torstai 14. huhtikuuta 2016

"Lyhenevä lapsuus", osa 2/2

Kuten kahdesta aikaisemmassa (ja muutamassa muussakin) kirjoituksessani koetin tehdä selväksi, on lapsen ja aikuisen välinen dynamiikka muuttunut koulussa ja mediassa, jälkimmäisessä varsinkin internetissä. Kriteerit aikuisuuden saavuttamiseen ovat madaltuneet. Kun kaikilla on pääsy samaan valmiiksi pureskeltuun tietoon ja viihteeseen, tarkoittaa se sitä, että lapsista tulee yhä varhaisemmin pikkuvanhoja ja aikuiset vastaavasti ovat yhä pidempään lapsellisia.

Vuosikymmeniä sitten lapsen omatoimisuus ja pikkuvanhuus, jonka lapsi oli kirjoista ja saamastaan kasvatuksesta ammentanut, oli ainakin jossain määrin positiivinen piirre. Tämän päivän lapsen pikkuvanha-status rakentuu monesti siitä, että hän osaa käyttää vilkkuvia laitteita paremmin kuin aikuiset.

Tätä kautta pikkuvanhaksi tituleerattu lapsi ei kuitenkaan uppoudu laajempien tietokokonaisuuksien pariin eikä kehitä itselleen lähdekritiikkiä, vaan opettaa itsensä pienestä pitäen vastaanottamaan montaa samanaikaista, havainnoitavissa olevaa ärsykettä. Asian havainnoiminen vaatii paljon vähemmän keskittysmiskykyä kuin sen ymmärtäminen Ne ärsykkeet, mitkä eivät sisällä piirroshahmoja, pelejä, väkivaltaa, pornoa tai muuta puhdasta viihdettä, vaan käytännöllistä tietoa, eivät kuitenkaan jää säilömuistiin, jos tiedon ymmärtämiseen ei keskity. Ei varsinkaan, jos kyseisestä aihepiiristä ei ole mielessä jo isompaa tietokokonaisuutta, johon uuden asian voi kiinnittää.

Digilaitteiden varaan rakentuneen lapsen pikkuvanhuus näkyy siinä, että hän on keskimääräistä levottomampi, keskittymiskyvyttömämpi ja taidottomampi suoriutumaan niistä tehtävistä, jotka eivät ole hänelle mielekkäitä. Samainen lapsi osaa käyttää digilaitteiden helppoja käyttöliittymiä ja tietää sanoja sekä on nähnyt asioita, joiden mainitseminen jättää ikätoverit ymmälleen. Tämän pohjalle rakentuu vallalla oleva uskonto, jonka mukaan tabletit ja tietokoneet pelastavat ne oppilaat, joille nykyinen peruskoulu "ei tarjoa mitään".

Neil Postmanin mukaan niiden vanhempien, jotka haluavat tarjota jälkikasvulleen edes jossain määrin väkivallasta, maailman kauhuista ja sosiaalipornosta vapaan lapsuuden, on käytävä alituiseen kamppailua vallalla olevaa kulttuuria vastaan. Jari Sinkkonen on todennut, että rakastamisen jälkeen vanhemman tärkein tehtävä on suodattaa ulkomaailmasta tulevia ärsykkeitä niin, että lapsi kestää niistä syntyvän kuormituksen.

Ratkaisu on sopivan ympäripyöreä - jokainen voi omaa tervettä järkeään käyttäen miettiä, mikä villitys on lapselle sopivaa ja mille häntä ei kannata altistaa. Sinkkonen kuitenkin toteaa seuraavaksi, että huomattava osa vanhemmista on jo epäonnistunut tässä tehtävässä. Samaan aikaan kun lapset vastaanottavat yhä enenevissä määrin (hyödyttömiä (oma lisäys)) ärsykkeitä eri lähteistä, epäröivät vanhemmat asettaa näiden lähteiden käytölle rajoja.

PS. Olen tällä hetkellä sairauslomalla ja kirjoitin tämän kirjoituksen alusta loppuun kolmiolääkkeiden vallassa. Jos hulluus tihkuu läpi, niin tuossa on syy.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti