuppaa käymään, tämäkin näkökulma kuulostaa jälkikäteen ajateltuna niin päivänselvältä!
Tietämätön saattaa luulla munatessaankin tekevänsä oikein, koska hän ei pysty tiedonpuutteen vuoksi vertaamaan valintojensa seurauksia muiden vaihtoehtojen ulostulemiin. Jos tämän tietämättömyyden yhdistää huonoon itsetuntoon ja jos molemmat piirteet koskettavat vieläpä isoa määrää vanhempia, on paljon helpompaa mennä joukon mukana kuin alkaa kyseenalaistamaan virallista opinkappaletta (=päivähoitoa on pakko saada). Tunneälykäs ihminen ei välttämättä osaa pukea sanoiksi sitä, mikä opinkappaleessa tuntuu olevan vialla.
Mitä tulee tietämiseen tai tietämättömyyteen kasvatuksen suhteen, kuulostaa täysin järkeenkäyvältä, että lapsen voisi kasvattaa elämänkoulun opeilla. Näin tekevät monet ammattikasvattajatkin, osa varmasti kiitettävästikin. Se, millä todennäköisyydellä moinen onnistuu, riippunee lapsen ominaisuuksista, ympäristöstä ja kasvattajan luonteenpiirteistä - eli hyvin monesta eri tekijästä. Koulun ja päiväkodin työntekijät joutuvat tekemisiin elämänsä aikana niin monen erilaisen lapsen kanssa, että mahdollisimman laaja kasvatustietämys tekee kohtaamisista mielekkäämpää ainakin lapsien kannalta, jonka pitäisi jo yksistään olla riittävä peruste oman tietämyksen kasvattamiselle.
Mitä enemmän olen itse ollut tekemisissä lasten kanssa, lukenut tietokirjallisuutta koskien esim. suomalaisten lapsuutta ja suomalaisia kasvatuskäytäntöjä (or lack thereof) viimeisten 100 - 150 vuoden ajalta ja tutustunut tilastotietoon koskien lasten kasvavaa henkistä pahoinvointia, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut siitä, että helppolukuinen kirjatieto (voi olla muukin formaatti) kasvatustieteestä ja psykologiasta ja tämän tiedon soveltaminen tulisi tarpeen monelle kasvattajalle niin kotona kuin muuallakin. Tämä johtuu siitä, että ilman uusia näkökulmia ja avarampaa katsantokantaa ei ole mitään keinoa analysoida, ovatko omat kasvatusmetodit hyviä valintoja vai kenties sukupolvelta toiselle siirtyviä riskitekijöitä ja ristejä, jotka saattavat aiheuttaa syrjäytymistä, mielenterveyden häiriöitä tai yleistä tyytymättömyyttä elämään. Kun uskoo tekevänsä oikein, ei huomaa tekevänsä väärin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti