Vuonna 1982 julkaistussa kirjassaan Lyhenevä lapsuus yhteiskuntatieteilijä Neil Postman kritisoi helppokäyttöisiä elektronisia viestimiä siitä, että ne hälventävät lapsuuden ja aikuisuuden välillä kulkevaa rajaa ja uhkaavat hävittää koko lapsuuden käsitteen. Lapsista tulee pikkuvanhoja ja kaikkitietäviä yhä varhaisemmin eikä aikuisella ole enää yksinoikeutta sellaiseen tietopääomaan, johon nykyajan lapsi ei pääsisi käsiksi. Aikuisen auktoriteetti hälvenee eikä hänen ohjaukselleen ole enää yhtä paljon tarvetta.
Television katseleminen, jota Postman kirjassaan pääasiassa kritisoi, ei vaadi eikä kehitä minkäänlaisia taitoja. Televisiolle vastakohdaksi hän on asetellut kirjat ja lukutaidon, jotka opettavat lapsille hyödyllisiä, edellisessä kirjoituksessani mainittuja taitoja, kuten itsehillintää, paikoillaan pysymistä, abstraktia ajattelua ja lukemansa ymmärtämistä. Tietokonetta ja sen suomia mahdollisuuksia hän käsittelee positiivisessa valossa. 1980-luvulla piti osata lukea ja syöttää koodia, jos halusi päästä osalliseksi tietokoneen tarjoamiin virikkeisiin.
Kun lukee Postmanin ajatuksen tietokoneiden kehittävästä vaikutuksesta vuonna 2016, on helppoa päästää halpamainen naurahdus. Oli toki aikakausi, jonka aikana vain nörtit osasivat käyttää hyvin tietokoneita ja joitain muita elektronisia laitteita. Nyt, älypuhelimien ja tablettien aikakaudella, joita kaksivuotiaatkin osaavat käyttää, käyttöliittymät omaksuu vaivattomammin kuin minkään muun tähänastisen elektronisen laitteen kohdalla. Tämän lisäksi muutaman tv-kanavan sijaan viihdettä on tarjolla käytännöllisesti katsoen rajattomasti. Television ääressä voi sanoa että "ei täältä tuu mitään", mutta älypuhelimien applikaatiot ja internet viihdyttävät käyttäjäänsä eri tavoin loputtomiin.
Siinä missä ennen piti opetella tietokoneen, radion, television, videokameran, kameran ja vhs-nauhurin käyttöä ja puhelinmodeemilla nettisurffaamista (jos siis sai aikuiselta käyttöluvan), ovat nämä kaikki nyt saatavilla esim. älypuhelimesta muodossa tai toisessa. Tämä on äärimmäisen kätevää, mutta mikään ei enää erota lasta ja aikuista sen suhteen, mistä he hankkivat tietonsa tai viihteensä. Molemmat katsovat televisiota sekä käyttävät älypuhelimia ja tietokoneita samalla taitotasolla. Lasten ja aikuisten ajankuluttamistavat ovat samankaltaistuneet. He kuulevat, näkevät ja kokevat samankaltaisia uutisia ja viihteen muotoja.
Kun lapsi ja aikuinen osaavat käyttää samoja näyttöpäätelaitteita, jotka kaikki perustuvat havainnointiin eivätkä ymmärtämiseen, on molemmilla pääsy samanlaiseen tietoon. Toisin sanoen lapsella on pääsy aikuisen maailmaan. Niin 8-vuotias kuin 60-vuotiaskin voi katsoa pornoa ja väkivaltavideoita. Typografian eli tekstin kohdalla asian laita on toinen. Kirjoja lukiessaan lapsi voi muodostaa päässään itselleen turvalliset ja sopivat mielikuvat. Aikuisille suunnatuista kirjoista hän ei välttämättä ymmärrä mitään. Visuaalisen viestimen tarjoama tieto on aina kuva, ja se on konkreettisesti kaikille sama, joskus traumatisoiva ja mieltä turruttava. Jokainen tälläinen mieltä turruttava kuva, video tai uutinen aiheuttaa vähitellen sen, että lapsuuden maailman, johon kuuluu viattomuus, fantasiat ja salaisuudet, ja aikuisen maailman, johon kuuluu seksi, inhorealismi ja kyynisyys, välinen muuri murtuu.
Lyhenevä lapsuus ilmestyi yli 30 vuotta sitten. Sanasto ja käsitteet ovat vanhentuneet, mutta sen käsittelemä ilmiö on lievästi sanottuna edelleen voimissaan ja keskuudessamme. Neil Postman on harmillisesti jo poistunut keskuudestamme, mutta asiaa on käsitellyt nykyajan valossa ainakin Nicholas Carr teoksessaan Pinnalliset - mitä internet tekee aivoillemme. En ole kyseistä kirjaa vielä lukenut, mutta sen herättämiä ajatuksia tulen tänne varmaan aikanaan rustaamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti